Nyt sitä ei voi enää perua.

Olen tunti sitten vienyt yhden meidän maailman tärkeimmistä kirjekuorista postilaatikkoon, eikä sitä saa sieltä enää pois.

Kyllä tuntuu hurjalta.

Ihan valmishan tuo Eka Vekara kouluun on, enemmänkin kuin valmis. Osaa lukea, kirjoittaa, jonkun verran laskeakin. Tuntee jo kelloa, solmii itse kengännauhat, tekee välipalat ja on muutenkin varsin noheva.

Silti minua itkettää ihan kauheasti. Meillä on ollut niin vähän aikaa viettää hänen kanssaan lapsuutta, ja nyt hän on jo lähdössä maailmaan, jossa me emme enää yhtä aktiivisesti ole läsnä. Tai olemme tietenkin, mutta...

Niisk.

Onneksi tässä mäellä asuu monta EV:n eskarikaveria, jotka todennäköisesti tulevat samaan kouluun, toivottavasti edes osa samalle luokallekin. Voivat sitten miehissä ja naisissa hampparoida reput keikkuen pyörätietä pitkin kohti kylän keskustaa, ja keksiä kaikenlaista pikkukivaa jokea ylittävän sillan kohdalla. Montakohan kertaa sieltä jonkun reppua tai kintaita tai pipoja kalastellaan... onneksi joki on joki vain nimeltään.

Ja onneksi koulu on juuri EV:lle passeli. Monessa suhteessa. Eli ei ole syytä varsinaiseen huoleen tai murheeseen. Tämä on vain tätä äitihaikeutta...

Ja onneksi sinne on vielä kuitenkin aikaa. Sitä ennen ehtii tapahtua hurumykky asioita, kuten se, että TAMMIKUU LOPPUU. Ylihuomenna on helmikuu, tiedättekös. Vaikka talvinen sää kiristää otetta - ja hermoja - siitä huolimatta helmikuu vaihtuu. Ja valo alkaa maalata maisemaa yhä laveammalla pensselillä. Tänään sain ensimmäistä kertaa ajaa töistä kotiin valoisassa ihan koko matkan. Vasta kotinurkalla alkoi näyttää sinen hämärältä.

Jokohan sitä ensi viikonloppuna kylväisi ensimmäiset siemenet? Minä kun en chilejä, paprikoita tai orvokkeja kylvä, saatoin himmailla vielä tämän tammikuun. Kohta alkaa kuitenkin rytinä. Joskohan tällä kertaa kaukaa viisaasti mikrottaisin kaiken taimimullan, etten ainakaan yhtään aarretta enää taimipoltteelle menettäisi. Sanoinko jo, että se viime kesänä kasvuun lähtenyt ainokainen pionivauvakin nyykähti? Arvannette, että himppasen harmitti se menetys.

Jos taimipoltteen saisin mikrossa torjutuksi, toinen polte saa kyllä roihuta nyt isolla liekillä. Vaikka en tiedä kyllä, pitäisikö tämä onni sananlaskuun uskoen kätkeä. Olen sin-nik-kään vä-sy-tys-työn päätteeksi saanut Herra Miehen lämpiämään pienelle pintaremontille. Emme tokikaan ole vaihtamassa kotia, vaan tekemässä tähän pientä kasvojenkohotusta. Johan tässä on viisi vuotta seiniä omiksi sanottu, joten eikös se ole aika vähän liftata sieltä ja tuftata täältä? Kävin jo maalikaupassa värimalleja hakemassa, ja tasoitetapetin käyttövinkkejä niin ikään. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että kohta pitäisi katsoa kalenterista työhönryhtymispäivää! Viikolla sen on oltava, perjantaina; viikonloppu on liian lyhyt ryhtymiseen. Tapetointi perjantaina, 24 tunnin kuivumisaika väliin ja lauantaina sitten pinoteksia pintaan. Johan alkaa vadelmanpunainen makuuhuone saada valoa! (No kattokaapako huone oli aiemmin "kirjasto", ja siellä ne seinät toimivat oikein hyvin...)

Väistämättähän tässä vähän riehaantuu: valo lisääntyy ulkona, ja kohta sisälläkin. Tilulii, tilulii, tilulii, sanoi entinenkin poliitikko.

Häikäisevää helmikuun alkua!

Talviurheilua

Nyt on kunnolla talvi. Tuntuu ihan ihmeelliseltä, kun vielä uudenvuodenaattona maa oli käytännössä täysin musta.

Saman tien on saatu maistaa monenlaista talviurheilua. Lumentyöntely on jo saanut hartialihakset vonkumaan ja polvet mustelmille (tottahan siellä lumen alla jäätä on).

