Pyöreissä purkeissa on vain yksi siemen jokaisessa (vasemmalla tummalehtistä kurjenpolvea ja oikealla päivänliljan muhkeita siemeniä), lihalaatikoissa on sitten heiteltynä mooo-onta pientä siementä ympäri rasiaa.
Helmikuussa voi jo kylvää jotain sellaista, jonka itämistä saa seurata sisätiloissa.
Mullan kanssa touhutessani tuli mieleen, että ehkä minun olisi tässä vaiheessa vuotta hyvä vaihtaa mullat huonekasveille. Muuten se jää taas tekemättä, kuten viime keväänä, ja sitä edellisenä... Niillähän ei varsinaisesti ole mitään talvilepokautta, joten ehkä ne eivät pahastuisi tuoreesta mullasta keskellä talvea. Vaikka keväthän nyt siis oli.
Huonekasvit, niin ihanan vihreitä kuin ovatkin - paitsi etukuistilla ollut huoneparsa, joka otti ja kuoli - eivät puutarhaintohimon syttymisen myötä ole olleet enää aivan niin lähellä sydäntäni kuin ennen. Olen pontevasti yrittänyt vähentää niitä (vaikka väheneminen onkin todellisuudessa tapahtunut ns. luonnollisen poistuman myötä), tai ainakin olla lisäämättä. Ei onnistu. En nimittäin raaski heittää pientäkään pätkää pois, jos jotakin kasvia joudun leikkaamaan tai jostakin katkeaa oksa. Ehei, minä juurrutan pätkän kiltisti ja purkitan sen sopivan kokoiseen ruukkuun ja sitten tuskailen taas ylimääräisten kanssa.
Minä myös hilloan niitä kuolevia viimeiseen hengenvetoon saakka - ja vähän yli. Toistakymmentä vuotta vanha kiinanruusuni on nyt kitunut olohuoneessa viime kesästä alkaen. Ensin siihen tuli punkkeja, sitten niistä hermostuneena myrkytin sen vähän liian reippaalla kädellä ja se pudotti suurimman osan lehdistään. Koska se näytti rumalta, pätkin ison kasvin aika nysäksi (tässä vaiheessa ymmärsin myös siirtää sen paraatipaikalta nojatuolin taakse piiloon). Nyt se kyllä tekee uusia lehtiä siellä piilossaan, mutta en silti pidä sitä millään tavalla elinvoimaisen näköisenä. En vaan saa heitetyksi sitä poiskaan, vaikka rakkauskin alkaa olla jo aika kuollut.
5 kommenttia:
Mää otin enemmän selvää tuosta amatsoonikaunottaresta sen vihdoin löydettyäni syksyllä. Se on sipuli, eli harrastaa jonkinlaista vaihtelua vuodenaikojen välillä, kuten sipulit yleensäkin. Kukinnan jälkeen on hyvä viettää kohtalaisen kuiva kausi, lehdetkin saavat harveta varmaan siinä samassa. Kasvuvoimahan kerääntyy takas sipuliin, ei huolta siis!
Sitten muutaman kuukauden päästä (kun valoisampi kevät koittaa) voi taas aloittaa vähän reippaamman kastelun ja lannoituksen.
Hih, niin tutun kuuloista taas :)
Mullat odottaa autotallissa. Pitäisi purkittaa multaa ja kylvää siemeniä. oitan lykätä, kun tiedän sen että sitten ei pidättele enää mikään kun homman aloittaa.
Amatsoninlilja on kyllä kaunis. Tähän aikaan vuodesta aina himoitsen viherkasveja kotiini. Tiedän kuitenkin että viimeistään kesällä en enää näe niitä lainkaan. Aikanaan oli paljonkin kasveja mutta kun kaikkea ei ehdi. Korvaan puutoksen jokaviikkoisella kimpulla tulppaaneja...eka on vielä ostamatta.
Voi kiitos, Saila! Tiedätkö, vasta nyt, kun sinä sen kirjoitit, tajusin, mitä "sehän on sipuli" tarkoittaa. Onneksi olen intuitiivisesti ollut antamatta liljalleni vettä jo jonkin aikaa. Himmailkoon nyt rauhassa valon lisääntymiseen saakka (siis sitä valoa saa tulla vielä paljon enemmän, kiitos).
Rosmariini & timjami: äläpäs sinä nyt aamun onnettomuuden jälkeen revi itseäsi kuin korkeintaan puutarhakirjojen ääreen. Tässäkin on vielä pakko todeta, että vaikka liukastumisesi oli taatusti tuskallinen, kirjoitat niin mainiosti, että siitä(kin) oli hauskaa lukea! Sulla todella on sana hallussa.
Mullakin viherinto on iskenyt, mutta vielä en kylvä mitään. Sensijaan haluan kauppaan vihannesosastolle ostamaan ihania vihreitä yrttejä. Ja myös jotain sievää kukkivaa, vaikka esikkoja.
Perjantaina varmaankin jo ehdin...
Joo, esikoita! Ne ovat kyllä sellaisia superpirteitä. Vaikka minulla eivät koskaan kestä juuri leikkotulppaaneja kauempaa :-(
Lähetä kommentti