Valoa kansalle, ken...

Minulla on ollut jonkinmoinen kompleksi kattokynttelikkömme suhteen. Olemassa olevaan tilaan nähden se on koko ajan tuntunut liian pieneltä. Siinä se on kuitenkin olohuoneen puolella roikkunut viimeiset neljä vuotta, ja pärjännyt tehtävässään kaikesta huolimatta ihan hyvin.

Kuten jo aiemmassa tekstissä kerroin, uusi oli hankinnassa, ja nyt jopa löytynyt. Jännityksestä täristen ajoin eilen takaisin Porttipuistoon hakemaan sinne saapunutta aarrettani. Olisiko se sopiva? Olisiko se ihana?

Juu, oli se. Voi että olikin nätti. Ja niin hienosti kuplamuoviin pakattu, etten raaskinut kuin vähän sitä muovinraosta kurkistaa. Ripustuskoukkujen värin kanssa hetken aikaa myyjän kanssa aprikoituani lähdin paketti - ja pari muuta ostosta - mukanani kassalle. Ja sitten kiireesti kotiin, ihan kuin aarre matkalla lakkaisi olemasta.

Kun sitten purin muovit pois kynttelikön päältä, huomasin, että siinäpä olikin -ta-daa- poistohintalappu. Ja minulta perittiin koodin mukaan täysi hinta! No, omahan se moka oli siinä mielessä, että en avannut pakettia myymälässä, vaan vasta kotona. Ajattelin kuitenkin, ettei kysyvä tieltä eksy ja soitin Kodin Anttilaan. Voisiko hinnan vielä oikaista?

Olen koko hankintaprosessin ajan saanut sieltä älyttömän hyvää palvelua, ja niin se vaan jatkui loppuun saakka. He lupasivat hyvittää hinnanerotuksen tililleni! Voitte vaan kuvitella, että olin entistä onnellisempi, sainhan ihanan kynttelikön, ja vielä yli 30 euroa halvemmalla.

AARTEENI!

Siinä se nyt roikkuu, ensimmäisen kerran työn touhussa. Yhdeksän kynttilää lienevät myös melkoinen fyysisen lämmön lähde, mutta jo pelkästään tuon katseleminen tuo lämpimän ailahduksen rinnan kohdalle. Joulun lähetessä noihin kiehkuroihin on ihanaa ripustaa somisteeksi vaikka kristalleja tai jotain muuta pientä...

Hauskaa sinänsä, että ihastuin tuohon, kotimme kun muuten ei ole mitenkään yltiöromanttinen. Onhan meillä kiehkuraa joissakin verhoissa, mutta aika simppeli tyyli meillä muutoin on. Mielestäni. (Kaverit saa kyllä kommentoida, jos olette toista mieltä ;-)  )

Tuota kelpaa käyttää talven tunnelmavalaisimena. Kyllä lähtee yhdeksästä!

Pakko on vielä mainita se, että koostaan (halkaisija 60 cm, korkeus ilman jatkokoukkua 90 cm) huolimatta se ilmeisesti maastoutuu ympäristöönsä aika hyvin: Herra Mies käveli kotiin tultuaan USEAAN kertaan kynttelikön alta ja vierestä huomaamatta mitään. Ostoskuitti oli kuitenkin jäänyt keittiön työtasolle, ja sen hän huomasi: "Ai sä oot nyt ostanut sen kynttelikön." Vasta sitten hän tajusi kääntyä ympäri ja katsoa.

Miehet...  :-x

Voi niin! Ja meidän pienempi mies! Hänkään ei osoittamatta uutuutta huomannut, mutta katselimme sitten sitä hetken aikaa sohvalta sylikkäin. Kysyin, mitä hän tykkää siitä, ja tämä verbaalikko viisivee sanoi: "Se on dramaattinen." Ällistyksen ällistys! Kun sain kysytyksi, mistä hän sellaisen sanan on oppinut, hän vain totesi: "No teiltä." (Ahaa...) Ei hän ihan tarkkaan tiennyt, mitä sana edes tarkoittaa, mutta osasipa valita adjektiivinsa. Kaipa se on vähän dramaattinenkin, ainakin kokonsa puolesta ja verrattuna entiseen. Kyllä lapsen kanssa keskustelu on sitten elähdyttävää!

