Voi hyvä ihme, mikä päivä.

Nyt yritän jo tajuta ja uskoa sen, että kevät on tullut. Tänään mittari näytti viittätoista tai jopa yhdeksäätoista, riippuen siitä, millä puolella taloa oltiin vai istuttiinko autossa. Tuntui niin hyvältä!!

Jo aamulla tartuin taas oksaleikkureihin ja sahaan. Tramp, tramp, tramp, tramp, ja marssilla kohti omenapuita. Oli lyhyempiä tikkaita ja pitempiä tikkaita (niitä sain onneksi Herra Miehen pitelemään; muuten olis himppasen hirvittänyt, huipulla nimittäin todella tuuli). Oksia putoili sieltä ja täältä, ja ensimmäistä kertaa viiden vuoden täällä asumisen jälkeen uskallan pää pystyssä sanoa, että meidän isoin omenapuu näyttää nyt varsin hyvältä! Olen niin ylpeä: minä osasin! Ja kiitollinen kaikille niille lehdille ja kirjoille, jotka ovat tietoa oikeasta leikkaustavasta päähäni tarjoilleet. En minä tokikaan tiedä, olenko osannut tehdä työtä oikeasti oikein, mutta ainakin itse olen tosi onnellinen ja iloinen.

Pienemmätkin etupihan puut saivat vähän trimmausta ennen kuin siirryin takapihalle ja marjapensaiden kimppuun. Vanhat mustaherukat alkavat nyt näyttää minun silmääni siltä, että rupesin harkitsemaan uusien pensaiden hankkimista. Jo viime kesänä niiden sato oli melko keskinkertainen. Nyt olisi hyvä aika ostaa uudet pensaat, kun vanhoissakin vielä henki pihisee. Saisimme ehkä flunssalääkettä vielä vanhoista, ja kun uudet alkaisivat kasvattaa kunnolla marjoja, vanhoille voisi tehdä vapauttavan leikkauksen.

Taisin ennustella viikko sitten, että vaalipäivänä ei olisi enää juurikaan lunta pihalla. On aivan ihmeellistä, mitä viikossa todella voi tapahtua: lumi on kutakuinkin kadonnut. Olen ihan haltioissani! Vihreää näkyy jo paljon, varsinkin, jos osaa katsoa oikeaan paikkaan :-D Kevätkaihonkukka on supersuosikkini tässä vaiheessa vuotta: sen lehdet ovat kasvaessaan ihan uskomattoman heleänvihreät. Niitä tekee mieli vain tuijottaa ja tuijottaa. Onko keväisempää näkyä!

Toki muitakin ilonaiheita pihalta löytyy. Harmi vain, että en hoksannut tänään ottaa yhtään valokuvaa: olisi ollut mukavaa liittää tähän kuvat pienenpienistä kerratuista lumikelloista, sekä sinisenvioleteista kevätkurjenmiekoista, jotka nekin ovat jo aloittamassa muutaman kukan voimin mielialan kohotusta. Joka kevät hohhoilen: noita täytyy saada lisää! Enkä silti syksyllä muista niitä ostaa...

On tämä niin ihanaa! Tuntuu, että leijailen parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella, eikä yksikään oksa ole liian paksu naisen voimin katkaistavaksi tai yksikään kanto liian suuri ylös kaivettavaksi. (Todellisuus on tietysti toista, mutta mikään ei lannista tätä FIILISTÄ!!!)

Auringon lämpöä vastaava hiostus painaa nyt illalla päälle sitten vaalijännityksen vuoksi. Tuskin koskaan minun keski-ikäisen elämäni aikana on ollut yhtä jännittävä vaalipäivän ilta. Pakko ruveta keskittymään tv-lähetykseen.