6.12.

Olisi hienoa, jos osaisi viettää itsenäisyyspäivää jotenkin oikein juhlavasti. Päivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä, vaikka en aina osaakaan sisäistäen juhlan teemaa ajatella.

Tämän(kään) ikäisen on vaikeaa kuvitella sotaa, vaikeaa mieltää sitä uhrausta, jonka itseämme vanhemmat sukupolvet ovat joutuneet tekemään. Minulle itsenäisyyspäivä on sinivalkoisuutta, kai aika isoa ylpeyttä Suomesta. Kynttilät sytytän aina klo 18, jos suinkin olemme kotona (itsetyytyväisyydessä pörhistellen paheksun naapureita, joiden ikkunassa kynttilät eivät pala), ja nostelen Herra Miehen kanssa kuohuviinimaljoja, vaikka en aina oikein siinä hetkessä ajattele, miksi.

Eka Vekara lauleskelee Maamme-laulua, jonka hän viikolla päiväkodissa oppi, ja minä olen sen verran maanpuolustushenkinen, että totean, kuinka olisin, jos asepalvelus olisi silloin ollut naisille mahdollinen, aikanaan voinut mennä armeijaan, ja jopa tavoitella pääsyä puolustusvoimien palvelukseen. En tiedä, olisiko pääni kestänyt ilmavoimien vauhtia, mutta olen aina haaveillut pääsystä hävittäjän kyytiin...

Seitsemältä on pakko aina vaihtaa tunnelmat toiseen ääripäähän ja tälläytyä television ääreen leikkimään aikuisten prinsessaleikkejä ja vertailemaan, kenen päällä on kaunis puku ja kenellä kierrätysteema on ampunut täysin yli (toivottavasti ne yhden kansanedustajan pukuun kudotut sukkahousut olivat edes käyttämättömiä; inha ajatus olla pukeutuneena jalkahikeen valtakunnan tärkeimmässä televisiolähetyksessä...) Tämän vuoden kuningatar? Ehkä Vuoden pakolaisnainen, jonka nimeä en muista, mutta joka toi mieleen lapsuusajan idolini, Grace Kellyn, puuterinvärisessä ihastuttavassa puvussaan.

Vuoden huomionkerääjät olivat mies- ja naisparit, jotka selkeästi tänä vuonna olivat päättäneet NÄKYÄ. Ihan oikein! Kyllä pitää tämän ajan maassa jo sietää erilaisuutta ja saada elää omannäköistään elämää ilman ahdistelua, ahdasmielisyyttä ja alituista alistumista "yleisiin normeihin", jotka menivät jo.

Sitten oli näitä ikiprinsessoja, eijariittakorholoita ja satutaiveahoja, joiden pitää saamalla saada mediahuomio. Eikä se aina onnistu kaikkein positiivisimmalla tavalla. Kuten ei onnistunut Diivojen Diiva Karita Mattilaltakaan, joka ei mielestäni ollut osannut huomioida tilaisuuden luonnetta ja synnyinmaansa jäyhyyttä, vaan oli vetäissyt ylleen decoltéen, joka ulottui napaan saakka. Ei tyylikästä.

Päivi Räsänen leikki hieman vastenmielisesti jäämorsianta valkoisissaan, Janina Andersson ilahdutti jälleen upealla hiustyylillään, suunnistaja Minna Kauppi taas oli tupeerannut hiuksensa tällä kertaa vähän liian korskeiksi, ja Tanja Karpela johti tätä iänikuisten "ylhäältä tiukka, polvista alkaen hirveästi röyhelöä" -jenkkityyliä 80-luvulta. Umayya Abu-Hannasta en edes aloita. Tai Lisa Souniosta. Missä on ihmisten itsekritiikki?

Ja aina löytyy naisia, joiden mielestä juhlakampaukseksi välttää se, että laittaa pitkät hiukset vähän kiharammalle. Voi että.