Ei pidä väheksyä kuolleen kalan tunteita.

Tein viikonloppuna thai-tyyppistä kalakeittoa. Siitä tuli maukasta kuin mikä, vaikka se ei thaimaalaisittain ollut kovinkaan voimakkaan makuista. Namia silti! Koska sitä jäi, ja koska Eka Vekara halusi kalawokkia, päätin hakea kaupasta hieman lisää kalaa ja tehdä wokin pohjan siitä keitosta.

Oli vähän noloa ostaa yksi pieni kuhafile (vaikka kauppias lienee kuitenkin ollut tyytyväinen: 100 g maksoi yli kolme euroa!), mutta se oli kalatiskiltä ainoa, mitä ruokaan tarvitsin. Pakastealtaasta wokkikasviksia, ja ei kun menoksi.

Illalla oli sitten helppoa tehdä "puolivalmiista" valmiimpaa. Eka Vekaran toive wokista sisälsi alunperin idean siitä, että hän myös osallistuisi ruuan valmistukseen, mutta kun h-hetki koitti, hän viipottikin jo ihan muualla... apukokkini on innokas, mutta hieman tuulellakäyvä. Ilman "oikeaa kättäni" lisäsin pannuun kasvikset ja kaadoin keiton mukaan. Otin kalapaketin jääkaapista ja taivastelin siinä vielä ääneen Herra Miehelle kalan pienuutta ja hintaa. Ei olisi pitänyt. File suuttui niin - muuta selitystä en tapahtuneelle keksi, sen verran nopeasti kaikki kävi - että potkaisi siinä työtasolla joko veistä tai kättäni. Ote veitsestä joka tapauksessa herpaantui ja terä viilsi kunnon haavan oikean käteni etusormeen (olen vasenkätinen, en fakiiri).

Säikäytin molemmat miehet karmealla karjaisullani, painelin saman tien kodinhoitohuoneeseen valuttamaan kylmää vettä käden päälle ja etsimään vapaalla kädellä desinfiointiainetta ja haavantuketta. Herra Mies tuli onneksi perässä, yksikätisenä kaiken tekeminen ei ollutkaan ihan helppoa. Haava oli aika syvä ja se vuoti aika reippaasti (anteeksi, Kolmonen: tiedän, ettei tämä kuvaus juuri sinua elähdytä), joten isoa laastaria tarvittiin. Onneksi Mies on imenyt sairaanhoito-osaamista äidinmaidossa, häneltä desinfiointi ja laastarointi käytti näppärästi. Ja Eka Vekarakin sai autenttisen lääkärileikkikokemuksen avatessaan laastarin suojapaperia.

Vaan eipä se ollut vielä siinä. Palasin takaisin ruuanlaittopuuhiin, ja siinä samalla tuijottelin laastarin muuttumista vinkeän väriseksi. Aikani seurattuani asiaa totesin, että sormeen täytyy laittaa paksumpi tuppo ja minun pitää lähteä näyttämään sitä saman tien terveyskeskukseen. Onneksi siellä ei ollut jonoa, vaan pääsin aika nopeasti makaamaan (todellakin!!) tutkimushuoneen vuoteelle. Piti mennä kuulemma siksi pitkälleen, että jos vaikka alkaa pyörryttää...

Tikkejä ei tarvittu, vaikka sitäkin vaihtoehtoa pohdittiin. Liimaa vain, teippiä päälle ja näyttävä sideharso kääreeksi.


