Elämä vie mua... enkä minä elämää

Olen minä täällä. Enkä enää Hullareilla, kuten Geranium epäili. Pääsin pois, eivät halunneet pitää. Olen vain ollut täysin uupunut, en vain puutarhamasentunut vaan rättipoikkiväsynyt. Syntymäpäivänä alkanut flunssa jatkui ja jatkui ja jatkui, vaikka kuumekin käväisi 39 asteessa. Olin niin väsynyt, että melkein nukahdin kahteen työpalaveriinkin. Onneksi olivat sisäisiä, ja saatoin hakea kahvimukillisen juuri sillä hetkellä ja siinä.

Lopulta lannistin vastahankaisuuteni mennä lääkäriin ja lompostin työterveyshuoltoon. En ehtinyt kuin hönkäistä: "On pitkään kestänyt flunssa ja minua niin väsyttää", kun lääkäri jo sanoi, että minulla on poskiontelontulehdus. "Eikä voi olla", intin vastaan, mitään ei särje eikä missään tunnu ja olin säntillisesti nenäkannulla ontelot huuhdellut. Vaan niin se vain tohtorismies ultralla molemmista poskista pöpöt löysi. Ällistyksen ällistys.

Ja ei muuta kuin antibioottikuurille. Kymmenen päivää, kaksi kertaa päivässä. Kuurin jälkeen kävin varalta uudelleen lääkärissä, mikä lie saikin menemään (yleensä en todellakaan käy). Tai varalta ja varalta: posket tuntuivat edelleen ihan normaalilta, mutta nenä oli vähän tukossa ja henkitorvi aivan tulessa.

"Viidenkymmenen prosentin onnistuminen, toisessa poskiontelossa ei ole tulehdusta", totesi toinen lääkäri ja kirjoitti uuden kuurin. Herranjestas sentään!

Nyt siis mennään toista kymmenen päivän tablettipurkillista, tätä onneksi vain kerran päivässä. Enää ei aivan kuolemanväsytä, mutta enpä minä vieläkään ihan penaalin terävin kynä ole.

Siinä siis suurinosaselitys radiohiljaisuudelle. En vaan ole jaksanut.

Ei minulla kyllä kovasti ole ollut asiaakaan. Aamulla töihin ja illalla kotiin toistettuna päivästä toiseen ei kuulosta kovin jännittävältä, eikä sen kirjoittaminen tunnu yhtään sen jännittävämmältä.

No kävimme me syyslomaviikon alkajaisiksi Ahvenanmaalla ystävättären ja hänen perheensä luona vierailulla. Oli oikein mukava reissu! Maarianhamina oli vilpoinen ja kaunis, saari muutoin karu, rauhallinen, maalaismainen ja erittäin viehättävä. Ja näin elämäni ensimmäistä kertaa merikotkan luonnossa! Siitä se vain lenteli, mökin ikkunan edestä niinkuin olisi aina lentänyt. Ja varmaan olikin.

Vau. VAU.

Matkalla Turkuun - laiva lähti sieltä - ostin kirjan. "Vähemmän on enemmän elämässä." On tullut sellainen tarve, että elämää pitäisi jotenkin pystyä selkeyttämään. Tällä hetkellä elämä vie minua niin vauhdilla, että en ehdi ajatella, ja se ahdistaa minua. Siksi kirja; jospa siitä saisin hyviä vinkkejä siihen, miten jarrua painetaan. Eikä se hassumpi kirja olekaan, itse asiassa ihan hauska! Sen tyyppinen kirja, että pitää olla tällaisessa elämäntilanteessa, että se kolahtaa; jos ei ole oppaalle tarvetta, sen merkitys on varsin mitätön.

Kovin paljon en ole ehtinyt lukea sitä (sic!), mutta nyt minulla kuitenkin on teos, johon tarttua, kun oikein alkaa tuntua epäselvältä.

Ensi viikko saattaa olla juuri sellainen: on kampaajaa, on Marttaa, on kahden päivän valmennus omaan työhön liittyen, ja perjantaina lentokoneen nokka nousee kohti Tukholmaa ja kurssikaveri (mitä ilmaisua naisista voisi käyttää? Kaveritar?)tapaamista. Tällä kertaa neljä kuudesta pääsee paikalle; viime vuonna Kööpenhaminassa me olimme kaikki.

Valmennus inspiroi. Pitkästä, pitkästä aikaa kunnolla itseni kehittämistä ja oman ammattitaidon pitkäjänteistä sparrausta. Jee! Olen jopa lukenut ammattikirjallisuutta viikonloppuisin, mikä sentään on aika tavatonta meikäläiseltä. Yrityksen ja liiketoimintayksiköiden strategiat pyörivät päässä, iiteet ja hooärrät ja muut tukitoiminnot vilistävät siinä ohella ja asiakaskunta eri toimialoineen ryskyttää takaraivossa. Antoisaa, haastavaa, kivaa! Sitä siis kokonaisen vuoden ajan. Toivottavasti into ja polte säilyvät ensi vuoden syyskuun loppuun saakka :-)

En minä teitäkään unohda. Harmittelen vain, että olen ollut niin huonosti läsnä. Olette olleet mielessä, vaikka en ole jaksanut edes blogeissanne vierailla. Toivottavasti teille kaikille kuuluu hyvää.