Joka kevät ja kesä kuvat samaisista kasveista, samoissa vaiheissaan, kulkevat kameran ja tietokoneen muistin ja ulkoisen kovalevyn Bermudan kolmiota (luoja paratkoon, onneksi eivät sentään katoa sinne!!), ja aina minä vain jaksan kuvata niitä lisää. Voi järjen häivä, minne katoat joka kerta?
Ehkä minä vain pakenen kasvien kuvaamiseen niitä ikävämpiä puuhia kuten istutusalueiden kanttausta ja kitkemistä, oksien silppuamista tai voikukkia vastaan taistelua. Kompostikehikkoja varten saamani puutkin odottavat edelleen inspiraatiota. Tai oikeastaan ne odottavat sopivaa aikaikkunaa, sillä puuhaan ryhtyäkseni minun pitäisi olla varma, että saisin tehdä sitä rauhassa ainakin muutaman tunnin ajan. Ja se ei viime viikolla tai tänä viikonloppuna ole ollut oikein mahdollista.
Tänä viikonloppuna olen ylittänyt itseni toisella saralla: leivoin kevään ensimmäisen raparperipiirakan. Käytin Omenamintun ohjetta, mutta koska, kuten olen ennenkin maininnut, leivonta ei ole minun suosikkilajejani, en saanut tuotoksestani aivan yhtä viehättävää. Maukasta se silti oli, myös kookoshiutaleiden kera, vaikka ensin ajattelin jättää ne pois. Löysin kuitenkin hieman yli-ikäisen pussinpohjan leivontamaustelaatikosta, joten off they went ja hyvä tuli. Jopa Eka Vekaralle maistui makupala, vaikka tavallisesti raparperi aiheuttaa suurensuuria nyrpistyksiä. Piirakan täytteessä on omenasosetta mukana, ja se hienosti pehmensi raparperin hapokkuutta. Suosittelen muillekin, myös muille leivontakyvyttömille :-D
Raparperin varsia nyhtäessäni huomasin, että toden totta: kauden ensimmäiset säilöntähetket ovat käsillä. Muistan viime vuonna tehneeni äärettömän hyvää raparperi-mansikkajuomaa siman tapaan, ja nyt harmittelen, ettei meiltä enää löydy yhden ainoaa rasiaa pakastemansikoita. Toisaalta tietysti hienoa, että kaikki ovat menneet, mutta en millään viitsisi ostaa marjoja tehdäkseni tuota sinänsä äärettömän herkullista kesäjuomaa. Kokeilkaa te, joilla vielä punaisia mollukoita pakastimessa pötköttää. Minä valmistaudun pikkuhiljaa keittelemään raparperichutney´ä seuraavaan tapaan (ohje on jälleen jostakin lehdestä aikanaan leikattu):
Raparperichutney
500 g raparperinvarsia
2 omenaa (tai 1/2 kesäkurpitsaa)
1/2 chilipippuri
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia (tai kardemummaa)
10 valkopippuria
1 dl rusinoita
Kuori ja pilko raparperit ja omenat / kesäkurpitsat. Silppua chili ja sipuli. Mittaa muut aineet kattilaan, lisää pilkotut hedelmät ja kasvikset ja kiehauta. Alenna lämpöä ja hauduta hiljaa ilman kantta n. puoli tuntia. Sekoita välillä.
Tarkista maku ja lisää halutessasi hieman suolaa tai etikkaa.
Jos käytät chutneyn heti, jäähdytä se ensin ja tarjoa kanan tai kalan kanssa. Parhaimmillaan chutney on parin päivän päästä. Jos tölkität tuotoksen, tölkitä kuumana kuten muutkin säilykkeet, ja herkuttele myöhemmin.
Jos olisin oikein omavarainen, yrittäisin tehdä tuota loppukesällä(kin), silloin, kun omenat ovat kypsyneet ja toivottavasti punasipulitkin pulskistuneet. Chileihin en - vielä - ole hurahtanut, joten ne, mausteet ja rusinat saan jatkossakin kiikuttaa kotiin kaupasta. Mutta se kannattaa kyllä! Chutneyt ovat minun suuria suosikkejani ruokien lisäkkeinä. Niissä on aina mahtavasti mausteita ja potkua, ja silti jokainen maistamani tuote on myös makea ja suloinen. Niihin ja niiden tekemiseen on aivan vaivatonta jäädä suorastaan koukkuun. Ja niitä jos mitä on kiva viedä tuttaville tuliaisiksi kukkien tai kahvipaketin tyyliin.
Kuten edellä saattoi rivien välistä lukea, puna (-, kelta- ja hopea)sipulit ja valkosipulit on pantu maahan. Samoin perunat (joko kirjoitin siitä?) ja sokeriherneet. Lehtisalaatti ja rucola itävät jo, samoin annoin itseni uskoa, että jotain vihreää näkyy salaattisipulirivistössä. Saattaa se tietysti olla rikkaruohoakin ;-) Olen tosi polleana: omat minimaallisen pienet ruokaviljelmät!! Tomaatit terhistäytyvät vielä toistaiseksi kuistin ikkunalla ulkoilmaelämää varten, hallojen pelossa en uskalla viedä niitä vielä viljelylaatikoihin. Aion nimittäin kasvihuoneen puutteessa kokeilla, josko selviäisivät ihan avoimen taivaan alla.
Viikonlopun ruokavieraita varten kiikutin kaupasta kotiin taas monenmonituiset vihreät: salaattia, rucolaa, viinisuolaheinää, minttua, sitruunamelissaa, persiljaa. Käytettyäni niistä sen, minkä tarvitsen, kannoinkin loput pihalle. Herra Mies keksi nimittäin ihan oivallisen idean: laitoimme lavakaulusten reunaan roikkumaan parvekelaatikot pidikkeissään. Niihin vain mullat sisälle ja avot: kaupan kasvit saivat vielä uuden mahdollisuuden jatkaa eloaan varpaat mullassa. Saapa nähdä, miten viihtyvät.