Kuhafileen kosto

Ja kas tässä sen keiton resepti, josta "se ajatus sitten lähti":

Thai-kalakeitto

2 tölkillistä kookosmaitoa (400 g)
2 dl kuivaa valkoviiniä
250 g kalafileetä (esim.kuhaa tai ahventa; varokaa kiukkuisia kaloja!)
2-3 salottisipulia
1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
pieni vihreä chili
ruohosipulia
tilkka ruokaöljyä
11/2-2 rkl thai-kalakastiketta
2 rkl sitruunamehua
ripaus suolaa
katkarapuja

Koristeeksi: ruohosipulia

Silppua sipuli ja raasta inkivääri. Poista chilstä siemenet ja leikkaa palko pieniksi viipaleiksi. Kuullota sipulit öljytilkassa ja lisää mukaan inkivääriraaste, chili ja ruohosipuli. Lisää vähitellen joukkoon kookosmaito ja valkoviini, ja keitä hiljaisella tulella n. 15 minuuttia. Mausta kalakastikkeella, sitruunamehulla ja tarvittaessa suolalla.

Paloittele keiton muhiessa kalafileet (kts. jälleen neuvo yllä!) ja lisää ne kattilaan. Keitä pari minuuttia, kunnnes kala on kypsää. Lisää viimeiseksi katkaravut (älä keitä enää, etteivät ravut sitkisty). Koristele ruohosipulisilpulla.

(Ohje: Glorian uusi ruokakirja, 1999)

Ohjeen maustemääriä kannattaa noudattaa erityisesti silloin, kun käyttää miedonmakuista kalaa, kuten juuri tuo kuha. Samasta syystä salottisipuleita ei kannata korvata tavallisilla keltasipuleilla, mutta ehkä jokin muu mieto sipuli sopisi.

Minkä värinen on harmaa päivä?

Piti oikein lähteä katsomaan. Onneksi värejä vielä löytyy, niiden eteen täytyy vain nähdä vähän enemmän vaivaa.

Heleää vaaleanpunaista
(Pääskyn?maksaruoho)

Tummaa purppuraa ja kimaltavia vesipisaroita
(Purppurakeijunkukka)

Liekkien värejä
(Rusokirsikka)

Ilotulitusta
(Verikurjenpolvi)

Hopeaa ja kultaa
(Hopeapensas)

Heleää vaaleanviolettia
(syysleimu, kylläkin ihan pinkkikukkainen)



Raidallista
(japaninsara 'Evergold')



Kesänkeltaista ja -vihreää
(isotähtiputki 'Sunningdale variegated')

Iloisenkirjavaa
(valkoalpi)

Linnut jatkoivat härpätystään tänäänkin. Tilhet olivat liittyneet joukkoon massoittain! Niitä roikkui pylväshaapojen latvoissa vaikka miten päin, ja se lumoava helinä kuului taukoamattomana. Kukahan kuvitteli, etteivät linnut laula kuin kesällä? Nytkin tilhiä säesti mustarastas naapurin antennista aivan ihanasti, ja talitinttien tiksutuksen välissä kuului suloinen punatulkkujen "hii".

Tilhet ovat mielestäni aivan mielettömän hyvän näköisiä lintuja. Niillä on asenne kohdallaan, kuten kuvasta näkyy. Tässä paikallinen MC Bombycillan jäsen. "Älä sä ala mulle!"

Minkä värinen on joulu?

Vaikka minä tekisin minkä värisen joulun - ja niitä värejä on riittänyt - mielikuvissani joulu on aina punainen. Kyllä se sen verran vahvasti on iskostettuna päähän, ja sieluun.


Sama tauti taitaa vaivata Herra Miestä, sillä kun tässä eräänä päivänä häneltä kysyin, minkävärinen meidän joulu tänä vuonna olisi, hän mumisi lehdenluvun tai muun tärkeyshomman lomasta: "Mmm... punainen."


Eipä se haittaa. Voin tehdä punaisen joulun. Siihen minulla on eniten rekvisiittaakin.


Ja siinä samassa: krriiiiiik! Hirveä jarru iski päässä päälle. Se perinteinen punainen joulu vihreäruudullisella kankaalla kantattuine punaisine puuvillaverhoineen, puisine (aarikkatyylin) joulukoristeineen ja joulukuvioisine pöytäliinoineen... EIIIII! Ei tänä vuonna.