Tänään on käyty luistelemassa (lapsi luistelee, äiti nojailee mailaan kentän laidalla ja seurustelee toisen äidin kanssa), aiemmin viikolla on hiihdetty. Minä olen lisäksi kokeillut ihan uutta urheilulajia, kun olen ajanut työkaverin auton, minulle vieraan merkin, Jyväskylästä kotiin pahanmoisessa talvisäässä. Ei olleet aurat vedelleet ohituskaistoja, ei teitä suolanneet. Ja tietä kutsutaan Suomen valtakunnan päätieksi... Oli menoa, mutta hengissä ja ehjinä selvittiin. Ja autokin osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi.

EV on lisännyt tänään kaksi uutta urheilulajia omaan repertuaariinsa: päivällä testattiin uutta "lumilautaa" (Stigan pirullisen liukasta liukujaa), joka antoi innokkaalle nuorelle miehelle kyytiä pienenkin lumikasan päältä mitä melkoisella vauhdilla. Pakko oli hämmästellä pojan intoa, taitoa ja luiden kestävyyttä. Ei olisi meikäläisen laji!

Toinen on vähän yllättävämpi: saunasta hankeen kahlaamaan. Ja hirveästi nauraen ja huutaen saunaan. Ja sama uudestaan. Joka EV:n tuntee ja / tai tietää, ymmärtää tämän ironian... Minä en menisi suurin surminkaan. Edes astelemaan lumiseen maahan paljain jaloin, saati kierimään sinne. Henki salpautuu ja meinaa tulla ahdistus pelkästä ajatuksesta.

Minun vaarallisin talviurheilulajini on mennä kiertelemään Tuusulan Kodin Terran siemenhyllyjen väliin ja yrittää olla ostamatta mitään.

Kuten näkyy, homma meni mahalaskuksi (no kattokaapako siellä oli aivan mahtava valikoima siemeniä!!). Kasvukauden lähestymistä kanssani odottavat nyt Pioniunikko 'Lilac Pompom', aitoelämänlanka 'Star of Yelta' ja keisarinelämänlanka (I. nil) 'Split Second', koristehirssi (Panicum elegans) 'Frosted Explosion' sekä ilman suomenkielistä nimeäkin minut hurmannut, havaijilaiseksi googlattu Chloris barbata 'Telly masts'. Hirssin saa kylvää jo helmikuussa!

On kyllä aika hienoa ajatella, että päivät ovat pidentyneet lähes tunnilla jo, ellei enemmällä, ja tammikuu, tuo kuukausista julmin, on reilusti paremmalla puolellaan. Loppukuukin menee todennäköisesti hujahtamalla, sen verran vauhdikkaita työpäiviä on edessä. Kymmenen päivän päästä on helmikuu, hallelujaa! Sitä ennen saa vielä jännittää presidentin vaalin tuloksia. Tulee mielenkiintoinen ilta.

Talvitunnelmia.

Tänne meidän perällekin on tullut talven tunnelmaa. Laseissa on lumitähtiä ja katoilla on valkoinen untuvakerros.

Maanantaina oli täysikuu komeimmillaan.

 'Aquarius' -värimintuilla oli talvihatut.

Harmaapihtaan kiedotut ulkovalot loistavat aivan ihanasti. Puu vain on kasvanut niin paljon, että valot riittävät nykyisellään vain sen puoliväliin... Onneksi oltiin kaukaa viisaita ja ostettiin jatkettavat valot.

Sää muuttui niin rapeaksi, että puiden oksatkin saivat oikein kunnon kuorrutuksen.

Haavan oksat kaulailevat toisiaan iltaruskossa... puukin voi olla näin romanttinen <3

 ...samoin amaryllis. Varsinainen tuleen tuijottaja.

Jotakin keväistäkin on näiden seinien sisällä. Enkä tarkoita pelkästään siemenkuvastoja! Hempeän vaaleanpunaiset tulppaanit pääsivät "rikkomaan" joulun ja talven virtaa. Kyllä tästä vielä kevät tulee, vaikka juuri nyt ei siltä tunnukaan.

Talvesta puheenollen: kävimme kuin kävimmekin hiihtämässä. Ihan samanlaista reissua siitä ei tullut kuin suunnittelin: lähtö viivästyi pahan kerran ja eväsretki latistui koivikossa pujotteluksi. Toisaalta hyvä niin: pelloilla oli vielä multakokkareet selvästi näkyvissä, eli sinne ei oikeasti ollut asiaa.

Meille aikuisille lähikoivikko ei juuri jännitystä tarjonnut, mutta EV hiihteli aivan superansiokkaasti pitkät pätkät. Ryhtyipä ihan oma-aloitteisesti yrittämään luisteluhiihtoakin, mitä me, pertsa-vanhemmat, katselimme ihan hoomoilasina. Saattepa nähdä: hänestä tulee vielä Suomen hiihtomaajoukkueen salainen ase. Tämä siis tietysti sillä varauksella, että taito kehittyy joskus innon kanssa samalle tasolle ;-)

Juhlakauden epilogi

Räiskyvää uutta vuotta 2012 kaikille!

Raketit ovat jo muisto vain, vuoden vaihtumisesta on viikko kulunut ja nyt aletaan lopetella talven intensiivisintä juhlakautta.

