Huhhuh, mikä viikko!

Nyt ymmärrän sanontaa "on viety kuin litran mittaa". On vähän sellainen litranmittaolo, sen verran vauhdikas on ollut viikkoni!

Maanantaina meillä pidettiin nyyttärijuhlat, joissa paikalla oli 16 aikuista ja yhdeksän lasta, iältään neljästä yhdeksään. Oli aivan mahtavaa taas; rakastan sitä, että meillä on puheensorinaa ja ihmiset juttelee ja viihtyy, ja vastoin kaikkien vieraiden uskoa, rakastan myös jälkien siivoamista juhlien jälkeen. Silloinkin tiedän, että meillä on ollut ihmisiä, ääntä ja iloa. (Tosin olen äärettömän kiitollinen tiskikoneesta.)

Tiistaina tuli lunta 8-o

Aika hyvin valittu päivä... Taivaalta todellakin tuli valkoisuutta itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Saman tien paljastui suuri salaisuus: pihallamme liikkuu Joku!!

Seurasimme Eka Vekaran kanssa jälkiä. Tuosta se on mennyt, ja tuosta. Tuosta kiertänyt vähän omenapuuta ja perhoangervoa, mutta jatkanut taas matkaa...

Jäljet päättyivät iloiseen yllätykseen: Kvittenisilmämies :-D

Kun tuo arvoitus oli ratkaistu, oli aika siirtyä tärkeämpiin puuhiin, eli talviurheilun pariin. Ei auttanut maanittelu eikä järkipuhe: hiihtämään oli päästävä. Ongelmia ei tuottanut harraste sinänsä vaan se, että hiihtäjäsankarin jalka oli vuodessa venähtänyt kokoon 35, ja edellisen talven jäljiltä varastossa oli vain numeron 32 monot.

Vaan ei kuulkaa auttanut. Poika tempaisi monot jalkaan, naksautti kärjet siteisiin kiinni ja lähti lykkimään. Ensin pihalla pari harjoituskierrosta ja sitten viereiseen puistoon täyteen vauhtiin. "Äiti lähetä mut!" ja sitten hillittömiä kurotuksia "sillä jalalla, jossa on se panta" (= kilpahiihtäjien ajanottopanta). Urhea on pieni mies ja intohimoinen lajinsa suhteen: veteli lähes tunnin niillä kolme numeroa liian pienillä monoilla. Auts.



Iltapäivällä saimme vieraaksi serkkuni ranskalaisine puolisoineen. Ruuan jälkeen miehellä riitti ihmettelemistä, kun näki suomalaista itsenäisyyspäivän viettoa: kaksi kynttilää ikkunoille - mihin perinne perustuu? No, ainakin valtakunnan pääsanomalehdessä kerrottiin, että muinoin kahdella kynttilällä valaistiin Venäjän keisarin reittiä - ja sitten mahdollisimman mukava asento sohvalla ja katse kohti kahden tunnin kättelymaratonia. Huhhuh... Ei ihan avautunut ulkomaalaiselle :-D Illan viime metreillä sain vielä yllättävän viestin ystävältä, jota valtakunnan päänainen oli muistanut itsenäisyyspäivän huomionosoituksella. Kyllä se kyyneleet liikutti silmään! Kun vielä toinen ystävä oli juhlinut Suomen syntymäpäivää vt. kunnanjohtajaksi vasta valitun puolisonsa rinnalla, sain mennä puolilta öin nukkumaan sekä tyytyväisenä omaan iltaamme että rakkaiden ystävien puolesta iloiten. Hyvä, Suomi!

Keskiviikkona ja torstaina Herra Mies oli omissa iltariennoissaan, joten me puuhasimme Eka Vekaran kanssa kahdestaan. Torstaina olimme Martoissa valmistelemassa paikallisten yhdistysten yhteismyyjäisiin osallistumista. EV autteli mitä mallikkaimmin arpajaispalkintojen valmisteluissa ja askarteli hänen omaksi viihdykkeekseen järjestämääni tonttupataljoonaa.

Perjantaina pääsin kuin pääsinkin hirmuisessa lumituiskussa kotiin, vain lähteäkseni lähes saman tien ruokakauppaan tekemään viikonlopun ostoksia. Illalla leivoin vielä samaisiin myyjäisiin toisen yhdistyksen pöytään poropiirakoita - ja pannahinen, kun olivat uunissa himppasen liian pitkään; pääsi munamaito vähän ruskettumaan. Lauantaina olikin sitten myyjäispäivä: aamulla kiikutin sekä piiraat että osan Marttojen arpajaispalkinnoista tapahtumapaikalle. Vettä satoi aivan armottomasti - edellisen päivän viisisenttinen valkohanki muuttui puoliksi sulaneeksi harmaaksi sorbetiksi, jonka läpi oli ilo kahlata kaukaa parkkipaikalta myyjäistalolle...

Kolme tuntia helppoheikkinä "ostakaa arpoja, leivonnaisia, neuletöitä, keittokirjaa ja katuharjoja!" oli vallan mainio rupeama, ja oli hauskaa tuottaa arvanostajille pientä iloa kertomalla, että jokaisella lappusella jotakin voitti. Omat ostokset jäivät vastoin perinnettä tyystin tekemättä; en vain ehtinyt kierrellä myyntipöytien äärellä. No, ehkä se oli hyväkin: jos lopputulos olisi ollut sama kuin Naisten joulumyyjäisissä, kukkaro olisi ollut kertakaikkiaan tyhjä.

Illalla pääsin - pääsimme - onneksi sitten hengähtämään ystäväperheen glögikutsuille. On se onni omistaa ystävä, jolla on ruoanlaiton taito hyppysissään: taas sai nauttia kaikenmoiset herkut, ja suu söi jälleen kerran enemmän kuin vatsa veti. Puhhuh. Jos olisi ollut alamäki kotiin, olisin voinut pyöriä ovelta ovelle. Nyt piti nousta autoon. Onneksi ei tarvinnut itse ajaa vaan sai kallistua mukavaan takakenoon etupenkille :-)

Tänään pyörähdin vielä Helsingissä päättömän kanan lailla jouluostoksia tekemässä, ja velimiestä treffaamassa kaffemukin äärellä. Nyt tuntuu, että viikko on todellakin täynnä.