Tuo kaikki kelautui mielessäni yhden sekunnin aikana. Tiedättehän ne välähdyksenomaiset oivallukset? Seuraava sekunti toi aivan erilaisen näyn: joulunpunaista, kyllä, mutta sileää samettia. Lisäksi valkoista, lumenvalkoista, helmenvalkoista, valkoista. Himmeästi hohtavaa, lempeää valkoista. Jestas, mä olen pulassa. Minulla Ei Ole Mitään Sellaista. Vaikka joulutarvikelaatikkoni herättävät naurunpurskahduksia ystävättärissäni (no, viisi ISOA pahvilaatikollista joulurekvisiittaa saattaa tietysti olla aika paljon, mutta siihen mahtuvat kaikki koristeet, liinat, kestokranssit, verhot...), punaista sileää samettia ja helmenvalkoista sieltä ei löydy. Damn!


Tähän väliin pieni sivuhyppely. Olohuoneemme katossa on koko täällä asumisemme ajan roikkunut vihreä metallinen viiden kynttilän kattokynttelikkö, joka korkeassa huoneessa on alkanut näyttää hieman, no, nöyrältä. Toiveissa on siis ollut löytää isompi kynttelikkö. Ja kas, aikani etsittyäni törmäsin kodinanttilan sivuilla aika hyvännäköiseen isoon kynttelikköön. Sitä tänään etsimään Porttipuiston ostosparatiisista.


Olin ihan yksin liikkeellä (mikä on aika tavatonta ja tuntui vaihteeksi aika "irti ajasta" -meiningiltä, vaikka juttuseura puuttuikin; usein olen seikkaillut sielläpäin ystävätärseurassa), joten kiertelin myymälässä hyvän tovin ennen kuin päädyin kynttelikköosastolle. Matkalla mukaan tarttui ensimmäinen joululahja: pino kauniita kuvakehyksiä tädille, ja - uskomatonta kyllä - helmenvalkoisia joulukuusenpalloja. Ostinko joulukuusenkoristeita 20. päivä lokakuuta? No, ostin! Höh, tottakai. Miksen olisi ostanut, olenhan haaveillut myyväni niitä ympäri vuoden.


Sitten kynttelikkökin löytyi - vaniljanvalkoisena. Ei harmaana, minkä ehdottomasti halusin. Myyjä ystävällisesti etsi tiedon siitä, että naapurimyymälästä löytyy vielä harmaakin versio, jonka pyysin tilaamaan Porttipuistoon. Joudun palaamaan sinne siis uudelleen ensi viikolla, mikä on tietenkin suuri harmi ;-)


Samalla puistoreissulla olin päättänyt käydä myös iikkeassa, ja siitä pääsen takaisin alkuperäiseen aiheeseeni, eli joulun väriin. Kävi nimittäin seuraavasti: kun olin jälleen haalinut yläkerrasta kaikenlaista pientä tarpeellista kassiin, näin alakerran verhopuolella esille ripustettuna meidän tämän joulun verhot. Punaiset, sileää puuvillasamettia olevat verhot. Käsittämättömästi juuri sellaiset, joita olin mielessäni ajatellut, mutta en kuunaan uskonut löytäväni (valmiina). Siinä ne kuitenkin roikkuivat. Hinta oli iikkealaisittain kohtalaisen korkea, mutta enpä jäänyt sitä kuin hetkeksi miettimään, sillä tiesin näiden verhojen tulevan todella pitkäikäiseen käyttöön. Ihanat!!!


Luonnonvalkoiset koristetyynynpäälliset olin siepannut ostoskassiin jo kierrokseni alkupäässä, joten nyt tarvittiin enää punaiset (samettiset) päälliset. Voisiko ihmiselle käydä niin hyvä tuuri, että samasta kankaasta olisi tyynynpäällisiä?


Juu, kyllä voi. Ajatelkaa, minä löysin niitä! Siis voitteko kuvitella? Niitä oli. Pieni kauneusvirhe oli, etteivät ne olleet 45 x 45 tai 50 x 50 vaan 40 x 60 -kokoisia (eivät siis mahdu verhoilemaan nykyisiä koristetyynyjä olohuoneessa), mutta äkkiäkös minä ongelman ratkaisin ostamalla kaksi 40 x 60 -kokoista sisätyynyä. Taikasauva vaan heilahti. Pim! Olin hypnotisoitu.


