Annoit pikkusormen, se vei koko käden.

No niin. Minä siis rapistelin niitä siemenpusseja. Ja ajattelin kevättä. Sitten istahdin sohvannurkkaan katsomaan SVT:lta tallennettuja brittiläisiä puutarhaohjelmia Open Gardens, joissa ihmiset kilvoittelevat mitä uskomattomimpia puutarhojaan englantilaisten Tärkeään Opukseen, The Yellow Bookiin. (Harmi, että suomalainen puutarhakulttuuri on niin nuorta, jos sellaista edes todellisuudessa lie syntynytkään, ettei  meillä ole mitään lähellekään NGS:iä vastaavaa olemassa. Taitavat Kotipuutarha-lehden visiittikupongit yksityisiin puutarhoihin olla ainoa yritelmä tuohon suuntaan. Olisihan se hienoa, jos Suomessakin yksityiset avaisivat kauniit pihansa ja keräisivät pääsymaksuilla rahaa hyväntekeväisyyteen.)

Kyllä voi maailmassa olla paljon kauneutta! Vihreää! Värejä! Punavioletin ja keväänvihreän yhdistelmä sai melkein kyyneleet silmiin. Maisemat jatkuivat silmänkantamattomiin. Oli ihania pyöreitä kuuportteja kivimuurissa, mahtava pieni piha täynnä huikeita ruukkuistutuksia. Valtava vanha seetri. Voi itku...

Kevään ikävä äityi niin kovaksi, että kun lähdin hakemaan EV:tä päiväkodista, menin sadanviidenkymmenen metrin matkan autolla, jotta pääsimme jatkamaan siitä suoraan kukkakauppaan. Oli pakko saada iso kukkakimppu!

Aioin ensin pistää likoon viimeisetkin siemenperunat ja ostaa jotain isoa ja näyttävää, monilajista. Kävi kuitenkin niin kuin usein keväällä (mitäs minä sanoin! Nyt ON kevät.) käy ja ostinkin kaksi isoa punttia tulppaaneja.

Eivätkös ole kertakaikkiaan hemaisevia!

Nyt pää raksuttaa hirveästi huristen: mihin tähän aikaan vuodesta voi mennä, jotta pääsee keskelle vihreää? Gardeniaan Viikissä? Viherpajaan Vantaalla? Kaisaniemeen kasvitieteelliseen? Kumpulaan? Eikun se ei ole auki talvella. Puutarhamessutkin ovat vasta keväällä.

Tuota kutsutaan kipeäkissasyndroomaksi. Mau.

Eiköhän se ole jo kevät.

Räystäiltä vesi - ja lumi - on lorissut alas jo pari päivää, joten puutarhaminäni tulkitsee, että kevätkausi on alkanut. Niinpä kaivan esille kaiken, mikä tähän aikaan vuodesta kuuluu kaivaa esille: siemenlaatikot, irrallaan pyörivät siemenpussit, kylvöohjeet, puutarhakirjat, googlen, kylvöastiat... ja ison kupin kuumaa kahvia. Jonka jo siemaisin.

Olen sen verran "puutarhauskovainen" että yritän kylvää siemeniä vain nousevan kuun aikaan. Nyt on siis aivan otollinen hetki aloittaa senkin puolesta. Kunnon hankeenhautaus on lisäksi tarpeen joillekin, joiden pintaa lumikiteiden täytyy rouhaista pehmeämmäksi (osa niistä, kuten pionit, on kylvetty jo syksyllä, ja jätetty julmasti olosuhteiden armoille takapihan uusiin viljelykehikoihin), joten vaikka siis ON kevät, lunta on vielä vähän jäljellä ja lumipesun antaminen on yhä mahdollista.

