Taistelua ruuasta ja uusia näköaloja.

Puutarha-aamuni sai lentävän lähdön tänään, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Huomasin parin räkättirastaan laskeutuvan meidän marjoja tekevän pihlajamme (toinenkin on, mutta hän vain töröttää komeana takapihan portin vieressä ja pukkaa ehkä yhden tertun joka vuosi) oksille sen näköisenä, että nyt lähtee. Ja silloin lähdin minäkin kuin hauki rannasta: I don´t think so, kehvelit! Tänä vuonna te ette syö minun pihlajanmarjojani.

Kaappasin vauhdilla mukaan ensimmäisen kipon, mikä käteen osui (iso muovinen taikinakulho), ryntäsin autotalliin hakemaan tikkaita ja sen jälkeen asemoin itseni suurin elein pihlajankupeeseen. Riivin joka ainoan marjan niistä oksista, joihin ilman tikkaita ja tikkaiden kanssa ylsin. Tänä vuonna minä teen sitä hyytelöä, ja teen vielä hilloakin omenoiden kanssa. Lällällää, senkin sotkupetterit.

Aikani siinä kerättyäni seisoin vielä tikkailla - olin kyllä ajatellut lopettaa keräämisen - kun pääni yläpuolella olevalle oksalle lennähti yhtäkkiä punatulkkunaaras. Se sanoi hennosti "hii" ja alkoi syödä, ihan täysin piittaamatta siitä, että seisoin vajaan metrin päässä sen alapuolella. Minua rupesi naurattamaan niin, että hyvä, kun en kellahtanut tikkailta! Pidä marjasi, tuumasin, olinhan jo saanut astian lähes täyteen.

Tästä sitten taas uutta säilöttävää!

Sitten siirryin huseeraamaan takapihalle. Latasin sinkilällä kasvilaatikoihin kiinnitetyt multasäkkien puolikkaat kunnolla kiinni, irrotin nurmituppaita uuden hyötyalueen reunoilta, heittelin nurmikonpalaset ylösalaisin kasvilaatikoiden pohjalle ja peitin ne sitten ohuella kerroksella lehtiä. Siihen sitten vielä kompostia ja multaa, niin eiköhän tuosta lähde joku kesä hyötykasvimaa kasvamaan.

Koko sen ajan, jonka olemme tässä asuneet, minua on takapihalla häirinnyt yksi mielestäni vallan ihmeellisesti keskelle kulkureittejä istutettu omenapuu. Se on joka kesä tehnyt hyvänmakuisia omenoita, mutta ei kovin paljon. Lisäksi se on kasvanut oksistaan ikävästi "kiinni" kahteen terijoensalavaan, ja tämä tekee pihan siitä nurkasta kaikin puolin hankalan. Ja kaikkein epämiellyttävintä: se tököttää kompostialueelle vievällä väylällä. Kottikärryjen kanssa saa aina mennä puolikumarassa sen oksien alta ja kuitenkin jotenkin onnistun melkein joka kerta kopauttamaan pääni siihen.

Arvatkaas mitä? Nyt se lähti.

Otin isot oksasakset ja -sahan, työnsin tunteet täysin syrjään ja annoin kylmästi mennä. Ensin leikkelin oksasaksilla rungosta kaikki ne oksat, joihin ylsin ja sakset purivat, ja sen jälkeen sahasin loput oksat irti perusrungosta. Jäljelle jäi vain metrinen tappi, jonka naapurin isäntä saa tulla moottorisahansa kanssa hurauttamaan hiivattiin.

Tuntui ihan hirveältä pätkiä elävää, meitä ruokkivaa puuta! Kuitenkin nyt, kun se on tehty, takapihalla näyttää aivan erilaiselta. Vaikka se lopputöpö töpöttää vielä paikoillaan, näen silti, miten älyttömän hyvän ratkaisun tein. Salavat näkyvät kauniisti ja muodostavat nyt suloisen parin ilman kolmatta pyörää. Komposteille pääsee jatkossa erittäin miellyttävän näköistä ja riittävän leveää reittiä pitkin. Nurmikko on todella paljon helpompi leikata, kun ei tarvitse kiertää sitä saakutin puuta (terveisiä vain Herra Miehelle!). Ja melkein parasta kaikista: olen joku kesä sitten istutellut salavien alle vähän niinkuin "varastoon" vuorenkilpeä, pikkutalviota sekä kahta erilaista kuunliljaa. Nyt ne näkyvät vallan mainiosti salavien välistä, ja ta-daa, siinähän on nyt siis paikka ihan kunnon kukkapenkille! Näin heti sieluni silmin siinä varjopenkin (ainoan, jonka tänne saa), ja voi tätä onnea, nyt saan lopultakin ostaa sormivaleangervon, joka on mielestäni aivan mahdottoman hienolehtinen kasvi.

Näettekö tekin sen: oikealla ovat salavat ja niiden alle tuleva kaunis (no tottakai!) varjoistutus. Salavien ja istutuksen ohi vie nurmikkokäytävä kompostikehikoiden luo (niiden, jotka ennen kevättä tässä nikkaroin, nyt siellä on vain metallisia lehtikompostiverkkoja ja muutama siistinpihan säkki rutussa). Ai, ja salavien alle varjoonhan saa vielä jonkun kivan penkinkin, jossa voi sitten istuskella ja kehitellä uusia potager-ideoita.

Vasemmalle jäävät sitten uusi muuri, mansikkamaa ja kasvilaatikot. Edessä on marjapensasrivistö ja niiden takana - sitten joskus - vadelmat, vaikka juuri luinkin jostakin hyötykasvioppaasta, ettei uusia vadelmantaimia saisi istuttaa maahan, jossa on äskettäin kasvatettu vadelmaa, tai mansikkaa (kuten meillä). Jaa-a. Saattaa silti käydä niin, että istutan.

Mahtava näköala!  Tuota ajatellessa on helpompaa selvitä talvesta.