Lisäksi - ja tämä on oikeastaan reissun paras osa - löysin sekä tädilleni, äidilleni ja kälylleni - hei vaan, jos luet tätä! Nyt tiedät, että saat jotain Ikeasta :-) - aivan loistavat lahjat. Piirasvuokaa, salaattilinkoa (äitini on aivan armoitettu salaatinsyöjä!), kynttilöitä, piippiippiip ja piippiippiip (luulitko, että kertoisin?)... Suorastaan tanssahtelin läpi lopun myymälän, olin niin supertyytyväinen kaikkiin hankintoihini! Kassojen läheltä löysin kaiken huipuksi ulkomaanystäväni lahjaan sopivaa lahjapaperia ja -nauhaa. Voiko elämä olla enää mainiompaa? No, vielä mukavampaa se olisi, jos olisin saanut sen aivan täydellisen työpaikan, johon hain, mutta enpä vaan saanut :-(


Sitten paljastan itsestäni jotakin, mitä kirjahyllypaljastukset eivät kertoneet, koska kysymysten joukosta puuttui tämä olennainen asia: rakastatko kaikenlaisia käteviä vempaimia? Kyllä, kyllä, ja kyllä. Ikean itsepalvelukassat ovat aivan ihania. Kuka tarvitsee asiakaspalvelua kassalla, jos kone voi hoitaa homman niin kätevästi? Anteeksi, kaikki kassalla työskentelevät henkilöt. Tiedän, että ihastukseni vie vielä tulevaisuudessa teidän työpaikkanne, enkä halua teidän päätyvän työttömiksi, mutta kun se vempele on vaan niin hauska!!


Lisäksi rakastan sauvasekoitintani, monitoimikonettani ja Herra Miehen uutta akkuporakonetta (sitä, jonka hän hankki, "koska minä menin puutyökurssille..."). Mehulinkoani. Herra Miehen mummolta perinnöksi saamaamme vihannesmyllyä (käsikäyttöinen). Mehumaijaani. Räikkäruuvimeisseliä, joka sekin on uusi, koska minä tarvitsin poran (=ruuvinvääntimen) lisäksi jotain muutakin, millä vääntää torx-ruuveja. Mutta nämä kaikki ovat tietysti sivuseikka päivän teemaan verrattuna.¨


Tänä vuonna joulu on siis punaista samettia ja helmenvalkoista. Oih!


Mitä on ollut aiemmin? No sitä traditionaalista suomalaista punaista ja puuta. Sini-valkoista /hopeista joskus. Toissavuonna juhlinnassa oli itämainen sävy, vaikka pääväreinä olivat aiempana vuonna löytämäni vaaleanpunainen, vaaleanvihreä ja valkoinen. Viime joulu oli punavioletti ja kullanvärinen (ja siitä tykkäsin ihan hirveästi). Ehkä minulla on nyt joku karsastus perinteistä suomalaista joulusomistusta kohtaan, mutta en kyllä todellakaan tarvitsisi olkipukkeja minnekään.


Mutta seimi pitää olla. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa tietäjien kera. Sain seimen viitisen vuotta sitten lahjaksi ystävättäreltäni (miten huikean rohkea hankinta häneltä, mutta meni niin nappiin, ettei enempää olisi voinut mennä!), ja pikkuhiljaa olen hankkinut siihen hahmoja. Ensin oli erilaisia enkeleitä, sitten löysin "päätähdet" muutaman eläimen kera, ja tänä keväänä, aikamoisen metsästyksen jälkeen, tietäjät sveitsiläisestä verkkokaupasta (jep). Sen verran epäortodoksinen seimemme on, että siellä, orrelle vievän portaan takana, kurkkii myös kaksi pienenpientä tonttua, mutta nepä ovatkin Rovaniemeltä, eikä niitä voi jättää pois. Hyväntahtoisia ovat, sekä puna- että violettilakkinen, ja sen verran pieniä, etteivät varmasti ole kenellekään häiriöksi.