Tulevatkohan Linnan juhlat koskaan tiensä päähän? Ovathan ne todellisuudessa aika korni tapa juhlia, tai ainakin korni tapa on välittää se tasavallan tavallisille television välityksellä, ja korneinta kaikista on, että kyllä me tontut tanssitaan itsemme sinne telkkarin ääreen kuohuviineinemme :-)

Vuoden päästä nähdään! Huomenna isketään taas kädet saveen (voi, kunpa pääsisikin puutarhaan!!) ja tiskataan, pyykätään ja laitetaan ruokaa.

Pium paum pelistä pois.

Könötin vissiin hieman liian kauan toissailtana koneen ääressä huonossa asennossa, kokeilemassa eri versioita blogin uudeksi ilmeeksi. Eilisen olin nimittäin ensin lievässä, sitten iltapäivää kohti yhä pahenevassa päänsäryssä, kunnes iltapäivän katveessa siitä tuli pitkästä aikaa oikein räimeä migreeni. Eivät auttaneet parit lääkkeetkään, eikä perinteinen tyhjennysharjoitus. Makasin vaan ja yritin hengittää ihan hiljaa.

Yöllä kahden aikaan otin viimeisen lääkkeen, ja sitten helpotti.

Onneksi, sillä tänään meillä on ollut talo täynnä väkeä juhlistamassa Thaimaan kuninkaan 83-vuotissyntymäpäivää. Aina pitää joku syy juhlaan olla, ja tämä sattui olemaan useammalle perheelle mieluinen teema. 12 aikuista ja seitsemän alle 10-vuotiasta lasta täytti talomme tänään lattiasta kattoon. Voi että oli ihanaa!

Torstain joulupuuha Eka Vekaran kanssa liittyi juuri tähän, sekä tietysti myös huomiseen itsenäisyyspäivään. Hirveällä tuherruksella saimme syntymään parikymmentä Thaimaan lippua, kas tässä. Suomen liput olivat vaivattomampia, ei tarvinnut kuin leikata ja liimata. Nämä ovat sentään omin käsin väritettyjä! Eivät aivan absoluuttisen aidon näköisiä, mutta kapea sininen viiva oli ainoa, minkä saimme mahtumaan lippuun...

Perjantain puuha olikin koko perheen yhteinen riemu: järjestimme leffaillan suklaapopcorneineen ja sipseineen. Elokuvaksi valitsimme EV:n uuden suosikkikirjan mukaisesti Niko - lentäjän poika -leffan. Se yllättäen jäi kesken, koska pimeähkössä huoneessa, dramaattisen musiikin soidessa, sudet olivat pienelle miehelle liian pelottavia. Pienimmän puuhaajan toiveesta vaihdoimme koneeseen yhden Disneyn joulu-dvd:istä ja sekös meitä sitten viihdytti loppuun saakka.

Eilen joulupuuha jäi sitten tyystin kokonaan miestenväliseksi, kun äiti oli täysin pelistä poissa. Eipä siinä mitään; he ne meidän perheen leipurit muutenkin ovat. Tähän leipomissessioon minustakin olisi ollut kiva osallistua muutenkin kuin ohijuoksuilla vessaan. Hienoja saivat aikaiseksi. "M-karkit" osoittautuivat aivan ykköskäteviksi piparinkoristeiksi EV:n mielestä. Niitä piti saada laittaa reilusti. Ja sai!

Tänään oli äidin ja pojan pitkään odottaman joulupuuhan vuoro: laitoimme seimen esille. Seimi ja hahmot ovat hollantilaisen Anneka Bouken tuotteita, ja pidän näistä aivan valtavasti!

Niin ilmeisesti pitävät muutkin: vasta viime kesänä sain hankituksi itämaan tietäjät - sveitsiläisestä verkkokaupasta. Ei näille montaa jälleenmyyjää Suomessa edes ole, mutta sentään vielä joitakin. Muutaman pikkuenkelin vielä haluaisin!

Yhtenä sivuhyppelynä kaikkeen muuhun joulupuuhasteluun tein tässä männäpäivänä linnuille omia "joulukoristeita". Laitoin mataliin erikokoisiin vuokiin kaikenlaisia linnunsiemeniä, ja kaadoin sulaa kookosrasvaa sitten siteeksi. Sydänvuokaan vuolin juustohöylällä omenanpalasiakin rastaiden herkuksi.

