Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



maanantai 13. syyskuuta 2010

Onni löytyy arjesta.



MLL:n slogan on niin oikeasssa, terveisiä vain sinne!

Joskus sitä vaan on niin onnellinen. Ihan pienistä asioista, arjesta. Eilen tuli oikein huikaiseva hyvänolon tunne, kun Herra Mies ja Eka Vekara olivat molemmat tykänneet makkaragulassista (Vekarakin veteli paprikaa autuaan tietämättömänä, kun olin valinnut punaisen sijasta keltaisen, ja pilkkonut sen sopivan pieniksi), Mies käynnisti ruohonleikkuria pihalla, Vekara paineli niinikään ulos teutaroimaan, ja minä siivoilin viimeisiä keittiöstä. On ihanaa olla osa tätä perhettä, olen onnellinen saadessani laittaa miehilleni ruokaa, ja elämä on hienoa, tässä ja nyt.

Pöydällä on iso kori omenoita omista puista, kohta hellalla porisee mehustin ja omenamehun makea tuoksu kiertää pikkuhiljaa huoneisiin. Toivottavasti omenoista tulee Eka Vekaralle isona koti mieleen. Tuoksut ja mauthan sitä parhaiten muistaa, ja niitä muistijälkiä minä mielelläni hänelle jätän.

Perjantaina kokkailimmekin yhdessä (toinen tärkeä muistijälki, näin toivon). Viisivee apukokki ei ollutkaan enää ihan apukokki, vaan touhusi aivan mahtavasti kaverina: nosti omin käsin lohen uunivuokaan ("äiti, mä koskin eka kertaa kunnolla kalaan!" Hm. Äidin moka. Olisi voinut toki tehdä sen jo aiemmin...), hurautti sipulit sekoittimella pieneksi, sekoitti ohjeiden mukaan kuorrutuskastikkeen, levitti sen kalan päälle, ja olisi varmaan työntänyt vuoan uuniinkin ellen olisi siinä vaiheessa viheltänyt peliä poikki. Ja kattoi vielä pöydänkin, otti jopa lautasliinoille renkaat ja tälläsi servietit niihin. :-O

Tuo pöydän kattaminen ei muuten tullut enää sitten ihan ilmaiseksi: hänellä on Päämäärä. Hän haluaa ostaa lähikaupasta motskarin (joko motocross-motskarin tai sitten sellaisen toisenlaisen, mikä lieneekin) ja hän on alkanut myydä palveluksiaan pienestä rahasta meille vanhemmille. Mitä enemmän kolikoita, sen lähempänä on tavoite, on lapsen logiikka. Äidin ja isän viheliäinen tehtävä on sitten hinnoitella palvelukset, ja täytyy tunnustaa, että ihan jokainen lelujenkeräys ei ole ollut viittä senttiä arvokkaampi suorite. Hyvällä tiellä Vekara kuitenkin on, ja kysyy nyt kirkkain silmin harva se hetki, että miten voisin olla avuksi.

Onni löytyy arjesta, ja joskus arjesta vielä maksetaankin!

3 kommenttia:

Saila kirjoitti...

Ihana teksti. Onni löytyy ihan tavallisista asioista, kun on löytyäkseen. Se kantaa ja lataa patterit. Masentuneen ihmisen elämänhalu häviää varmaan siksi, että onnea ei vain ole, ja se on kumminkin jonkinlaista ruokaa, jota tarvitsee.
Minulle tulee ompuista lapsuus mieleen, mutta vähän eri tavalla kuin ajattelit! Meillä oli kolme suurta omppupuuta pihalla ja jouduin syömään niitä happamia pahoja omenoita pitkin hampain joka syksy... puistattaa vieläkin. Hapan vain ei ole minun makuni. Mutta ei siitä mitään traumoja tullut, vastenmielisyys vain.

Inkivääri kirjoitti...

Kiva kiva - heti laitoin seurantaan:)

intopii kirjoitti...

Tervetuloa, inkivääri!

Sailalle: minä taas olen kyllä perin juurin happamien makujen ystävä. Lapsena söin jopa sitruunoita. Enää en ihan niin radikaali ole, mutta sitruunamehu, sitruunalla maustetut ruoat - ja juomat ;-) - ovat herkkua.

Meidän omenat eivät oikeastaan ole happamia. Kirpakoita, joo, mutta... en minä niitä happamiksi kutsuisi. Hapokkaiksi. Meheviksi. (Nytkin vesi herahtaa kielelle, kun edes ajattelen omppujamme.)