Minulla on työpaikan seinällä Gardeners´ Worldin vuosikalenteri, jonka toukokuun kuvassa on aivan valloittava Iris ’Copatonicin’ kukka. Tummaa aprikoosia ja ruosteenruskeaa, hieman kiharaiset terälehdet (google auttaa hahmottamaan). Ruma siis kuin hirveä, mutta pakko sitä on vielä kolmisen viikkoa siinä seinällä katsella, kunnes saa kääntää kesäkuun kuvan esille… *huoks*
Väriensä puolesta se sopisi aika hyvin Salaiseen puutarhaan, tuumasin tässä eräänä hetkenä, ja tänään minulla naksahti. Sinnehän SOPII iiris, useampikin iiris, ehostamaan penkkiä, jossa tällä hetkellä kasvaa vain kaksi punakukkaista pionia sekä ne oranssit ja pronssiset tulppaanit, joiden kukintaa tässä porukalla odotetaan. Kun tulppaanit ovat kukkineet, no, sitten ne ovat vain miekkamaisia vihreitä lehtiä. Kas, jospa jatkaisi niitä miekkamaisilla vihreillä lehdillä, jolloin tulppaanien (vähitellen lakastuvat) lehdet eivät niin pistäisi silmään. Ja jos niiden joukosta nousisi vielä tulppaanien jälkeenkin joku kukkanen, ei kai sekään ketään haittaisi, ei vaikka se olisi niinkin ruma ja kaikin puolin luotaantyöntävä kuin kurjenmiekka. (Kai jokainen tässä vaiheessa jo muistaa, että iirikset ovat minulle suosikkeja ylitse kaikkien muiden kukkien?)
Miekkoja pitää kuitenkin jollakin tavalla pehmentää. Mikä olisi sen pehmeämpää ja suloisempaa kuin heinätupas. Ellei sitten useampi samanlainen heinätupas vieri vieressä. Kupari- tai pronssisara tuli siinä sitten mieleen, vaikkeivät heiniä teknisesti olekaan. Niiden – ja ehkä jonkun toisen heinämäisen – avulla istutuksesta voisi jopa rajata ”muotopenkin”. Jonka voisi sitten itämaiseen tapaan ympäröidä valkoisella / vaalealla koristekivikatteella, itämaisuus kun löyhästi on Salaisen puutarhan teema.
Tätä kuulkaa kun iltapäivällä – pakko tunnustaa – töissä mietin, ei työnteosta meinannut hetkeen tulla yhtään mitään, ja työtä kuitenkin oli aika tavalla.
Iiriksiä lähi-Multasormessa ei ollut tarjolla, mutta ostin kuitenkin orvokei. Niitä pitää ihmisen aina välillä saada. Ostin eri violetin sävyjä, pieniä ja isoja, ja lobeliaa niiden kaveriksi, sinistä ja punaviolettia. Istutin vasta punaisimmat violetit kahteen ovipielen parvekelaatikkoon, siniset ja sinivioletit jäivät odottelemaan huomista päivää.
Parvekelaatikoista saivat jo väistyä helmililjat ja narsissit; ne kuopataan kellanoranssien krookusten kera paikkaan, josta ne ensi keväänä sitten toivottavasti sankoin joukoin nousevat ilahduttamaan meitä - ja teitä ;-)
Tähän niitä ei kuitenkaan laiteta, tässä on ihan muita värejä kuin narsissinkeltaista. Terijoensalavan alla on pieni kummuhko (ei sitä oikein kumpuna voi pitää), ja siihen olen painellut kaikenlaisia pikkusipuleita. Tiarellan ja kevätkaihonkukan lehdet peittävät lakastuvan kevätkasvuston, ja kummuhko on kesälläkin siis ihan nätti.
Kummuhkon vasemmalla puolella on viime kesänä tehty kukkapenkki, jossa vielä ei juurikaan kukkasipuleita ole, mutta portinpielen penkissä on. Siellä olivat ne kevätkurjenmiekat, jotka alkavat nyt olla ns. passé. Niiden seasta nousee kuitenkin uutta iloa ja voimaa: Oma Pihan tilaajalahjana viime (vai toissa?) vuonna saadut kääpiötulppaanit ovat nyt kukassa. Tykkään niiden herkkyydestä!
Päivän suurin riemu oli kuitenkin pioniosastolla. Sen lisäksi, että kaikki viime vuonnakin istutetut ovat lähteneet pukkaamaan punaisia piippoja, tämä turkinpioni, joka viime vuonna teki muistaakseni huikeat kaksi pientä lehteä (olen saanut tämän miniskerinä taimena puutarhaystävältä, joka taas on saanut tämän aikaan siemenestä!) on nyt päättänyt laajentaa liiketoimintaansa. Kaksi pientä piippaa lehtikääryleen kera nousee mullasta!
Toinen, ja ehkä vielä suurempi liikutuksen aihe oli se, että ne viime syksynä nurin kippaamani, ja juurihavainnon jälkeen kipin kapin oikein päin kääntämäni
pioninkylvökset ovat tuottaneet ei yksi eikä kaksi vaan kokonaiset NELJÄ punertavaa, päästä vähän pörheää hammastikkua. Tai tarkasti ottaen yksi niistä on ihan heleän vaaleanvihreä ja muut punaisia, mutta viis siitä. Suokoon luoja, että näen ne joskus kookkaina ja kukassa. Omat pienokaiset pioninsiemenkylvöt ♥ Kolmatta vuotta ne jököttivät inahtamatta, ja minä hökäle olin tosiaan luopumassa toivosta. Sainpa pionioppitunnin.
Niitä varjelen nyt lähes hengelläni, mutta myös vanhalla ikkunalasilla, joka saa kevään lämpenemistä odotellessa tuoda pienoisille lisälämpöä. Tai no, tänään ne eivät sitä olisi tarvinneet: mittarissa oli 21 astetta ihanaa, lempeää lämpöä!
Huomenna taas pihalle rauhallisiin hommiin, sillä oletuksella, että ei sada (paljoa). Teen sitä, mikä huvittaa, enkä yritäkään ottaa pihasta työleiriä - enää. Tämä slow, no-pressure gardening sopii minulle.
Ihanat vuokot: puolikerrattu keltavuokko ja valkovuokko 'Green Fingers'.