En ymmärrä, en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi en ole tehnyt näitä ennen. Ei voi olla yksinkertaisempaa puuhaa: kattilaan kookosrasvaköntsäle sulamaan, siemeniä astioiden pohjalle, sitten sulaa rasvaa päälle ja astiat ulos jähmettymään. Aikaa meni ehkä viisi minuuttia. Vaikeinta oli laittaa jähmettyneisiin kakkusiin lenksurat rautalangasta. Yritin ensin naputella reikää ohuella naulalla, mutta kakkuset halkesivat tyystin. Lopulta päädyin ottamaan niin tukevan otteen rautalangasta kuin siitä kookosrasvaisilla sormilla suinkin sain ja työntämään lankaa sellaisenaan kakkusten läpi. Se toimi jonkinmoisen äherryksen jälkeen parhaiten, ja sain kuin sainkin ripustetuksi tipusille uudenlaisia herkkuja maisteltavaksi.

Nuo pikkukakkarat pikkusyreenissä nyt eivät ole muuta kuin pieniä lättyjä, mutta minusta tuosta omena-siemensydämestä tuli lisäksi kauniskin! Teen takuulla näitä lisää.

Oho.

Aikani ulkoasumuokkauksella leikittyäni tästä blogista tuli tämännäköinen nyt.

Toivottavasti kenelläkään ei mene kahvi väärään kurkkuun.

2.12. ja päivän joulupuuha

Aamulla tilpehöörikalenteri oli taas tärkeämpi kuin päivän puuhatasku, mutta ei juuttikalenteri niin tylyä vastaanottoa saanut kuin eilen. Tämän päivän yhteiseksi puuhaksi otin sen uimareissun sijasta lippunauhojen askartelun, viikonlopun juhlien kunniaksi, ja kun olin vielä kaukaa viisas ja hain EV:n kotiin tavallista aikaisemmin, hän oli varsin virkkuna värittelemään ja liimaamaan. Yhteistuumin väkersimme parikymmentä lippua omin käsin ja reilut kaksikymmentä leikkelimme irti jostakin sotaveteraanimainoksesta, jonka takakanteen lippuja oli oikein painettu hyödynnettäväksi. Kiitos!

Oma jouluvalmisteluni sisälsi retken Airamille Keravalla. 8-o ???, eikö niin? No katoppako minä en erityisesti - ja tämä on puhtaan henkilökohtainen ongelma - pidä ikkunoihin ripustettavista paperitähdistä, en edes näistä nykyversioista, joissa sentään on ihan kauniitakin kuoseja (ne 70-luvun oranssit ovat polttaneet joulusieluuni reiän, jota eivät edes päivitetyt tähdet paranna). Herra Miehelle tähdet taas ovat mieluisa lapsuusmuisto, ja nostalgian kaipuu on saanut hänet haikailemaan niiden perään jo jonkin aikaa.

Kerrattain löysimme kaupasta Airamin Kuurankukka-tähden (tai lumihiutale kai se ennemmin on), ja SE kelpasi minullekin. Näin olimme onnistuneet löytämään molempia tyydyttävän kompromissiratkaisun, oi onnea - joka kuitenkin kesti vain yhden joulun ajan. Hiiskatin sähkölaite vissiin suuttui vajaan vuoden mittaisesta varastoinnistaan niin, ettei suostunut syttymään enää seuraavana jouluna, vaikka minkälaiset tonttutanssit esitettiin sen edessä. Lamppuja vaihdeltiin (niitä pystyy sentään vaihtamaan) siinä toivossa, että joku sadastaseitsemästäkymmenestäviidestä - siltä se tuntuu vaihdellessa - olisi ollut oikeasti vain palanut, ja sen vaihtamisen jälkeen tähti tuikkisi taas.

Höpöhöpö.

Ei auttanut kuin hampaita kiristellen viime vuonna ostaa uusi. Tähtönen tuikki ikkunassa taas oikein somasti, ja rauha vallitsi keskiuusmaalaisessa kodissa.