Laitanpa tähän vielä toisenkin suosikkireseptini tältä viikonlopulta, kun nyt vauhtiin pääsin. Kyseessä on Kanarian saarilla yleinen mojo-kastike, jota minulla tulee tehtyä lähinnä kesäisin, grillissä kypsyneen lihan kaveriksi. Kas näin:
Vihreä mojo (Mojo verde)
1 valkosipuli
1 tl suolaa
2 dl öljyä
1-2 dl valkoviinietikkaa
1 nippu persiljaa (tai korianteria)
1/2 tl jauhettua kuminaa
Kuori valkosipuli ja erottele kynnet. Sekoita kynnet, suola, kumina ja 1 dl viinietikkaa tehosekoittimessa hienoksi soseeksi.
Poista persiljan (korianterin) varret ja lisää lehdet sekoittimeen. Soseuta.
Lisää öljy hitaasti valuttaen ja anna koneen samalla käydä koko ajan.
Maista ja lisää tarvittaessa viinietikkaa.
Tämä on JUMALAISTA. Paitsi niiden läheisten mielestä, jotka eivät a) pidä valkosipulin mausta tai b) ilahdu seuraavan päivän hajuista. Olen onnekas: minulla ei ole sitä ongelmaa.
Mojo on siis mojovaa grillatun lihan seurana, mutta toimii tietysti myös ennen grillausta, marinadina.
Minttu on sitten Mojitoa varten... mutta se on eri tarina.
P.S. Taisin muuten kuvia räpsiessäni vahingossa muistaa lehtokielon ja kalliokielon eron. Kalliokielossa kukat ovat yksittäin (tai ehkä korkeintaan parittain), lehtokielossa niitä roikkuu samasta kohdasta useampia, kas näin:
Tätä voi verrata kalliokielon kuvaan tuossa edellisessä postauksessa.
On siitä päivittäisestä kuvailusta jotain hyötyä :-)
4 kommenttia:
Oi ihanainen lehtokielo! Minullakin sitä on, vaikka en muistanut sitä syksyllä istuttaneeni, tai oikeastaan se onkin tarhakalliokieloa. Mutta siis, jee! Valkokirjavalehtiseni joka tuli juurakkona Englannista aiemmin keväällä voi pikkuisen huonosti, sillä törkkäsin silloin äkkiä juurakon multaan ja se oli mennyt väärinpäin. JOssain vaiheessa ihmettelin kun mitään ei nouse ja kippasin ruukun ja löysin valkoisen varren kiertämästä ja kaartamasta ruukkua mutta ei löytämässä tietään ulos :-S Niinpä laitoin sen uudestaan eri päin ja jätin kalpeaa vartta pinnalle, saas nähdä miten sen käy. Vielä se ei oel reagoinut mitenkään. Sen sijaan ihanaisen kuningassaniaisen silmu turpoaa joka päivä ainakin millimetrin viidesosan verran! Oi jee!
Kuulostat ihan minulta, yllätys, minäkin saatan viettää vaikka kuinka kauan pihalla nuppuja tarkkaillen (kuten edellä huomasit) ja kamera kädessä. Mitähän naapurit tuumaavat. No, samapa tuo. Tuntevatpahan takalistonikin ulkonäöltä, sama vika varmaan sinun naapureillasi! Onkohan pehvus yleisempi näky pihallasi kuin naamataulu? :-D
Ihanat ohjeet, ai mojo on ihanaa (ja mojito ;-)) vau, en olekaan itse tehnyt. Chutneyakin rakastan, mutta en vieläkään ole tehnyt muutama vuosi sitten talteen ottamaani karviaischutneya. (Vai -chutneyta? vaiko -tä?)
Oi ei, kieloparka. Ehkä se olisi lopulta ängennyt ulos pohjareiästä?
Ai kuulostan ihan sinulta? No se olisikin eka kerta ;-D
Kyllä takuulla naapureille on takamukseni tutumpi kuin naamataulu, vaikka oikaisen minä rankani pystyynkin välillä. Enimmäkseen minä silti kyykin ja pyllötän!
Testaa ihmeessä mojoa. Se on älyttömän hyvää, ja tietysti älyttömän terveellistä myös, valkosipuleineen ja persiljoineen. Rautaa ja vitamiineja!
Karviaischutneyn ohjeelle saattaisi olla käyttöä: ainokainen puskamme tuottaa sellaisen määrän viininpunaisia ihanuuksia, että niistä on välillä runsaudenpula. Karviaiset ovat kyllä ihan ykkösvaihtoehto suosikkidrinkissäni, johon tulee maustamatonta jogurttia, marjoja, kaikenlaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä tarvittaessa tilkka hunajaa.
Kyl mä laittaisin chutneya ("tsatnia", juu sii).
Onpas hyvä, että siellä kyykistellessäsi selvisi tuo kalliokielon ja lehtokielon ero!
Mojoa pitääkin tehdä lihan kaveriksi kesällä, ainakin silloin kun haju ei haittaa. Chutneyt ovat minunkin herkkuani! Hyvä, että muistutit raparperichutneysta.
Tosi kiva, että raparperiherkku maistui :))
Ihmeellistä kyllä, persiljamojossa valkosipuli ei jää haisemaan. Ehkä se pitää paikkansa, että persilja neutraloi valkosipulin hajua?
Juu, Omenaminttu, raparperiherkku oli nimensä mukainen!
Lähetä kommentti