Vuosi vaihtui mukavissa merkeissä kahden ystäväperheen seurassa herkutellen ja skoolaten. Raketit ammuimme taivahan tuuliin keskimääräisesti lapsiystävälliseen kellonaikaan n. yhdeksältä illalla. Pienimmät vähän hyydähtelivät jo siihen aikaan, vanhin olisi tikittänyt vielä vaikka miten pitkään. Keskimääräisesti siis OK.

Nyt joulun merkit alkavat vähitellen hiipua... Viimeinen hyasintti sinnittelee osaksi valkoisena, kaksi kaveria on antanut periksi aikoja sitten. Sipulit ovat muhkeassa kunnossa, joten niitä täytyy yrittää ruokkia kevääseen saakka jollakin mukavalla.

Olen sitkeästi työntänyt sipulit ulos keväällä jo muutaman vuoden ajan, mutta yhtään yli kolmesenttistä vihreää en ole siitä kohdasta nähnyt nousevaksi. Minä olen kuitenkin uskossa vahva :-D

Isoin taistelu alkaa olla taisteltu. Enää muutama marmeladikuula jäljellä. Jälleen selvisin voittajana tästä herkkuhyökkäyksestä: sain syödyksi kaiken!!

Eka Vekara teki tosin itselleen uuden aluevaltauksen ja ihastui hänkin äidin herkkuihin. Eli muutama on mennyt lapsenkin suuhun.

Herra Miehen veljen perheen vanhin tytär, 13 vee, intoutui tänä jouluna aivan huikeisiin piparkakkutaloprojekteihin. Tämän verran meidän talostamme on enää jäljellä.

Kuusi alkaa olla sitä mieltä, että tää olis nyt juhlittu tää kausi. Neulaset tarttuvat uskomattoman tiukasti villahuopaan kiinni: pitää melkein yksitellen nyppiä irti.

Näin jossakin mainoksen vetoketjulla varustetusta joulukuusen hupusta, jonka saattoi kietaista joulun tässä vaiheessa kuusen päälle, vetää vetoketjun kiinni ja kantaa vihreitä piikkejä ravistavan puun kantokahvasta siististi ulos. Jäin pohtimaan, noinkohan palttoon alaosakin on umpinainen, vai varisevatko kaikki neulaset puusta hupun kiinnitysvaiheessa lattialle..

Viimeiset kiusaukset? Eipä todellakaan!! TÄTÄ meillä riittää seuraavaan juhannukseen saakka. Missään vaiheessa jouluostoksia tehdessäni minulle ei välähtänyt mieleen, että ei ehkä kannata ostaa kovin montaa suklaarasiaa, sillä niitä saattaa tulla lahjaksi.


Huomenna pakkaan joulun taas laatikoihin ja vien sen autotalliin odottamaan yhdentoista kuukauden päässä koittavaa seuraavaa paljastustilaisuutta. Siihen saakka keskityn muuhun.

Kävimme nimittäin muutaman muun ihmisen kera huonekalukaupoissa eilen. Ajoimme Vantaalle kauppakeskittymään, ja aloitimme aakkosjärjestyksessä ensimmäisestä, eli A:sta. Siellä oli ihana joulukoristeale heti muutaman metrin päässä ovelta. Vauhti tyssäsi saman tien siihen: oi, tässä ihania näitä, ja katso tätäkin... NÄIN halvalla! No ihan pakko on ostaa ensi jouluksi. Mukaan tarttui myös joulupaperia, ihan kaiken varalta.

Seuraavaksi I. Jo autolle parkkipaikkaa etsiessä kävi aivan selväksi, että emme olisi käytävillä ihan itseksemme. Ai kamalaa sitä tungosta, varsinkin lihapullajonossa. Muutkin olivat huomanneet edullisen tarjouksen... emme vain voineet enää perääntyäkään, sillä EV kiljui (lähes kirjaimellisesti...) armotonta nälkää. Onneksi hän on mies, joka rauhoittuu sen siliän tien, kun saa ruokaa massuun. Sinnikkäästi hän sitten jaksoikin pienen pehmohiirulaisen mukaansa nostettuaan kierrellä käytävillä kanssamme monen tunnin ajan.

Äiti sai huimat onnistumisen elämykset: takkahuoneesta on jonankin päivänä tulossa työhuone, ja nyt näyttää siltä, ettei se päivä enää ole äärettömän kaukana. Urhea Herra Mies kantoi auton takakonttiin sekä työpöydän (jota kampauspöytänä kylläkin myytiin, mutta joka mielestäni on aivan täydellinen myös työpöytänä) että samaan sarjaan kuuluvan pikkulipaston, jonka uumeniin on hyvä upottaa kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa. Ja joka oli ylen ystävällisesti hinnoiteltu 50 % normaalia edullisemmaksi.

