Nyt sitä ei voi enää perua.

Olen tunti sitten vienyt yhden meidän maailman tärkeimmistä kirjekuorista postilaatikkoon, eikä sitä saa sieltä enää pois.

Kyllä tuntuu hurjalta.

Ihan valmishan tuo Eka Vekara kouluun on, enemmänkin kuin valmis. Osaa lukea, kirjoittaa, jonkun verran laskeakin. Tuntee jo kelloa, solmii itse kengännauhat, tekee välipalat ja on muutenkin varsin noheva.

Silti minua itkettää ihan kauheasti. Meillä on ollut niin vähän aikaa viettää hänen kanssaan lapsuutta, ja nyt hän on jo lähdössä maailmaan, jossa me emme enää yhtä aktiivisesti ole läsnä. Tai olemme tietenkin, mutta...

Niisk.

Onneksi tässä mäellä asuu monta EV:n eskarikaveria, jotka todennäköisesti tulevat samaan kouluun, toivottavasti edes osa samalle luokallekin. Voivat sitten miehissä ja naisissa hampparoida reput keikkuen pyörätietä pitkin kohti kylän keskustaa, ja keksiä kaikenlaista pikkukivaa jokea ylittävän sillan kohdalla. Montakohan kertaa sieltä jonkun reppua tai kintaita tai pipoja kalastellaan... onneksi joki on joki vain nimeltään.

Ja onneksi koulu on juuri EV:lle passeli. Monessa suhteessa. Eli ei ole syytä varsinaiseen huoleen tai murheeseen. Tämä on vain tätä äitihaikeutta...

Ja onneksi sinne on vielä kuitenkin aikaa. Sitä ennen ehtii tapahtua hurumykky asioita, kuten se, että TAMMIKUU LOPPUU. Ylihuomenna on helmikuu, tiedättekös. Vaikka talvinen sää kiristää otetta - ja hermoja - siitä huolimatta helmikuu vaihtuu. Ja valo alkaa maalata maisemaa yhä laveammalla pensselillä. Tänään sain ensimmäistä kertaa ajaa töistä kotiin valoisassa ihan koko matkan. Vasta kotinurkalla alkoi näyttää sinen hämärältä.

Jokohan sitä ensi viikonloppuna kylväisi ensimmäiset siemenet? Minä kun en chilejä, paprikoita tai orvokkeja kylvä, saatoin himmailla vielä tämän tammikuun. Kohta alkaa kuitenkin rytinä. Joskohan tällä kertaa kaukaa viisaasti mikrottaisin kaiken taimimullan, etten ainakaan yhtään aarretta enää taimipoltteelle menettäisi. Sanoinko jo, että se viime kesänä kasvuun lähtenyt ainokainen pionivauvakin nyykähti? Arvannette, että himppasen harmitti se menetys.

Jos taimipoltteen saisin mikrossa torjutuksi, toinen polte saa kyllä roihuta nyt isolla liekillä. Vaikka en tiedä kyllä, pitäisikö tämä onni sananlaskuun uskoen kätkeä. Olen sin-nik-kään vä-sy-tys-työn päätteeksi saanut Herra Miehen lämpiämään pienelle pintaremontille. Emme tokikaan ole vaihtamassa kotia, vaan tekemässä tähän pientä kasvojenkohotusta. Johan tässä on viisi vuotta seiniä omiksi sanottu, joten eikös se ole aika vähän liftata sieltä ja tuftata täältä? Kävin jo maalikaupassa värimalleja hakemassa, ja tasoitetapetin käyttövinkkejä niin ikään. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että kohta pitäisi katsoa kalenterista työhönryhtymispäivää! Viikolla sen on oltava, perjantaina; viikonloppu on liian lyhyt ryhtymiseen. Tapetointi perjantaina, 24 tunnin kuivumisaika väliin ja lauantaina sitten pinoteksia pintaan. Johan alkaa vadelmanpunainen makuuhuone saada valoa! (No kattokaapako huone oli aiemmin "kirjasto", ja siellä ne seinät toimivat oikein hyvin...)

Väistämättähän tässä vähän riehaantuu: valo lisääntyy ulkona, ja kohta sisälläkin. Tilulii, tilulii, tilulii, sanoi entinenkin poliitikko.

Häikäisevää helmikuun alkua!