Geranium sessiliflorum, Gladiolus imbricatus, Melica ciliata, Milium effusum 'Aureum'... Kaikkea pitää kokeilla. Tummalehtinen kurjenpolvi on uusi tuttavuus, samoin aivan hurmaavan näköinen tähkähelmikkä. Miekkaliljan pikkutaimia sain puutarhatuttavalta, mutta onnistuin ne deletoimaan huonolla hoidollani, ja siksi yritän ihan itse siemenestä kasvattaa. Kultatesman siemenet olen kerännyt omasta yksittäisestä aarteestani, jolle haluaisin kasvattaa kavereita. Siperiankurjenmiekat itävät niin viheliäisen hitaasti, jos ollenkaan, mutta koska sain menettämäni lajikkeen siemeniä, laitan niitäkin multaan jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Kirjavalehtinen isotähtiputki on niin kaunis, että yritän sitäkin siemenestä saakka, vaikka en ole edes varma, tekeekö kasvi itäviä siemeniä. Kerätty kuitenkin on. Kaikkea pitää kokeilla. Eihän siinä menetä kuin tilkan multaa ja muutaman siemenen, jos homma ei pelitä.

Vähäisestä lumesta puheenollen: onneksi ei aamulla ollut kiire lähteä autolla mihinkään. Meillä tienpito on ystävällisesti ulkoistanut auraustyöt yrittäjälle, joka suhtautuu hommaan aika suurpiirteisesti. Pyöräteiden liittymät jätetään järjestään puhdistamatta, palteita jää sekä pyörä- että ajoteille (keskelle tietysti; kukas sitä palletta reunaan jättää, silloinhan se ei ole kunnon palle), ja pari pikkukömpälettä voi työntää myös unen läpi traktorin jyrinää kuuntelevien omakotiasukkaiden iloksi pihaan. Tottahan työ tehdään vasta yöllä, sen jälkeen, kun unta yrittävät kansalaiset ovat ensin ajaneet autojensa pohjat naarmuille siinä jäätyvässä lumisohjossa, josta puolenyön aikaan lähtee tosikiva ääni. Onneksi meidän sitikasta pystyy nostamaan maavaraa: en olisi välttämättä päässyt eilen illalla puutyökurssilta muuten kotiin saakka. Kuvasta noiden "jätösten" mittasuhteet eivät ehkä ihan selviä, mutta tuo suurin ei mahtunut kolan kuuppaan hajottamatta. Tai hajottamatta liikahtanut meikäläisen siklauksen runtelemilla käsivarsilla milliäkään.

On muuten mielenkiintoista, miten uudet työkalut (kuten mainittu sikli) paljastavat ihmiskehon syvimpiä salaisuuksia: minulla on ihan mahdottoman (kipeitä!!) pieniä lihaksia "decolleté"-alueella. Runsaasti.

Kylvämään, kylvämään, joka aamu sännätään... Seuraava uusikuu lähtee nousemaan sopivasti Valon päivänä!

Vain yksi sateenvarjo.

Innoissani perustin viime syksynä puutyöharrastukselleni kokonaan oman blogin, Puutöistä pihalla. Nyt, kun tästä on tullut tällainen "yleismiesjantusblogi", jossa kirjoitan puutarhateeman lisäksi kaikesta muustakin elämääni kuuluvasta, päätin yhdistää puutyöaiheenkin tähän. PP muuttuu siis hiljaiseksi ja kaikki elämäni tärkeät teemat löytyvät jatkossa tämän yhden sateenvarjon alta.

Siksipä kerron tässä ja nyt, että peukaloita SÄRKEEEEEEE!!

Puutyökurssi alkoi taas tänään, ja kun päässä ei kilissyt kristallinkirkkaana mikään uusi erityinen puuaskare, otin autonperään sen kahdella eurolla ostamani tiikkihyllyn päätylevyt ja yhden hyllytason ja karautin kuuden jälkeen koululle. Ajattelin, että puutyöluokassa on riittävästi pöytäpinta-alaa voidakseni hioa korkean päätylevyn kunnolla lakattomaksi.

Pöytäpintaa löytyi, mutta hiontahommiin pääsin vasta ihan viime metreillä. Ensin Puuseppä tarjoili nimittäin minulle käteen siklin. Sellaisen kahden tulitikkuaskin kokoisen teräslattanan, jolla piti kynsimäni joka ainoa lakankipene päätylevyn pinnalta. "Pinnalta" tarkoittaa siis kahta pari metriä korkeaa ja parikymmentä senttiä leveää tiikkiviilualuetta.