Ei se alennus kyllä ostoskuitin loppusummaa juuri kivuttomaksi hilannut. Että pitää ihmisen "tarvita" kaikenlaista siitäkin paikasta. Kyllä ruotsalainen mies voi joskus olla melkoisen nerokas kauppias.

Vielä, uupumusta uhmaten, käytin perheen miesväkeä kolmannessakin huonekaluliikkeessä koeistumassa pientä ja sievää vuodesohvaa ennen kuin kaarsimme - tässä vaiheessa kaikilla jo uudelleen nälkä suolissa mouruten - loppiaisen hämärissä kotiin. Sohva jäi toistaiseksi kauppaan, mutta kyllä sekin tänne vielä ilmestyy.

Minulle vuodesta 2012 on toivottavasti tulossa uudistumisen vuosi. Ainakin yritän pitää sitä teemana arjessani. Olen jo vähän aloittanut: liikunta pitää mieltä virkeämpänä (mitä nyt taas perinteinen liikunnanlisäämisilmiö, eli inha flunssa, yrittää pitää minut sohvannurkassa), varovaiset muutokset ruokavaliossa tuntuvat kehossa hyvältä, ja koti saa vähitellen uutta ilmettä. Odotan vuotta innolla!

Ihme kyllä: ajatukset ovat toistaiseksi aivan muualla kuin varsinaisessa asiassa eli puutarhassa. Posti on kantanut jo yhden siemenluettelon ja kaksi puutarhalehteä, jotka kaikki olen läpi lukenut. Silti ajatus puutarhasta tuntuu jostakin syystä tällä hetkellä vain työläältä. Ehkä olen suorittanut sitä viime vuosina liikaa ja nautiskelu on jäänyt vähemmälle. Jospa tänä vuonna uudistaisin myös suhtautumiseni pieneen paratiisiini: ehkäpä annan tekemisen jäädä taustalle ja keskityn tulevana kesänä nautiskeluun ja katseluun.

Hehheh, uskokoon ken haluaa. Kyllä ne fiskarsit pitää jossakin vaiheessa terottaa ja laittaa kanttausrauta heilumaan. Tänään vielä kuitenkin heiluteltiin kolaa ja lumilapiota: aarteeni saivat lopultakin lunta suojakseen. Huomisesta on ennusteiden mukaan tulossa aurinkoinen pakkaspäivä, joten meidän perhe lähteneee talven ensimmäiselle hiihtoretkelle kuumaa kaakaota sisältävine termospulloineen, eväsleipineen - ja omenoineen, joita EV erityisesti ehdotti pakattavaksi reppuun.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Eka Vekaran jouluyllätys

Olipahan joulu. + 4-6 astetta, vettä, vettä ja vettä. Aatonaattona huristelin kotiin tasaisessa sateessa hakemaan joulukuusta, jonka hankintaa olimme tehneet jo monta päivää, mutta aina oli tullut jotakin muuta. Löysimme mielestämme kivan kuusen, mutta kotona sitä jouduttiin sahaamaan pienen kuusenjalan vuoksi tosi paljon lyhyemmäksi, ja siitä tuli lopulta... aika pieni.

Illalla pääsimme kuitenkin koristelemaan Eka Vekaran kanssa. Tänä vuonna Apukoristelija ei ollut ollenkaan niin kriittinen kuin viime vuonna, vaan suosiolla ripusteli valkoisia koristeita sinne tänne kuusta. Ja tekikin sen kuulkaa tyylillä! Äidillä ei ollut paljon nokan koputtamista hänen kättensä jäljessä. Ihanaa, olen saanut joulu(kuusenkoristelu)sta innostuneen pojan!!

Herra Mies oli yllättäen oikein tyytyväinen valkoiseen kuuseen. Totesi, että on se kiva, että on jossakin valkoista, kun ulkona on mitä on. (Kaukaa viisas vaimo hänellä...)

Yön pimeinä tunteina pakkasimme Herra Miehen kanssa viimeiset lahjat ja pääsimme nukkumaan puolen yön jälkeen.

Aamu valkeni armollisesti vasta puoli kahdeksalta, vaikka pelkäsimme odotuksen ja jännityksen nostavan lapsen silmäluomet väkisin auki esimerkiksi 6.13.  Olimme jättäneet yhden lahjan kuusen alle odottamaan aamua, ja sen avaamisen riemussa ja ajelun hurmassa (EV sai valtavan pitkän ja ison rekan) aamupäivä hurahti suuremmitta jännityksittä. Perinteinen lounas, riisipuuro, oli tänä vuonna mallia "rakastunut", eli varsin suolainen. Manteliakaan ei ollut, joten korvasin sen cashewpähkinällä. Äh.

Ruuan jälkeen tein jotakin, mitä en joka jouluaatto tee, tai edes pääse tekemään: tyhjensin lämpökompostorin :-D Hyvää joulua jälkikompostin matosille ja muille örkkylöille! Kiertelin myös pihalla kameran kanssa, näkysällä kun oli paljon sellaista, mitä ei tähän aikaan vuodesta todellakaan odottaisi näkevänsä.