Tämän vuoden jouluvalmistelut alkoivat tältä osin kuitenkin perinteisesti: ei pelittänyt enää. Toki huomasin sen vasta, kun olin ruuvannut pienen koukun tähteä varten toisen huoneen ikkunan yläpuolelle, virittänyt kaksipuoleisella teipillä jatkojohdon nätisti kulkemaan seinää pitkin, jotta tähden pistoke yltäisi saamaan jostakin elämäneliksiiriä, ja ripustanut hökötyksen paikoilleen, johdot ikkunankarmiin hyvin teipattuna. Ai miksi en testannut toimivuutta ihan ensin? Voi kun tietäis.

Sen verran äitillä meni heemot heemot heemot (näin kummityttö lallatteli minulle pienenä tyttönä puhelimessa), että otti puhelimen ja soitti Airamille. Siellä oli onneksi jouluhenkinen (= piiiitkämielinen) naisihminen vastaamassa puhelimeen, ja hän kehotti minua toimittamaan viallisen tähden heille tarkistettavaksi. Otin kainalooni molemmat, sekä vanhan että vielä vanhemman, ja ajaa karautin Keravan perukoille. Sinne jäivät hoitoon. Saa nähdä, miten niille käy. Kolmatta en osta!!

Keravalla kun olin, menin kaffelle maailmankuuluun Kulmakonditoriaan, mutta en ottanut latten kaveriksi maailmankuulua lapsenpäänkokoista korvapuustia, vaan vadelmatortun palasen. Pentik sattuu sopivasti sijaitsemaan Kulmiksen vieressä, ja sinne mennessäni poikkesin toiviomatkalle, etsiskelemään olohuoneen kynttilälyhtyyn punaista mansettia.

Löysin. Hento, kahta eri sävyistä punaista, ja sopivan kokoinen. Iiihan satavarma en siitä ole, jäikö mansetti kuitenkin liian vaatimattomaksi, mutta tuossa se nyt kynttilää kiertää.

Havukranssissa olevat "kristallinauhat" ovat vielä toistaiseksi koeajalla. En ole ihan varma, miellyttääkö tuo vai ei. Yksi vaihtoehto olisi valkoinen (sametti)nauha, mutta en tiedä... Mielipiteitä?

Muuta en itse tehnytkään, EV sen sijaan intoutui pyörimään koristelaatikoiden äärellä (ihanaa!! Muistan omasta lapsuudestani, miten tein ihan samaa ja haltioiduin joka kerta väreistä ja koristeiden muodoista). Esiin nousivat niin Aarikan kulkusia sisältävät koristeet kuin alla oleva, Thaimaasta vuonna 2007 ostettu suloinen kuusi, jolla on aivan erityinen merkitys meille.

Pienet hahmot kiinnostivat aivan valtavasti, ja EV halusi ehdottomasti ripustaa ne kaikki paikoilleen jo tänään. En vastustellut kuin ehkä hieman mielessäni - en vielä haluaisi ladata kotia täyteen joulua, vaan lisätä somisteita pikkuhiljaa. Toisaalta haluan, että EV:lle jää lapsuuden jouluista onnellisia ja iloisia muistoja, ja toivon, että hän oppii rakastamaan myös jouluun valmistautumista. Siispä meillä on jo toinen pieni joulukuusi!

Seimen esille ottamisessa meni kuitenkin minun rajani. Ei vielä. Sille varataan jokin aivan oma päivänsä, sellainen, että meillä on aikaa ja virkeyttä keskittyä jokaisen hahmon asetteluun paikoilleen. Etpä tainnut, ystävä rakas, arvatakaan lahjaa aikanaan antaessasi, miten todella iso merkitys sillä minulle - ja onneksi myös lapselle - on.

Tylsä blogi

Voi että, kun ihminen olisi älyllinen olento. Siis tämä ihminen. Haluaisin saada blogistani vielä enemmän itseni näköisen. Nyt on käytetty blogspotin mallipohjaa, joka alkaa vähitellen näyttää...tylsältä.