Koska kyseessä oli a) koulun puutyöluokan sikli ja b) täysin noviisi käyttäjä, onnistumisen elämyksiä ei aluksi meinannut oikein syntyä. Puuseppä onneksi sekä teroitti raudan (=teräksen) että näytti pariin kertaan siklauksen mallia, jotta pääsin vähän jyvälle puuhasta.

Sikli otetaan molempiin käsiin niin, että sitä painetaan peukaloilla levyn keskeltä itsestä poispäin kaarelle (jos jaksetaan) ja tässä asennossa, pitäen terää noin 45 asteen kulmassa itsestä poispäin, sillä "siivutetaan" puupintaa. Oikeassa terässä oleva sikli irrottaisi ilmeisesti pinnasta mitättömän pientä höyläyslastua, mutta minä sain aikaan vain järkyttävän määrän keltaista, mikroskooppisenminipientä pölyä.

Mutta vasta sen jälkeen, kun olin käyttänyt työstämiseen aika vallattoman paljon peukalovoimaa. Kahden tunnin jyystämisen jälkeen peukkujen tyvet ja "sormenjälkipinnat" ovat lähes kosketusarat, mutta voi himmatti, että lähti lakkakin. Levyn pinnat ovat nyt niin mattaa, niin mattaa, että!

Lisäksi, ja nyt päästään siihen hiomiseen, sain tutustua uuteen sähkötyökaluun. Siklaus kuulemma sulkee puun syyt tiukasti kiinni, ja silloin pintaan on hankalampaa levittää tarttuvasti pintakäsittelyainetta. Siklattu pinta piti siis kevyesti karhentaa auki, jotta tuleva sellakka - sitä aion käyttää - imeytyy ja pysyy. Siispä hiomaan.

Mutta ei millä tahansa hiekkapaperilla, vaan tasohiomakoneella! Varsin miehekkään näköisellä vempeleellä, joka varomattoman käsissä hioo puupintaan kolon yhdellä suhauksella. Hiottava kappale pöytään puristimella kiinnitä, hiomakone käteen ota, virta päälle kytke ja sen jälkeen pidä laite koko ajan pienessä, puun syiden suuntaisessa edestakaisessa liikkeessä.

Täytyy tunnustaa, että minun piti pyytää Puuseppä kertomaan, milloin pinta on tarpeeksi hiottu. En nimittäin ensin itse huomannut mitään eroa siklatun ja koneella hiotun pinnan välillä... Blondihko mikä blondihko.

Toinen hyllypäädyistä on nyt sitten kuitenkin hartiapankkivoimin (tämä pankki on ihan konkurssikypsä päivän jälkeen) käsitelty sellakattavaan kuntoon. Toin sen jo kotiinkin. Toinen pääty jäi koululle odottamaan ensi viikkoa. Toivottavasti käteni toipuvat siihen mennessä! Huomenna tai toisena hyvänä päivänä vetelen sitten ensimmäisen, toisen ja toivottavasti jonakin päivänä kolmannenkin sellakkakerroksen. Ja muistan välillä hioa hienolla teräsvillalla.

Olen taas ihan intoa täynnä tästäkin puuhasta, ja minä sentään jätin tänään melkein menemättä! Väsytti ja laiskotti ihan vietävästi, unet jäivät taas yöllä niin vähiin (nukuin nimittäin sunnuntaina himppasen ylipitkät yöunet, kun kerrankin oli mahdollisuus). Jos käsiä ei särkisi niin kovasti, lähtisin varmaan saman tien autotalliin jatkamaan hommia. Vaannyeipysty.

Jos vaikka nukkuisi välillä? Ja jatkaisi sitten huomenna.

Tuskan kautta pieneen onnistumiseen: eilisen päivän erityinen.

Eilen lähti joulu. Kaikki koristeet pakattiin takaisin laatikoihinsa, ja laatikot nosteltiin isompiin laatikoihin. Kuusi päätyi varistamaan neulasiaan puuvajan nurkkaan ja odottamaan viimeisen tarkoituksensa toteutumista: kuusenkappaleet pääsevät lämmittämään taloa jonakin kylmänä iltana. (Nyt ei ole kylmä ilta: räystäiltä lorisee vesi kuin parhaimpaan kevätaikaan ja mittari näyttää melkein +1. Blääh.)

Varisti se kuusi kyllä sisällekin. Imurin kanssa jahtasin lattialistojen rakoihin piiloon yrittäviä neulasia ja raivoisasti nypin niitä irti villasukkien pohjasta. Että osaavatkin takertua!!

Kuusi jätti takan kupeeseen ikävän tyhjän aukon. Tuijottelin sitä aikani, kunnes miesten kuskatessa ulkona puukuormaa puuvajaan minulla naksahti päässä. Siirsin toisen olohuoneen nojatuoleista kuusen paikalle, sijoitin kunnostetun sarjapöydän tuolin viereen, käänsin diagonaalisesti asetellun olohuoneen maton suoraan linjaan sohvan ja tv-tason kanssa ja riistin takkahuoneesta tilan ainoan tunnelmavalon, Irina Påttin jalkalampun, sijoittaakseni sen olohuoneeseen tuolin taakse. Ja pim, sain olohuoneen ja keittiön rajamaastoon mukavan pienen lukusopen. Kas näin:

Tuossa sitä on ihmisen mukava istuskella, vaikka ihana valo ei todellisuudessa lukuvaloksi riitäkään.

Lampun siirto oli minulta aika radikaali teko: olin talon ostettuamme nähnyt sieluni silmin juuri tuon valaisimen juuri nimenomaan takkahuoneessa, siinä paikassa, mihin se heti silloin hankittiin ja missä se on viimeiset neljä vuotta viettänyt. Ja nyt minä sen sitten siirsin. Ehkä siirrän sen joskus takaisin, jos päätämme ostaa tuohon ihan oikean lukuvalon.

Miksi operaatio osoittautui erityiseksi? Siksi, että nyt olohuoneen ovelta pääsee huonekaluihin henkisesti törmäilemättä mukavasti kaartuvaa reittiä pitkin takkahuoneeseen ja takakuistin ovelle. Very feng shui! Olen kaikki nämä vuodet yrittänyt epätoivoisesti mielikuvitella olohuoneen aluetta pienemmäksi tupakeittiössämme, jotta sen saisi rajatuksi jotenkin rauhallisemmaksi, ja jotta reitti takkahuoneeseen olisi edes auttavasti esteetön. Mutta tilan SUURENTAMINEN olikin "se juttu". Välillä on todellakin hyvä ajatella "out of the box". Ja ihan "out of the blue" myös, sillä eilistä ennen tuo ratkaisu ei ollut juolahtanut mieleenkään.

Tuolin vasemmalle puolelle (kuvassa oikealle) saattaa vielä joku päivä ilmaantua jokin pieni senkki tai sivupöytä, rajaamaan olohuonetta keittiöstä. Jokin kiva 50-lukuinen, sirojalkainen huonekalu. Jonka päälle voi laittaa kauniin kukkakimpun maljakkoon silloin tällöin, tai jossa voisi olla vaikka jokin kaunis pieni esine, ehkä kaksi (jos ne saa sinitarralla tai jeesusteipillä - terveisiä Sailalle! - kiinnitetyksi pöydänkanteen niin, ettei Eka Vekara vauhdinhurmassaan tönäise niitä lattialle). Metsästys alkakoon!

Tämän päivän erityinen oli se, että vasta tänään pihallemme ilmaantui talven ensimmäinen lumiukko. On ollut melkoinen talvi tähän saakka: marraskuun puolivälistä tähän päivään pelkkää kunnon pakkasta, ja pihantäydeltä puuterilunta.

Eikä siitä tullutkaan ihan tavallinen lumiukko vaan vähän tavanomaista fiinimpi tyyppi, lieneekö ukko ollenkaan. Tai ehkä riikinkukko-ukko korkeintaan, sen verran korea on ulkomuotonsa, kuten ohesta näkyy. Päähine ei todellakaan ole mikään jokaukon arkihattu! Ja tämän ukon habituksen ovat disainanneet meidän äijät keskenään; minä olin kokkaamassa sisällä lounasta sillä aikaa. Ovat päästäneet mielikuvituksensa mopon hieman karkaamaan.