Ruusukvitteni yrittää lehteä pukata. Ja kukkanuppujen pienenpieniä alkuja.

Täältä kurkistelevat kaunokurjenmiekkojen lehdenkärjet.

Moskovan kaunotar -syreenillä on nuput melko muhkeassa kuosissa.

Komeamaksaruoho 'Matrona' on ihan valmis aloittamaan kasvunsa.


Sitten aloimmekin valmistautua sukulaisvisiitille. Juuri, kun olimme lähdössä, EV kuuli ovikellon soivan. Joulupukkiparka tulla romposti käymään lähes kaatosateen keskeltä, mutta tuli kuitenkin.


Ja toi kaikenmaailman ihanuuksia, tarpeellisuuksia ja asioita, joita en ennen aattoa tiennyt tarvitsevanikaan. Kirjoja sain tänä vuonna lähes ennätysmäärän: puutarhakirjoja, keittokirjan (ikiajat salaa toivomani Hesarin ruokaresepteistä kootun Ruokatorstai-kirjan, teoksen, jonka omistaja ei näytä tarvitsevan muita keittokirjoja laisinkaan), sisustus- ja joulukirjan. Olin vielä juuri ennen joulua ostanut itselleni Naisen treenikirjan, joka vaikutti todella innostavalta ja käytännönläheiseltä. Ehkäpä olen lopultakin löytänyt a) kipinän liikkumiseen ja b) sen yhden ainoan opuksen, joka saa minut liikkeelle - toivottavasti yhdessä ystävättären kanssa, jolle hänen kauhukseen ostin samaisen kirjan pukinkonttiin ;-P

Sen verran liikunnan tarve on nostanut päätään, että kävin joulunpyhinä joka päivä kävelylenkillä. Eivät lenkit pitkiä olleet, ihan puolen tunnin pyörähdyksiä, mutta heti sain huomata, että pitkin syksyä vihoitellut alaselkä / iskiashermo voi paremmin eikä juili niin ikävästi.

Ihmeellisen poikkeukselliset sääolot saivat ottamaan joulupäivänä kamerankin mukaan kävelylle. Lähipelloilla tulvii niin, että näyttää kuin järvi olisi kasvamassa. Siinä menee ravinteita roppakaupalla...

Tiekin oli jouduttu laittamaan käyttökieltoon joen viereltä.

Heinänkorret roikkuivat tukka märkänä tienpientareella.

Seuraavassa mutkassa olikin sitten pajunkissoja...

Tässä on tavallisesti "rantalentopallon" pelipaikka.

Osmankäämit joutuivat joen yli vievän sillan kohdalla uimasilleen. Pakko on todeta, että ei vesi oikeasti VOI olla noin korkealla; taisivat olla miniversioita. Toisaalta... kyllä joen uoma sillan kohdalla on aika syvä, joten... täytyy käydä kurkistamassa ja mittaamassa tilanne sitten, kun vesi lopulta lähtee laskemaan.

Lähiojassa vesi oli jäätynyt näin hauskoiksi kuvioiksi. EV:lla oli lenkillä "kävelysauvat" (suksisauvat) mukana ja niillä oli poikien tapaan kiva räiskytellä jään pintaa rikki. Pojat ovat poikia: vastaan tuli perheenisä kolmen poikansa kanssa, jotka kaikki näyttivät olevan EV:ta muutaman vuoden vanhempia. Joka ainoalla oli joku keppi tai karahka kädessään, ja jokainen vuorotellen teki reikiä ojaa peittävään jäähän.

Pakko oli todeta myös, että aikuiset ovat aikuisia: kyseisellä perheenisällä oli minun laillani kamera kaulassa roikkumassa, emmekä olleet ainoita tulvan kuvaajia. Samoissa hommissa oli muutama muukin. Tästäkö muistamme tämän joulun?

Ja myrskytuulesta, joka kaatoi puita ympäri Suomenniemen?

Me Herra Miehen kanssa taidamme kuitenkin muistaa tämän joulun parhaiten Eka Vekarasta, joka yllätti meidät täysin ja aiheutti minulle niin hillittömän hirnuntakohtauksen, etten muista pitkään aikaan nauraneeni niin hervottoman makeasti. Pienellä väärinkuulemalla hän päivitti Rekiretki-joululaulun vastaamaan nykymenoa: "On eessä firman hevonen, juoksee Jaloset näin..."

Ja huomenna töihin.

Ja tapahtui näinä päivinä...

Mistähän aloittaisin? Ehkä on parasta aloittaa A:sta. Sitä ennen on todettava, että lumi on taas pelkkä muisto vain. Viime viikolla näytti jossakin vaiheessa vielä näinkin talviselta. Sitten se suli pois.

A niinkuin mAanantai: ihan tavallinen päivä. Paitsi että appivanhemmat tulivat illalla.

