En olisi uskonut, että olisin niin onnellinen sateessa kampaajalta kotiin pyöräillessäni kuin olin eilen. Ihan sama, vaikka hiukset kastuivat (jätettiin ne suosiolla kuivaamattakin), ihan sama, vaikka silmälasit olivat ihan pisaroiden sotkemat ja valkoiset pellavahousut saivat kivat täplät. Ihan sama. Tuli vettä!
Lapsesta saakka olen nauttinut kesäsateista. Vielä nykyäänkin menen heti ulos kastumaan. Se on jotenkin niin puhdistavaa, virkistävää ja vain - ihanaa.
Kasvipaniikkikin on ohitse, tai ainakin lieventynyt. Paikat alkavat löytyä ja pienimmätkin päästä maahan. Ehdin vielä tarjota niille henkilökohtaistakin kastelupalvelua muutaman päivän ajan ennen kuin auton nokka kääntyy kohti pohjoista. Sitten vastuu siirtyy luotettavalle valvovalle naapurille.
Kasvien selviämisen nostattaman huolen tilalle on tullut onni tulevien vuosien kauneudesta: on mulle siunaantunut upeita hoidettavia. Ostokasvit ovat toki oma aarteensa, mutta varsinaisia aarteita aarteiden joukossa ovat ne, jotka olen vaihtanut toisilta puutarhaystäviltä, ja kruununtimantteja ne, jotka olen saanut pyytämättä ja yllättäen. Niitä katsellessa muistan aina kasvin tuojaa, ja erityisesti niistä haluaisin pitää hyvää huolta. Jotenkin siinä vaalin samalla sitä pientä yhteyttä, joka antajan ja minun välille on samalla syntynyt.
Toisenlainen huoli (aina pitää olla jotain murehdittavaa) ilmaantui kuitenkin tajunnan horisonttiin eilen: unikot ja pioniunikot alkavat kukkia, 'Westerplatte' alkaa kukkia, päivänliljoista suurimmassa osassa on nuppuja, ja minä olen viikon poissa. ÄRK! Kesälomamatkat on peeceestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti