Käyn vain nopeasti ottamassa yhden.

Se oli tarkoitus. Yksi, ei enempää.

Menin sisälle lämpimään, kutsuvaan ilmapiiriin. Tuonne, takanurkkaan. Mukava, rauhallinen tunnelma, ei paljon asiakkaita.

Mietin, minkä ottaisin, mutta valitsin sen tutun ja turvallisen, josta tietäisin, mitä saisin. Pitelin sitä kädessäni, nautiskelin, en pitänyt kiirettä, vaikka olisi pitänyt.

Viereen tuli nainen. Selvästi samassa jamassa. Otti yhden, mutta ei lähtenyt pois, kuten en minäkään.

Otin toisen. Mikäs tässä, hyvässä tunnelmassa, ja seurakin vaikutti mukavalta. Hänkin otti toisen. Minä kolmannen, neljännen ja viidennnen. Sen jälkeen lakkasin laskemasta. Suurensin annosta. Otin kaksi, tulivat jo tarpeeseen.

Nainenkin näytti repsahtaneen. Voi itku, samassa veneessä ollaan, vaikka siinä kevyesti juteltiin ja naureskeltiin tilanteelle. Hän sentään osasi lähteä pois, minä en.

Lopulta olin jo lähdössä. Kunnes huomasin hyllyrivissä, vähän piilossa, jotakin niin herkullista, että... se oli kohtalon ivaa, sillä otin taas kaksi. Pientä, mutta ah niin ihanaa. Leijuin...

Pää ihan sekaisin maksoin, kävelin autolle ja lähdin ajamaan kotiin. Hymyilin, melkein nauroin ääneen, ihan koko matkan. Olisin hymyillyt leveämmin, mutta korvat tulivat tielle.

Hei, minä olen intopii. Olen plantaholisti.

Oli muutenkin mukava aamupäivä. Tein kompostorille talvityhjennyksen ja kävin pitkästä aikaa syömässä sushia (siitäkin tulee onnellinen olo). Tänään olikin monta "päivän erityistä". Eikä ole vasta kuin iltapäivä.