Ossaako kukkaankertua, mitemmää vähä viilaisintätä ommaani? Olis kiva tällätä vaikka joku ite ottama valokuva pohojaksi tai jottai. Pittääkö käyä aateekookurssi ennenku ossaa?

Oulun murteen tulukittemisseen voi saaha apua esmes täälä tai vaikka sitte toisela sivula täälä

Mää saivvieläki satarosenttia. Hyvä Kärpät!

Joulukuun 1. päivä ja päivän joulupuuha

Päivän joulupuuhaksi Eka Vekaran juuttikalenterin 1. taskuun olin piilottanut lapun, jossa lukee: koristellaan (EV):n joulukuusi. En olisi voinut saada flegmaattisempaa vastaanottoa!! Poika oli ihan... voi että, sen kun olisi saanut kuvatuksi. Kiinnosti suurinpiirtein yhtä paljon kuin pöly nurkassa. Voi äitiparkaa kun kuvitteli, että tuollainen voisi sytyttää 5-vuotiaan... Varsinkin, kun toinen, Se Oikea, joulukalenteri (mallia lego), antaa joka päivä antimikseen hienoja pieniä muovisia nykerryksiä.

Tarkoitus oli, että joulupuuha tehdään sitten, kun EV palaa päiväkodista. Sitä odotellessa puuhasin omiani: hain lallatellen joulukoristelaatikot autotallista ja kaivauduin niiden syövereihin sielu laulaen. Vihdoinkin!

Ensimmäisenä tein pienen joulumaiseman EV:n huoneen ikkunan väliin. Lumihankena on askarteluvillaa ja somisteina puisia vuosien varrella kertyneitä joulukoristeita.

Ei kovin runsas, mutta minusta hauskan näköinen.

Eteiseen laitoin pienen valoköynnöksen (jonka lampuista suurin osa on palanut, eikä niitä voi vaihtaa...) käytöstä poissa olevaan hedelmäkerroskoriin. Tälläsin kaveriksi muutaman hopeanvärisen somistepallon (rottinkia, lankaa sekä isoja käpyjä) sekä pari hopeanväristä sydänjoulukoristetta.

Yllättävän kirkkaasti ne muutamat vielä hengissä olevat ledit valaisevat tuon!

Tuo oli ns. "pakko" tehdä tuon värisenä, vaikka muuten värit ovatkin ne valkoinen ja punainen. En vaan nähnyt tuossa sieluni silmin muita värejä kuin hopeaa.

Ensimmäinen kauralyhde pääsi myös jo (kylläkin vasta illalla, kuten kuvasta voi havaita) paikoilleen, tottakai punaisen rusetin kera. Kokeilin toiseen lyhteeseen vastaavanlaista luonnonvalkoista nauhaa, mutta se oli kuin sideharsolla sidottu... Se EI kohottanut joulutunnelmaa ;-)


Iltapäivällä hain EV:n kotiin ja sain hänet kevyesti "vääntämällä" lopulta ryhtymään kuusen koristelemiseen. Ikkunasomistukseni sai vain pikakommentin "Tonttuja" ja sen jälkeen heiluteltiin jo viime vuonna suuren sukseen saanutta lumipallokuulaa, jossa joulupukki seisoo (jääkiekko- tai golf-)maila olallaan. Mikä näissä koristeissa oikein lapseen vetoaa??


Omankin kuusen somisteet onneksi kiinnostivat sen verran, että se tuli valmiiksi. Hänellä on puutaan varten omia pieniä auto- ja nallekoristeita, jotka löysivät näppärissä sormissa nopeasti paikkansa (kuusessa on valot valmiina). Päivän yllätys tuli lopussa, kun EV totesi, että hän tarvitsee kuuseensa "sen tänne ylös" (latvatähden, suom.huom.). No, äitihän kääntää vaikka maapallon kallelleen, jotta sellaisen pieneen havupuuhun konstilla tai toisella löytää. Siihen saakka mennään näillä eväillä:

Pieni yksityiskohta koristelusta oikealla. Minusta nallet (ja mikseivät autotkin) ovat aika suloisia; saa nähdä, kuinka kauan kelpaavat pienelle miehelle, joka kasvaa kohisten.