Hauska yksittäinen hetki liittyi tuohon: EV tuli välillä sisälle pyytämään porkkanaa. Luulin, että nälkäänsä, ja kieltäydyin sanoen, että justsiltään on ruoka. Poika seistä tökötti toppahaalarissaan eteisessä ja katsoi minua kuin idioottia. Oi mikä ilme se oli! Vasta ilmeen merkityksen sisäistettyäni päättelin, että ehkä porkkanalla onkin jokin toinen osoite kuin metriheikin leukojenväli...

Housupuku ja korkeakorkoiset saappaat.

Olin neljältä lähdössä hakemaan Eka Vekaraa päiväkodista. Kun avasin ulko-oven, todellisuus iski tajuntaan: kello on neljä, mutta ulkona ei ole pilkkopimeää.

Valo voittaa! Tämä oivallus on joka vuosi yhtä vatsanpohjasta huikaisevan ihana.

Tuo oli päivän paras (ja ainoa) valokuva, mutta päivän erityinen hetki osui alkuiltapäivälle (kameran ulottumattomissa): tapasin aikuisia ihmisiä, puhuin aikuisten asioista ja muistin siinä keskustellessani elävästi itseni työmaailmassa. Oli kivaa! Huomasin, että pystyn vielä puhumaan muustakin kuin Legoista tai sormiskeittilaudoista tai siitä, puetaanko villahaalari vai ei. Jopa minussa asuu näköjään vielä pieni... mikähänseolis... työelämäihminen.

Työelämän kunnossa sen sijaan ei olisi kehumista, vaan saikkua saisin, jos töihin jonnekin edes yrittäisin. Inhan sitkeä influenssanhäntä kiemurtelee edelleen sisuksissa. Nuha on saanut jo infernaaliset mittasuhteet ja kulutan nenäliinapaketteja toisensa perään. Kuiva yskä hakkaa keuhkoputkea kuin metrinen leka, ja päässä on ikävänpirullinen jomotus. Sinuitis, rakastettuni, taasko sinä olet täällä?!?!?!?! En edes uskalla enää mennä lääkäriin...

Nukkumaan sen sijaan jo ehkä taas uskallan. Eilen illalla oli kummallinen olo: väsytti ihan hirveästi, mutta jännitti mennä vuoteeseen :-/ Sain kuitenkin ihan hyvät yöunet, ja heräsin jopa ennen herätyskellon pilputusta. Nyt on mukavasti uupunut tunnelma, joten taidan mennä enää heiluttelemaan hammasharjaa ja vetäytyä vällyjen alle.

Öitä!

Päivän erityinen.

Nukuin ihan älyttömän huonosti. Menin sänkyyn jo yhdentoista jälkeen, kun muka väsytti, ja silti pyörin hereillä vielä puoli kahdelta. Silloin loppui kärsivällisyys ja nousin ylös. Istuin jouluvalojen valaisemassa hämärässä olohuoneessa varmaan vielä melkein tunnin ajan, venyttelin ja istuin taas, kävelin ja istuin.

En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana, mutta koko ajan päässäni pyöri talo. Ei mikään olemassa oleva talo, vaan haavetalo (vain h erottaa sen aavetalosta...). Nykyinenhän ei ole millään muotoa feng shui (pakko täsmentää: osaksi tuo on todellakin vain kiertoilmaisu sille, etten ole tyytyväinen tähän taloon), kuten olen moneen kertaan todennut. Ryhdyin sitten, ilman järjen häivääkään, ideoimaan enemmän feng shuita. Ja sitä minä sitten koko valveillaoloajan mietin. Mietinkö, ja olin sen vuoksi valveilla, vai valvoinko, ja siksi mietin? Ei hajuakaan. Mietin silti niin, että pää paloi punaisena. Minkälainen eteinen, miten mennään keittiöön, ruokailutilaan, makuuhuoneisiin. Missä ovat peseytymistilat ja minne sijoitetaan Herra Miehen kotiteatteri / kirjasto.

