Vuoden 2011 haaste: pientä erityistä joka päivälle.

Luin amerikkalaisen valokuvaajan, Jim Brandenburgin, valokuvateosta Chased by the Light, jonka kuvat hän oli ottanut tavallisuudesta poikkevalla tavalla: hän oli päättänyt kuvata kolmen kuukauden ajan vain yhden ainoan valokuvan per päivä. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä isommalta haasteelta se tuntui, vieläpä valokuvaajan itsensä (toden totta) asettamana. Ottaa nyt vain yksi valokuva päivässä, ja yrittää valita kuvauskohde ja hetki niin, että tuntee saaneensa päivän parhaan kuvan.

Miten tehdä valinta? Miten lähteä liikkeelle aamulla, nähdä luonnossa kaikkea kaunista ympärillään ja todeta, että ei, en kuvaa vielä. Jos tuleekin jotain muuta. Ja miettiä päivän edetessä yhä pidemmälle, ehtiikö sittenkään saada "sitä" kuvaa. Sormi kramppaa laukaisimella, silmä hakee etsimestä koko ajan jotain erityisen merkityksellistä, kaunista valoa, kiinnostavaa kohdetta. Ilta lähestyy, eikä mitään ole vieläkään tallentunut.

Hieno kuvateos, hienosti kerrottuja mietteitä 90 päivän ajalta. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi todella upeita, mutta enemmän minua puhutteli kuvaajan oma mielenmaailma, johon pystyin samastumaan aika syvälle.

Kirja inspiroi minua miettimään. Miksi en itsekin yrittäisi saada jokaiselle päivälle jotakin erityisen hohdokasta? Jotakin, josta päivä jäisi mieleen. Ettei elämä olisi vain sitä yhtä samaa Bill Murray -elämää.

Ergo: sanoista tekoihin. Tänään se ei vaatinut muuta kuin saunan lämmittämisen epätavalliseen aikaan, keskellä iltapäivää (mekö kaavoihimme kangistuneita? Voi kyllä.). En sytyttänyt valoja pesuhuoneeseen, en saunaan. Annoin kiukaassa rätisevien puiden valaista pienen tilan. Sain jopa hetkisen ajan makoilla lauteilla omassa rauhassani, rätinän peittäessä muut kodin äänet.

Ystävättären lähettämät uudenvuodenvalokuvat saivat minut vielä kruunaamaan kakun kirsikalla: hain lasin, kaadoin siihen kylmää Veuve Clicquot´a (kiitos toisen ystävättäreni!) ja kapusin takaisin lauteille. Miksi? Koska tuntui siltä. Because I could. Ei siihen muuta syytä tarvittu.

Saunan jälkeen puin päälle lämpimänpunaisen kylpytakin ja villasukat, kiedoin pyyhkeen kaulaan, otin villahuovan, lasin ja pienen pullon mukaan ja menin istumaan parhaalle paikalle, missä saunan jälkeen voi istua: takakuistin pöydän ääreen. Ulkona oli 12 astetta pakkasta, lunta näkyi satavan (mikä täydellinen yllätys!) ja keho hohkasi saunan ja ihon kuorinnan jälkeistä kohisevaa lämpöä. (Mainittakoon, että takakuisti on osaksi avoin, eli sitä eivät ympäröi edes yksinkertaiset ikkunat joka sivultaan.)

Istuin ulkona vaikka kuinka kauan. Kylmä ei tuntunut, paitsi välillä ihanasti huulilla, kun otin siemauksen lasista silloin tällöin.

Kyllä, sain ehdottomasti päivän parhaan valokuvani tänään klo 18.06.