Vuoristorataviikonloppu.

Olipa tapahtumantäyteinen viikonloppu! Mennä hurahti sellaista vauhtia, että nyt vain äimistelen, voiko kello olla jo yhdeksän sunnuntai-iltana.

Eilinen päivä aukeni jännittävissä tunnelmissa, kun joulupuuhakalenteri paljasti päivän puuhaksi Hevisaurus-konserttiin menon. Meinasi Eka Vekara nimittäin tehdä kokonaan tenän Espooseen lähtöön. Hän on innokas bändin fani, mutta levyn (nyt kai pitää sanoa jo, että yhdellä / ensimmäisellä(?) levyn) alussa on kerrottuna saurusten syntytarina, ja se on EV:n mielestä niin pelottava, että hän ei olisi millään halunnut lähteä kuuntelemaan sitä livenä. Vasta, kun oli puhuttu saurusten soittimista, äiti oli osoittanut ÄÄRETÖNTÄ kiinnostusta bändin hahmoja ja heidän soittimiaan kohtaan ja kun oli luvattu, että jos se tarina tulee, EV saa kuulosuojaimet korvilleen ja pääsee äidin syliin turvaan, pääsimme nakkikastikkeen voimin kurvaamaan lumisateessa kohti Barona Areenaa (voi näitä sponsoroituja hallien nimiä!!). Nakit taisivat toimia aivan ihmeen kaupalla liennyttäjänä, sillä EV ehti toivoa isälleen nakkeja ruuaksi ja isä - tietämättömänä ostoksistani - oli sanonut, että sorry, nyt ei oo nakkei. Äidillä oli henkisesti rinta rottingilla, kun oli niin hienosti osannut ennakoida lapsensa toiveet...

Meitä odotti Espoossa aivan hirvittävän autojonon pää, kun pääsimme vajaan puolen kilometrin päähän hallista. Autopaikkaa oli turha haaveilla hallin kupeesta, ja meidät ohjattiinkin vieressä olevan teollisuusyrityksen parkkikselle, sinne, mistä oli heeeervottoman pitkä kävelymatka hallin lämpöön. Ei ollut toppahousuja, ei paksuja kenkiä, äidin vaivalla laitetun hiuskuontalon suojana ei edes pipoa. Voi eetvartti >-<

Tuuli ihan ytimiin saakka, ja tuiskutti vielä kaupan päälle jotain pientä ja terävää, pakkasta oli 12 astetta ja pieniä ihmisiä täynnä oleva kävelijöiden jono ma-te-li kohti hallia. Hyi fan, että oli KYLMÄ.

Tämän vuoksi kannatti kuitenkin taivaltaa läpi tuulen ja tuiskun, tai siis sen, miten innoissaan EV lopulta oli. Elämänsä ensimmäinen kunnollinen sisäkonsertti hienoine - kyllä! - valoshow´ineen ja lapsiystävällisine äänentoistoineen.

Kotiinpaluumatkan varrella sainkin sitten vaihtaa tunnelman tyystin toisenlaiseen, ja käydä viemässä kukkia ja kynttilän vuosi sitten kuolleen ystävättäreni haudalle. Iso, iso menetys, ja täysin turha elämän kesken loppuminen. Haudalla käyminen liikuttaa minut aina kyyneliin. Kaipaan häntä kovasti.

EV toivotti haudalla ystävättärelleni kauniisti "hyvää yötä" ennen kuin lähdimme pystyyn jäätymistä uhmaten kiirehtimään takaisin autoon. Matkalla kotiin turvasimme elintoimintojemme elpymisen hakemalla perhepizzan mukaamme ja päätimme myös lämmittää pitkästä aikaa saunan.