Tuosta lienee helppoa havaita, ettei joulun perimmäinen sanoma ole minulle - valitettavasti, näin kai on sanottava - erityisen pyhä, mutta traditiona silti osa joulua. Ehkä tänä vuonna toteutan sen, mitä viime vuonna vasta suunnittelin: teen jouluevankeliumista seimen avulla Eka Vekaralle aattona "joulunäytelmän".


Jouluisia unia toivotan nyt, ja lähden itse nukkumaan muutaman tunnin. Herätyskello soi 7.15.

...ja ruokavieraita.

Tässä se nuoruus hupenee, kun vahtii lounasasiakkaita kameran kanssa. (Ei minusta olisi paparazziksi, liian vaativaa puuhaa!)

Päivän saalis:

Sinitiainen

Talitiainen



Herra Mustarastas.
Rouva vältteli kameroita; liekö ollut Rouva ollenkaan vai ihan salarakas vain?



Tätä herraa eivät kamerat tai luonnon valokeila häirinneet. Huomatkaa, olen nyt täällä!



Rouva sen sijaan kursaili, minkä ehti: "Älkää te minusta välittäkö..."







Punatulkkurouva pörhisteli itseään luonnon hiustenkuivaajassa oikein täysin rinnoin.







Ja herra näytti kärsivältä: "Aina teitä naisia saa odottaa!"





No hehheh, on sulla jutut!



Ulkoruokintaa.

Pihalla alkoi olla melkoinen vilinä. Rastaat tulivat ja veivät ne pihlajanmarjat - ei se yksi punatulkku kaikkia syönyt - talitintit ja sinitiaiset pörräsivät sekopäisinä edestakaisin, tilhiparvet helisivät tienvarren pihlajissa ja punatulkkuleidit pitivät naisten kokousta naapurin lännenheisiangervopensaissa, joiden oksista osa riippuu ihanasti meidänkin puolelle aitaa.

Homma alkoi olla sellaista tohinaa, että katsoin viisaimmaksi lähteä virittelemään tirpposille Eka Vekaran kanssa talviruokintapaikkoja.

Meillä on kaksi lintulautaa. Toinen on periytynyt talon (puuvajan) mukana. Se on sellainen punamultamökin näköinen, korkeahko tönö, jonka katosta kasvaa pikkusormenpaksuinen ripustusköysi. Toisen, hirsisaunaa muistuttavan pikkuisen, ostin jostakin marketista joskus. Nostimme molemmat mökkeröt ulos, puhdistimme ne (ei siis ollut puhdistettu keväällä, hyhhyh minua huolimatonta!) ja ripustimme ne paikoilleen. Punamultamökin paikka on tänä vuonna olohuoneen ikkunan maisemassa ja hirsimökin näkee kodinhoitohuoneen ikkunasta. Siis onhan se selvää, että yksi lintujen ruokinnan päämotiiveista on puhdas tirkistelynhalu. Kuka käy ulkona syömässä kenenkin kanssa, tuleeko perheriitoja, kenellä on vahvin tahto tänä vuonna. Heti, kun ravintoloihin ilmaantui ruokaa, alkoi hirveä pikkulintukuhina. Viherpeippoja en vielä nähnyt, enkä keltasirkkuja, mutta tiaisia kyllä, ja pikkuvarpusia. Fasaanipariskuntakin löysi mökkien alle keräilemään muiden maahan pudottamia kauranjyviä. Tulkaa nyt, keltasirkutkin, teillekin olisi kyllä jo ruokaa!

Talipalleroita vääntelimme myös omiin ripustustelineihinsä (jösses, että voi metallikierre olla tiukkaa tavaraa) ja harkitsimme pitkään, mistä ikkunasta niitä olisi mukavinta katsella. Eka Vekara sai toisen oman huoneensa eteen ja toisen hän halusi lähimpänä ulko-ovea olevaan omenapuuhun. "Että niitä voi sitten katsella, kun on lähdössä ulos." Täytyy toivoa, että huomaamme kurkkia lintuja kuistin ikkunoista ENNEN kuin avaamme oven.