B niinkuin Biistai: ei kai tässäkään päivässä mitään erikoista. Työpäivä vilahti, illalla seurasin mummon ja papan seurasta huumaantuneena edestakaisin kimpoilevaa lastani.

C niinkuin Cesciviikko: kun tulin töistä kotiin, ensimmäinen asia, minkä kuulin, oli, että lapsi on kuumeessa. Ymmärrän tietysti, että hänellä ei ollut mitään hätää isovanhempiensa kanssa, mutta olisihan tuo ollut äidinkin kiva kuulla vähän aiemmin, mikä on tilanne. Ei olisi ehkä sitten rennoin rantein tehnyt työpäiväänsä loppuun saakka vaan lähtenyt hoitamaan pienoistaan. Se ON sydäntäsärkevää, kun eilen ympäriinsä sinkoillut lapsi makaa sohvalla silmät lautasen kokoisina ja huokaa varovasti, että äiti, on mulla vähän pää kipeä.

D niinkuin dorsdai. Aamulla äiti singahti vesisateessa (JÖSSES sitä on riittänyt!!) ennen kukonlaulua 35 kilometrin päähän työpaikalleen hakemaan tietokonetta ja työpapereita, ja samalla vauhdilla takaisin. Siihen aikaan, kun normaalisti olisin aamulla perillä töissä, olin jo palannut kotiinkin. Appivanhemmat lennähtivät takaisin pohjoiseen kotipesäänsä puoliltapäivin, ja sitten me Eka Vekaran kanssa asetuttiin kahdestaan sairastuvalle: hän makoilemaan sohvalle tai syliin, ja minä hoitsu ei-niin-hento valkoinen tarkkailin tilannetta kaukaa tai läheltä. Kuume nousi korkeimmillaan 38,9:ään, mutta muuta oiretta ei oikeastaan ollut.

E niinkuin pErjantai. Takaisin töihin. Herra Mies jäi vuorostaan hoitamaan EV:aa. Kuume laski pikku hiljaa jo torstai-illan aikana, ja perjantaina EV:n vauhti alkoi lähennellä normaalia. Illalla askartelin päiväkodin tädeille pienet lahjat, joihin sain idean töistä Virpiltä: kivannäköinen tuikkuämpäri, se täyteen tuikkuja ja sellofaanilla paketiksi. Eivätkös olekin somia?

F:stä ei saa lauantaita mitenkään, joten olkoon vaan lauantai. EV:n taskujoulukalenterissa luki: "Jouluretki Helsinkiin. Käydään Tuomaan markkinoilla ja joulukonsertissa." Aika uhkarohkea suoritus puolikuntoisen lapsen kanssa. Siksi tiivistimme käyntiä. Tuomaan markkinat juostiin läpi sateenvarjot toisiinsa kolisten. EV totesi, että ihmiset ovat kuin käveleviä sieniä. No, sen nasevammin sitä ei kyllä olisi voinut sanoa. Kosteusprosenttikin suosi sienten kasvua...

"Helsinki. Sateinen, sumuinen kaupunki."

Tästä ei saa joulutunnelmaa oikein tikistämälläkään.

Tuomaan markkinat oli siirretty Senaatintorille. Tuuli oli tehnyt jossakin vaiheessa tepposet torin komealle kuuselle ja kaataa rommauttanut sen tyvestä poikki. Siksi puu seisoi säänmukaisesti surkean näköisenä, vähän onneksi vastatuuleen kallellaan.

Joulukonserttimme on perinteisesti ollut YL:n serveeraama, ja kirkko on aina ollut Johanneksen kirkko. Sinne siis tänäkin vuonna. Minä, perinteisesti, tirautin ensimmäiset kyyneleet jo kulkuelaulun "Alta trinita beata" aikana, ja jatkoin samaa linjaa myöhemmin, ensin Maa on niin kauniissa, sitten Jouluyö, juhlayössä, joka muutoin ei kuulu suosikkeihini, mutta kuunnelkaapa korvan vieressä hyrisevää ykkösbassoa ja väittäkää, ettei kosketa. Herrat kun laulavat Jouluyön kirkon käytäville levittäytyen, ja me usein osumme reunakäytävän viereen.

En etsi valtaa, loistoa kaikui täpötäyden kirkon sisällä koskettavasti, kuten aina, ja sitten se oli ohi.

Eikä hetkeäkään liian aikaisin, tuumasi anti-mieskuoromusiikinystävä Eka Vekara, joka kyllä malttoi kuiskailla ansiokkaasti, mutta penkissä istuminen paikallaan puolentoista tunnin ajan vastasi tavallisen miehen maratonjuoksua hänelle. Olen niin pahoillani, kultaseni: ensi vuonna uudestaan.