En aina jaksa saunoa, vaikka siitä pidänkin. Nyt nautin löylyjen lämmöstä koko rahalla! Oikein tunsin, kuinka lämpö pikku hiljaa löysi tiensä luihin ja ytimiin, ja veri alkoi kiertää kunnolla (muuallakin kuin pizzan autuaallisesti täyttämässä vatsassa). Lämmittelimme koko porukka pitkään ja hartaasti ennen kuin kuurasimme itsemme puhtaiksi ja pääsimme posket hehkuen vetäytymään villasukkien ja kylpytakkien jälkilämpöön.

Oli äärettömän vaikeaa vastustaa mielihaluani mennä kesäiseen tapaan takakuistille suorittamaan "kylpylärituaalien" loppuhuipennusta: istumaan raittiiseen ilmaan, siemailemaan Ainoaa Oikeaa Saunajuomaa, levittämään kasvovoiteita ja muita akkojen hömpötyksiä kaikessa rauhassa, tuulenvirin viilentäessä saunan lämmittämää ihoa. "Käsi ovenkahvalla" pysähdyin, mietin sitä pakkasta, tuulta, ja pisteleviä lumihiutaleita ja vetäydyin sohvannurkkaan. Kesällä se on ihanampaa, kesällä se on totta vieköön ihanampaa. Nuuhkin mielessäni kesää, ja kaipasin vihreyttä.

Tämä aamu alkoi reippahasti askeleet käyden, sillä meillä (anteeksi nyt kaikki lepopäivän pyhittäjät) oli vuorossa joulusiivous. Herra Mies heilutti imuria, minä moppia ja EV toimi Pölypartiona sen, minkä halusi ja jaksoi. Kävi hän välillä mopinvarressakin, mutta lopulta omien synttärien (keskellä kesää, toim.huom.) suunnittelu vei voiton ällöstä siivoamisesta. Tai ei se ehkä hänestä ällöä ole, päinvastoin. Innolla on aina mukana, ja tänään - taas - ällistytti äitinsä pesemällä vessan pesuallasta kokenein elkein. Minun piti ihan kysyä, mistä hän niin hyvin tietää, mitä pitää tehdä, ja neropatti vastasi: "No mää oon kattonu, kun sää peset." Että on viksu poika! Ja että on halunnut kiinnittää huomionsa kaikista maailman asioista juuri siihen, miten minä pesen lavuaarin. <3 <3 <3

Siinä siivouksen lomassa kokkasin (ihan maukkaalla lopputuloksella, mind you) porsaansuikalesoosit ja riisit, ja ruuan jälkeen lähdimme EV:n kanssa lähijäille luistelu- ja lätkäharjoituksiin, hän asianmukaisesti jäällä liukumiseen varustautuneena ja minä toppautuneena kaikkeen mahdolliseen huopatossuista untuvatakin huppuun, ja varustautuneena termospullollisella lämmintä omena-punaherukkamehua. Keskellä reilusti yli tunnin mittaiseksi venynyttä sessiota, lumituiskun pyöriessä tuulen mukana ympärillä, mehu oli jumalten nektaria, vaikka kädet jäätyivät termarin korkkia auki veivatessa.

Ilta meni himmaillessa. EV oli huimasta urheilusuorituksestaan uupunut, ja äitikin vissiin ulkoilman nujertama. Herra Mies teki hirvikäristystä lopputainnutukseksi, ja punaviini oli piste i:n päälle.

Energiaa riittää enää juuri ja juuri näppäimistön naputteluun, sekä tulppaanikimpun ihailuun keittiön pöydällä. Kyllä ne sitten voivatkin olla kauniita.



Huomenna lähtee vihoviimeinen muualle matkaava joulupaketti kohti päämääräänsä, ja sitten on aika somistaa lähiseudulle jäävät lahjat. Kukkakauppareissu on edessä tiistaina, jolloin viimeinkin kai saan itsellenikin hankituksi joulukukat. Tärkeimpänä päämääränä on kuitenkin ostaa kasvit ystävättären ja hänen äitinsä asetelmiin sekä valita vastasyntyneen poikavauvan perheeseen tervehdyskimppu.

Ihanaa, joulu on ensi viikolla!! Vieläköhän tässä jaksaisi keittää sinappia?