Ja kuulkaa, kyllä sitä ihmeellisesti täydellisessä hiljaisuudessa, merkillisen ylivireystilan vallassa, suunnittelee kaikennäköistä. Jopa talon. Pohjapiirros alkaa olla kutakuinkin valmis.

Koska sain pohjan hyvissä ajoin valmiiksi, pääsin jo vähän sisustamaankin. Mielikuvaharjoitteet tuottivat jo melkein valmiin keittiön, ja olohuone-ruokailutila -yhdistelmänkin sisustin jo isoa taulua myöten ennen kuin uni lopulta antoi armon.

Aamulla heräsin ensin tavalliseen aikaan puhelimen herätykseen. Totesin melko nopeasti, että a) olo on kuin humalaisella ja b) EV ei tee elettäkään herätäkseen. Takaisin sänkyyn ja tunti lisää unta. EV oli virkkuna, minä en vieläkään. Vein pojan päiväkotiin ja palasin taas vaaka-asentoon. Ei toivoakaan unesta, vaikka väsytti niin, että päässä humisi. Sain loppujen lopuksi ehkä puolisen tuntia vielä torkahdettua, mutta se riitti. Olo oli kuin uudella ihmisellä.

Niinpä päätin, että tänään on se päivä, jolloin viimeistellään sarjapöytä (siitä Puutöistä pihalla -blogissa enemmän). Sellakkapensseli heiluikin autotallissa hetken aikaa varsin reippaasti! Ja pöytien pinnat... ne näyttävät kyllä aika ihanilta. Tiikkiviilu jotenkin muuttuu kolmiulotteiseksi, orgaaniseksi, kun se saa kiillon pintaansa. En saanut silmiäni irti pöydistä!

Kun olin saanut sen työn tehdyksi, en meinannut saada sormiani irti seuraavasta tiikkiprojektistani, kahdella eurolla kirpparilta ostamastani kirjahyllystä (menossa valmistuttuaan eteiskuistille). Siis kirjaimellisesti en meinannut saada sormiani irti sen osista. Niiden pintaan oli pinttynyt... uhhuh. En uskalla edes kirjoittaa, mitä se voisi olla. Saati ajatella asiaa. Minä vain pesin. Vuosikymmenten - oletan, että hylly on 50-60-luvulta - liat, poispois.

Eipä tartu sormi enää. Hioin jo kaksi hyllytasoakin. Jos saan tästä huonekalusta yhtä hyvännäköisen kuin sarjapöydästä, taidan vaihtaa alaa ja erikoistua tiikkikalusteiden entisöintiin.

Asioiden edistyminen tuntui hyvältä. Mutta ei erityiseltä. Jännityksellä seurasin vähän niinkuin sivusta päivän etenemistä: päiväkotiin (sama kiukkuväsynyt lapsi sieltä tuli mukaan kuin aina ennenkin), postiin, kultasepänliikkeeseen, takaisin postiin, sisustus- /rakentamistavarataloon, lähikauppaan ja kotiin. Einesmaksapihveistä ja perunamuusistakaan ei tullut erityistä elämystä, vaikka ne hyviä ovatkin.

Ottelu ei kuitenkaan ole lopussa ennen kuin summeri soi. Ostin s- & r-tavaratalosta pölyharjan, tiikkikitin ja hengityssuojainten (hiominen ilman kunnollista ilmanvaihtoa autotallissa on järkyttävän pölyistä hommaa!) ohella yhden suosikkibrittisisustuslehdistäni (mitäs sanotte sanasta? Komea, eikö!), British Homes & Gardensin tammikuun numeron. Kun ilta rauhoittui, asetuin lehden kanssa olohuoneen kulmasohvan kulmaan, ja ta-daa, meidän olohuone löytyi. Olin siis miettinyt sen jo yöllä päässäni, mutta lehden yhdeltä aukeamalta löytyi siitä vielä parempi versio.