Siivousta suurella tunteella.

Että minä vihaan siivoamista. Olen tainnut mainita asiasta aiemminkin. Inhoan kyykkimistä nurkissa ja kurottelua huonekalujen alle, lattialla ympäriinsä lojuvien tavaroiden väistelyä ja siirtelyä (ovat lattialla tietysti siksi, että meillä on liikaa tavaraa ja aina liian vähän säilytystilaa), nyhräämistä ja nykertämistä pienten, väistämättä muutamien olemassa olevien koriste-esineiden kanssa.

Siksi kiitän muinaista onnistumistani Naisten Kympin slogan-kilpailussa ja sieltä kiitokseksi saamaani Lotus-logolla varustettua MP3-soitintani. Pieneen muistitikkuun mahtuu yllättävän paljon musiikkia, jota sitten huudatan aina pahan paikan iskiessä, eli imurin varressa, kuntopyörän päällä tai... no, siinäpä ne pahimmat kai olivatkin.

Musiikki liikuttaa minua, sekä fyysisesti (Robbie Williamsin Let me entertain you on ihan hillitön, samoin vaikka Toton Can´t stop loving you tai maailman ehkä paras Queenin biisi Don´t stop me now) että emotionaalisesti. Tuskinpa minä muuten siivotessani itkisin, ellen kuuntelisi samalla Alan Parsons Projectin Old and wisea, Rajattoman Dobbin´s flowery valea, Styxin Don´t let it endiä tai - hyvin henkilökohtaisista syistä Celine Dionin That´s the way it is´iä.

Tom Jonesin If I only knew tuo edelleen mieleen vuoden -95 Tukholman MM-kisat ja Suomen ainoan kultamitalin, vaikka Den glider in se vasta sykäyttääkin; en ikikuuna päivänä olisi uskonut näkeväni ulkoiselta habitukseltaan virkamiesmäisen harmaan, charmantin professorin tanssivan sen kappaleen tahdissa kuin hurjapää - tätäpä ette tainneet, Mummot, tietääkään ;-)

Vaihdoin juuri tikulle muutaman biisin. Poistin pari harhaiskua - ei ihminen viittä Bon Jovin kappaletta kestä kuunnella - ja tallensin tilalle joitakin aarteita, jotka olin tyystin jopa unohtanut. Huikein löytö niistä taisi olla Electric Light Orchestran Wild west hero. Levy vain sattui käteen, kun selasin vanhoja aarteita, ja toi aivan valtavan hyvän mielen, kuten aina, kun nostalgia-aalto iskee. Että sitä oli joskus nuori, ja että sitä levyä piti kuunnella. Samassa rytäkässä menivät Abbat, Styxit, Alan Parsonsit, Genesikset ja Queenit. Ja voi, vaikka mitä muuta.

Onneksi oma biisikärpäseni, Herra Mies, pitää minua kiinni myös tuoreemmassa musiikissa. Hänen kauttaan olen aikanaan tutustunut mm. N´Synciin, Backareihin, Anastaciaan, ja iloiseen brittipoppispurkkabändi Stepsiin, jolla on niin hyväntuulisia rallatuksia, että siinä polkee kuntopyörällä vaikka Utsjoelle.

Sinne 90-luvun, 2000-luvun alun katveeseen kappaleeni ovatkin sitten jääneet. Uusinta uutta ei repertuaariini mahdu, ehkä siksi, että en niin halua tai jaksa tutustua nykyisimpään tarjontaan. Ennen kuulin hittikavalkadin pitkillä automatkoilla, nykyään ainoat äänet reissujen aikana tulevat takapenkiltä, jossa Salama McQueen käy puolessatoista tunnissa läpi ihm... öh, autoksi kasvamisen polkua.

Siivous lienee aina Last thing on my mind, yksi Tragedy, mutta aina se, Abracadabra, tulee tehdyksi. Thank you for the music!