G tekee vissiin sitten gunnuntain, jolloin tein jouluisen kukka-asetelman ystävän vanhemmille, joiden luona tapaamme käydä viemässä joulutervehdyksen juuri juhlan alla. Heille teen usein valkoisen asetelman, tyttärelleen - ystävälleni - syntyy yleensä punasävyinen, sopimaan heidän olohuoneensa väreihin. Nyt asetelmasta tuli kiusallisen voittopuolisesti keväänvihreä. (Freudilainen lipsahdus? Ostin nimittäin hemaisevan keväänvihreän pitkähihaisen trikoopaidankin sunnuntaina. Sopivasti passaa yhteen Naisten joulumessuilta ostamani keväänvihreän kaulakorun kanssa...)

Oma asetelma oli tänä vuonna kunnolla valkovoittoinen, astiaa myöten. Joulutähdestä tuli vähän liian hallitseva, mutta olkoon. Kyllä se kotiin välttää. Lisänä mähkä, kirjavalehtinen muratti sekä joulu- tms. lehtikaktus, jonka kukkien on parasta olla avautuneinakin valkoiset, tai muuten...




 

Äidin jemma. Tämä karkkipurkki nostetaan esille vain joulun aikaan, ja se sisältää vain vihreitä kuulia. Tai maksimissaan Finlandia-kuulia.

Näitä eivät juuri muut perheenjäsenet syö. Ja minä jään kiinni joka kerta: kantta on kertakaikkiaan mahdotonta nostaa kolistelematta. Tai sitten käteni vain yksinkertaisesti vapisee nautinnon kynnyksellä...

Ainoa ikkunatähtimalli, jonka olen suostunut sulattamaan: Airamin Kuurankukka. Paperiset joulutähdet jätän muille.

Tämän mistelinoksan toin kotia koristamaan Kööpenhaminan reissulta. Tuote on sarjaa "Karen Blixens jul", joka vähän nostattaa tietämättömällä kulmakarvoja, mutta ei tuota vain voinut vastustaa.

Yhtään suukkoa ei sen alla ole vielä jaettu, mutta ehtiihän tässä. Onneksi niitä saa muualla huushollissa.

Jos teidän televisionne on "monikanavaversio", kääntäkää jouluentusiastit ihmeessä katseenne Avalle!! Siellä pyörii brittiläinen Joulu Kirstien tapaan -ohjelma, joka on aivan fantastinen ideapankki.

Minäkin, täysin askartelukädetön, sain komean idean ohjelmasta: otetaan tavallinen joulukuusen pallo ja kaunista nauhaa. Nauhasta pyöritetään muhkea rusetti rautalangan pätkän ympärille, pujotetaan rautalanka pallon ripustuslenkistä läpi ja hey presto, valmiina on erittäin hehkeä joulukuusen koriste, jonka voi sillä rautalangalla kiinnittää kuusen oksalle lähes näkymättömästi.

Tänään Kirstie teki mm. itse saippuaa, joulusukan ja huikean kauniita ruusukoristeita kirpparilta (mikä oiva lahjojenostopaikka, jos sattuu olemaan hyvä kirppis lähellä!!) ostamansa korin somisteeksi. Korin hän täytti itse tekemillään herkuilla ja muilla lahjoilla. Ah, miten yksinkertaista, lämmittävää ja edullista. Excellent!

Ja taas olis maanantai. Meno alkaa käydä vähän levottomaksi: so many things, so little time. Huomenna mennään, keskiviikkona tullaan, torstaina mennään. Vieraita siis. Kalat ja muut tuoretavarat on ostamatta, osa lahjoista pakkaamatta, osa jopa vielä tekemättä tai ostamatta. Töissä olisi kai korrektia käydä, ja nukkuminen, tuo tyystin yliarvostettu puuha näin jouluviikolla, valitettavasti houkuttelee kuin seireeni...

Hyvää yötä, kaikesta huolimatta.

Huhhuh, mikä viikko!

Nyt ymmärrän sanontaa "on viety kuin litran mittaa". On vähän sellainen litranmittaolo, sen verran vauhdikas on ollut viikkoni!

Maanantaina meillä pidettiin nyyttärijuhlat, joissa paikalla oli 16 aikuista ja yhdeksän lasta, iältään neljästä yhdeksään. Oli aivan mahtavaa taas; rakastan sitä, että meillä on puheensorinaa ja ihmiset juttelee ja viihtyy, ja vastoin kaikkien vieraiden uskoa, rakastan myös jälkien siivoamista juhlien jälkeen. Silloinkin tiedän, että meillä on ollut ihmisiä, ääntä ja iloa. (Tosin olen äärettömän kiitollinen tiskikoneesta.)

Tiistaina tuli lunta 8-o

Aika hyvin valittu päivä... Taivaalta todellakin tuli valkoisuutta itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Saman tien paljastui suuri salaisuus: pihallamme liikkuu Joku!!

Seurasimme Eka Vekaran kanssa jälkiä. Tuosta se on mennyt, ja tuosta. Tuosta kiertänyt vähän omenapuuta ja perhoangervoa, mutta jatkanut taas matkaa...