Brittiläinen sisustustyyli sinänsä ei ole yhtään sitä, miltä täällä näyttää, kuten meillä käyneet voinevat allekirjoittaa. Paitsi brittiläisen kirjaston olen aina halunnut. Tuon aukeaman kuvakin on väritykseltään ja huonekaluvalinnoiltaan muuta kuin mikä minulla oli mielessä, mutta layout on... no, siinä se on. Takka. Sivupöydät. Ihanan rennon ja kutsuvan näköinen sohva. Kookas sohvapöytä. Oikealle laittaisin ehkä kaksi ihanan muhkeaa nojatuolia, mutta joka tapauksessa tervetuloa meille! En vain tiedä, milloin tai miten me ollaan itse tuolla. Asunnonvaihto kun ei todellakaan ole agendalla.

Päivän paras valokuva otettu siis klo 23.40.

Ja nyt yrittämään unta!

Vuoden 2011 haaste: pientä erityistä joka päivälle.

Luin amerikkalaisen valokuvaajan, Jim Brandenburgin, valokuvateosta Chased by the Light, jonka kuvat hän oli ottanut tavallisuudesta poikkevalla tavalla: hän oli päättänyt kuvata kolmen kuukauden ajan vain yhden ainoan valokuvan per päivä. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä isommalta haasteelta se tuntui, vieläpä valokuvaajan itsensä (toden totta) asettamana. Ottaa nyt vain yksi valokuva päivässä, ja yrittää valita kuvauskohde ja hetki niin, että tuntee saaneensa päivän parhaan kuvan.

Miten tehdä valinta? Miten lähteä liikkeelle aamulla, nähdä luonnossa kaikkea kaunista ympärillään ja todeta, että ei, en kuvaa vielä. Jos tuleekin jotain muuta. Ja miettiä päivän edetessä yhä pidemmälle, ehtiikö sittenkään saada "sitä" kuvaa. Sormi kramppaa laukaisimella, silmä hakee etsimestä koko ajan jotain erityisen merkityksellistä, kaunista valoa, kiinnostavaa kohdetta. Ilta lähestyy, eikä mitään ole vieläkään tallentunut.

Hieno kuvateos, hienosti kerrottuja mietteitä 90 päivän ajalta. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi todella upeita, mutta enemmän minua puhutteli kuvaajan oma mielenmaailma, johon pystyin samastumaan aika syvälle.

Kirja inspiroi minua miettimään. Miksi en itsekin yrittäisi saada jokaiselle päivälle jotakin erityisen hohdokasta? Jotakin, josta päivä jäisi mieleen. Ettei elämä olisi vain sitä yhtä samaa Bill Murray -elämää.

Ergo: sanoista tekoihin. Tänään se ei vaatinut muuta kuin saunan lämmittämisen epätavalliseen aikaan, keskellä iltapäivää (mekö kaavoihimme kangistuneita? Voi kyllä.). En sytyttänyt valoja pesuhuoneeseen, en saunaan. Annoin kiukaassa rätisevien puiden valaista pienen tilan. Sain jopa hetkisen ajan makoilla lauteilla omassa rauhassani, rätinän peittäessä muut kodin äänet.

Ystävättären lähettämät uudenvuodenvalokuvat saivat minut vielä kruunaamaan kakun kirsikalla: hain lasin, kaadoin siihen kylmää Veuve Clicquot´a (kiitos toisen ystävättäreni!) ja kapusin takaisin lauteille. Miksi? Koska tuntui siltä. Because I could. Ei siihen muuta syytä tarvittu.

Saunan jälkeen puin päälle lämpimänpunaisen kylpytakin ja villasukat, kiedoin pyyhkeen kaulaan, otin villahuovan, lasin ja pienen pullon mukaan ja menin istumaan parhaalle paikalle, missä saunan jälkeen voi istua: takakuistin pöydän ääreen. Ulkona oli 12 astetta pakkasta, lunta näkyi satavan (mikä täydellinen yllätys!) ja keho hohkasi saunan ja ihon kuorinnan jälkeistä kohisevaa lämpöä. (Mainittakoon, että takakuisti on osaksi avoin, eli sitä eivät ympäröi edes yksinkertaiset ikkunat joka sivultaan.)

Istuin ulkona vaikka kuinka kauan. Kylmä ei tuntunut, paitsi välillä ihanasti huulilla, kun otin siemauksen lasista silloin tällöin.

Kyllä, sain ehdottomasti päivän parhaan valokuvani tänään klo 18.06.