Kyynärvarren mittainen ja paksuinen talipötkylä (Bäst före 30.5.2011. Oikeasti.) pääsi roikkumaan neonoranssiin muoviverkkosukkaansa keittiön ikkunasta näkyvien tikkaiden puolaan. Tätä tosin Herra Mies hieman kritisoi löydettyään välikatolta kolme hiirenraatoa loukuista... Kai ne hiiroset pääsevät ja päätyvät välikatolle ilman pötkylääkin, jos sinne halajavat lämmittelemään, mutta ehkä täytyy perhesovun nimessä edes miettiä pötkylälle toistakin sijoituspaikkaa.

Paitsi että toivomme kyllä koko perhe, etteivät ne hiiret päädy välikatolle. Siellä on jo jatkuvassa käytössä loukkujen lisäksi joku äänitaajuuskarkotin, jonka piipitysäänen Herra Mies vaihtoi - syystäkin, jos jyrsijäkanta noin ylenkatsoo nykyistä ääntä - ja sääti ihan discovolyymille (piipitys kuuluu ulos saakka, jos sitä osaa kuunnella). Viime vuonna me kuuntelimme pienten jalkojen, jos nyt ei töminää niin ripsutusta ainakin, iltaöisin kodinhoitohuoneen tietämillä. Ei se oikein kivaa ollut, joten päädyimme varustamaan itsemme edellä mainituilla korkean teknologian hiiriaseilla. Jossakin sen ulkoruokinnankin raja menee. Linnut ja siilit ovat tervetulleita, jyrsijät, jyrsivät nisäkkäät ja limaa erittävät matelijat (onko etana matelija? Vai nilviäinen? Apua! Kai se nilviäinen vissiin...?) älköön vaivautuko.

Simo Siiliä ei ole muuten enää näkynyt. Viimeinen havainto ruokakupilta: naapurin mustavalkoinen RUMA kissa. Kissa koiranruuan kimpussa? Hitto! Simpan ruuat! Toivottavasti Simo on vain painunut talviunille eikä päätynyt koristamaan kenenkään naapurin autonrengasta. Itsekin olen aina puutyökurssilta kotiin tullessani ihan paniikissa: enhän vain aja Simon yli?

On minulla vähän huono omatunto siitä, että asetin omat intohimoni Simon turvallisen talvilevon edelle enkä tehnyt sille pesää. Ehkä yritän tehdä sen vielä. Ennen ensi talvea.

Minä kirjahyllyssä.

Luin Sailan Saaripalsta-blogia ja päätin, että kokeilen minäkin kuvailla itseäni kirjahyllyni kautta. Vastaan siis kysymyksiin käyttämällä kirjahylly(i)stä löytyviä otsikoita:

Oletko mies vai nainen?
Maisa ja Kaarina - Aikuisen naisen aapinen

Kuvaile itseäsi
Uskollinen puutarhuri

Kuinka voit?
Bridget Jones - elämä jatkuu

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Tarinoita Muumilaaksosta

Mihin haluaisit matkustaa?
Bella Toscana

Kuvaile parasta ystävääsi
Jumalaiset jajasiskot

Mikä on lempivärisi?
Kuningas Harmaa

Millainen sää on nyt?
Lumen tuloa ei voi estää

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Aamiainen Tiffanylla

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Hengitysharjoituksia

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Nalle Puh ja elämisen taito

Millainen parisuhteesi on?
Lapsekas parisuhde

Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

Päivän mietelause
Ankantekijät 3: Itsehillinnän mestari

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Pysähdy - olet jo perillä

Miten haluaisit kuolla?
Helmeilevä kuolema

Mottosi
Kotipiha kauniiksi

On äärettömän vaikeaa kertoa itsestään. Siitä vielä seuraava vaikeuskerroin on kertoa itsestään kirjanselkämysten avulla. Tuossa minä kuitenkin kai olen.