Jäljet päättyivät iloiseen yllätykseen: Kvittenisilmämies :-D

Kun tuo arvoitus oli ratkaistu, oli aika siirtyä tärkeämpiin puuhiin, eli talviurheilun pariin. Ei auttanut maanittelu eikä järkipuhe: hiihtämään oli päästävä. Ongelmia ei tuottanut harraste sinänsä vaan se, että hiihtäjäsankarin jalka oli vuodessa venähtänyt kokoon 35, ja edellisen talven jäljiltä varastossa oli vain numeron 32 monot.

Vaan ei kuulkaa auttanut. Poika tempaisi monot jalkaan, naksautti kärjet siteisiin kiinni ja lähti lykkimään. Ensin pihalla pari harjoituskierrosta ja sitten viereiseen puistoon täyteen vauhtiin. "Äiti lähetä mut!" ja sitten hillittömiä kurotuksia "sillä jalalla, jossa on se panta" (= kilpahiihtäjien ajanottopanta). Urhea on pieni mies ja intohimoinen lajinsa suhteen: veteli lähes tunnin niillä kolme numeroa liian pienillä monoilla. Auts.



Iltapäivällä saimme vieraaksi serkkuni ranskalaisine puolisoineen. Ruuan jälkeen miehellä riitti ihmettelemistä, kun näki suomalaista itsenäisyyspäivän viettoa: kaksi kynttilää ikkunoille - mihin perinne perustuu? No, ainakin valtakunnan pääsanomalehdessä kerrottiin, että muinoin kahdella kynttilällä valaistiin Venäjän keisarin reittiä - ja sitten mahdollisimman mukava asento sohvalla ja katse kohti kahden tunnin kättelymaratonia. Huhhuh... Ei ihan avautunut ulkomaalaiselle :-D Illan viime metreillä sain vielä yllättävän viestin ystävältä, jota valtakunnan päänainen oli muistanut itsenäisyyspäivän huomionosoituksella. Kyllä se kyyneleet liikutti silmään! Kun vielä toinen ystävä oli juhlinut Suomen syntymäpäivää vt. kunnanjohtajaksi vasta valitun puolisonsa rinnalla, sain mennä puolilta öin nukkumaan sekä tyytyväisenä omaan iltaamme että rakkaiden ystävien puolesta iloiten. Hyvä, Suomi!

Keskiviikkona ja torstaina Herra Mies oli omissa iltariennoissaan, joten me puuhasimme Eka Vekaran kanssa kahdestaan. Torstaina olimme Martoissa valmistelemassa paikallisten yhdistysten yhteismyyjäisiin osallistumista. EV autteli mitä mallikkaimmin arpajaispalkintojen valmisteluissa ja askarteli hänen omaksi viihdykkeekseen järjestämääni tonttupataljoonaa.

Perjantaina pääsin kuin pääsinkin hirmuisessa lumituiskussa kotiin, vain lähteäkseni lähes saman tien ruokakauppaan tekemään viikonlopun ostoksia. Illalla leivoin vielä samaisiin myyjäisiin toisen yhdistyksen pöytään poropiirakoita - ja pannahinen, kun olivat uunissa himppasen liian pitkään; pääsi munamaito vähän ruskettumaan. Lauantaina olikin sitten myyjäispäivä: aamulla kiikutin sekä piiraat että osan Marttojen arpajaispalkinnoista tapahtumapaikalle. Vettä satoi aivan armottomasti - edellisen päivän viisisenttinen valkohanki muuttui puoliksi sulaneeksi harmaaksi sorbetiksi, jonka läpi oli ilo kahlata kaukaa parkkipaikalta myyjäistalolle...

Kolme tuntia helppoheikkinä "ostakaa arpoja, leivonnaisia, neuletöitä, keittokirjaa ja katuharjoja!" oli vallan mainio rupeama, ja oli hauskaa tuottaa arvanostajille pientä iloa kertomalla, että jokaisella lappusella jotakin voitti. Omat ostokset jäivät vastoin perinnettä tyystin tekemättä; en vain ehtinyt kierrellä myyntipöytien äärellä. No, ehkä se oli hyväkin: jos lopputulos olisi ollut sama kuin Naisten joulumyyjäisissä, kukkaro olisi ollut kertakaikkiaan tyhjä.

Illalla pääsin - pääsimme - onneksi sitten hengähtämään ystäväperheen glögikutsuille. On se onni omistaa ystävä, jolla on ruoanlaiton taito hyppysissään: taas sai nauttia kaikenmoiset herkut, ja suu söi jälleen kerran enemmän kuin vatsa veti. Puhhuh. Jos olisi ollut alamäki kotiin, olisin voinut pyöriä ovelta ovelle. Nyt piti nousta autoon. Onneksi ei tarvinnut itse ajaa vaan sai kallistua mukavaan takakenoon etupenkille :-)

Tänään pyörähdin vielä Helsingissä päättömän kanan lailla jouluostoksia tekemässä, ja velimiestä treffaamassa kaffemukin äärellä. Nyt tuntuu, että viikko on todellakin täynnä.