Voi, kun olisi välikädet.

Nyt ollaan oltu muutama päivä kotona. Autolla ajaminen ei tällä hetkellä oikein maistu... Kaksi viikkoa ja 2300 kilometriä jäi taakse perjantai-iltapäivänä, kun hikisinä ja vähän väsyneinä kaarrettiin täpötäydellä Sitikalla kotipihaan. Kyllä siinä tietää ajaneensa. Herra Mies kun a) ei erityisen mielellään ajele ja b) kestää minua HUOMATTAVASTI paremmin väsyneen ja tekemisen puutteessa tuskailevan Eka Vekaran vänkäyksen takapenkillä. Meidän perheessä herrat kirjaimellisesti matkustavat takapenkillä. Semminkin, kun minä oikeasti nautin ajamisesta.

Ainoa ongelma ratin takana istumisessa on se, että ajaessa tarkkailee ympäristöään koko matkan ajan, näkee paljon kaikkea kaunista... mutta ei voi kuvata sitä. Kunpa joku keksisi autoilevalle ihmiselle välikädet, joilla voisi käyttää kameraa!!

Tässä kuitenkin matkakertomus viime viikoilta siltä osin kuin kädet olivat vapaana kuvaamiseen.

Mikkeli: Kenkävero ja Mikkelipuisto, aina yhtä ihanat käyntikohteet.

Oulu, jonka Liikennepuistossa minua seuraava sukupolvi pääsi testaamaan ajotaitojaan, ja jonka Nallikarin tarjoamaan merenrantaan en toivottavasti koskaan kyllästy.

Rovaniemi, jossa todistin elämäni ensimmäistä kertaa murtautumisoperaatiota. Vaatehuoneen ovi meni jumiin. Muuten ei olisi ollut hätää, mutta Eka Vekaralle tarkoitettu mummon ja papan hankkima synttärilahja oli piilossa vaatehuoneessa...

Vaattunkikönkään retkeilyalue; paratiisi paikallisille. Turistit eivät tänne juuri eksy, sillä jostakin syystä paikan olemassaoloa ei juuri mainosteta. No, hyvä meille. Näin muuten tällä reissulla 45-vuotisen elämäni ensimmäiset kuukkelit, kokonaista kolme kappaletta sitten kerralla. Kauniita lintuja. Harmikseni en saanut niistä kuitenkaan kunnollisia valokuvia.



Tästä Eka Vekara totesi: "Kato äiti,
puussa on muna."



Rakas kasvi jo lapsuudesta lähtien: suopursu.



Ainoa autoillessa iloa tuottaneista kohteista napsaistu valokuva, jonka ottamisen ajaksi Herra Mies ystävällisesti suostui välikäsiksi. (Otti siis kuvan, ei ajanut autoa!) Limingan kunnan valopylväs, joka minusta tuo hienosti esille yhden kunnan tärkeimmistä matkailuvalteista: muuttolinnut. Joutsenen päähän tuossa aivan ilmiselvästi on. Hieno oivallus kunnalta, mielestäni! 

Ajoimme - kuten asiaa tuntevat voivat Limingasta päätellä - tällä kertaa etelään päin rantaa pitkin. Tavallisesti posotamme laput silmillä pitkin Nelostietä. Nyt kuski (=minä) halusi katsella muutakin maisemaa kuin sitä samaa tavallista, ja kyllä kannatti. Länsirannikko on todella kaunista ja vehreää. Ja kun vielä matkan varrelle osui mukavasti puutarhamyymälöitäkin, minulla ei ollut mitään valittamista.

Tässä Särkän perennataimiston näytepuutarhaa, sekä päättäväisyyteeni ("Ei yhtään uutta kasvia!") kolon tehnyt viehättävä sarjakukkaisheimon edustaja, rohtosuoputki, Peucedanum ostruthium 'Daphnis'. Yksi kasvi oli niin pontevassa kunnossa, että sain tuosta ruukusta kolme pienempää kasvia muutamalla puukonheilautuksella.

Putkikasvivalikoimani ensimmäinen jäsen saa toivottavasti keväällä seuraa punalehtisestä koiranputkesta, jonka siemeniä täysin tunnontuskaa tuntematta (hyi minua) nyysin Mikkelipuiston ohikukkineista kasvustoista. Olen haaveillut kyseisestä kasvista jo pitkän aikaa, ja nyt, hyvällä onnella ja kunnon taimimullalla, saatan saada niitä kerralla useampia.

Länsirannikon reitille osui muutenkin yllättävän suuri määrä puutarhamyymälöitä. En vain tiennyt niiden olemassaolosta ennen kuin havaitsin aina noin kymmenen metriä ennen ohi sadan kilometrin tuntinopeudella vilahtamista pienessä tienristeyksessä pienen musta-valkoisen opastekyltin. Taisin sanoa aika monta kertaa: "Voi ei, TUOSSAKIN oli puutarhamyymälä!" No, ehkä ajamme ensi kesänä samaa reittiä ja merkkaan kaikki aarreaitat valmiiksi kartalle! Välikädet voivat sitten pidellä karttaa ja viittilöidä hyvissä ajoin kuskia keventämään kaasujalkaa. Ohi ajettaessakin ihanalta näyttäneelle Pinsiön taimistolle olisin satavarmasti kurvannut, mutta takapenkin herroilla alkoi olla jo kiljuva - minkä kuuli siitä pienemmästä herrasta ihan selvästi - nälkä, ja olimme päättäneet ruokailla ennen kokemattoman ihmeen, Ideaparkin, uumenissa. Jos nälkä huutaa isoon ääneen takapenkillä, silloin on parempi painaa kaasua ja ajaa se puuttuva 40 kilometriä asap eikä ehdottaa tunnin mittaista haahuilua taimimyymälän käytävillä. Sillä ei olisi suosikkiäitipisteitä herunut.

Ehkä suosikkiäitipisteitä ei heru tästäkään suunnitelmasta, mutta ei se Tampere nyt niiiin kaukana ole, etteikö sinne voisi joskus vielä päiväseltään karata ihan itsekseen... Nyt kuitenkin yritän pitää rohtosuoputken lommolle lyömästä päätöksestä kiinni lopun kesää ja olla hankkimatta enää yhtään uutta kasvia.