Viikon luontoääni: pulp, pulp, pulp

Tällä viikolla on hillottu.

Omenoita on kolmesta puusta tullut niin paljon, että olen kantanut niitä kassikaupalla töihinkin. Siinä on rajansa, minkä verran kolmehenkinen perhe kuluttaa omenaa, vaikka niistä tekisi mitä.

Keitin vain pienen annoksen mehua, sillä viimevuotistakin on vielä pakastimessa, eikä se näytä meillä oikein kuluvan. (Miksi sitä pitää siis keittää lisää? Kertokaa se hänelle... En minä tiedä!!)

Sitten tehtiin hilloa.

Tölkit uunissa steriloitumassa. Vähän päälle sadassa asteessa sitkeinkin pöpö kuolee.

Kannet keittelin kattilassa oikein kypsiksi :-)

Ja tällä ihanalla vanhalla Herra Miehen mummolta perinnöksi saadulla sosemyllyllä tuli niin hienonhienoa sosetta hilloa varten, että ei paremmasta väliä. Kahdesta ja puolesta kilosta omenaa jää niin vähän roskaa tätä käyttäen, ettei siitä ole juuri edes kompostiin evästä. Siemenet ja karat jäävät, juuri muuta ei!

Omenahillon lisäksi keittelin tänään Paholaisen hilloa tomaateista, paprikasta, chilistä ja valkosipulista. Jöseeees, että tuli hyvää, vaikka tulista. Laitoin vain kaksi kuivattua chiliä (liotin ne ensin pehmeiksi ja poistin kaikki siemenet), mutta silti soosissa oli potkua niin että meinasi hymy hyytyä. Onneksi en noudattanut ohjetta, jossa kehotettiin laittamaan 6-8 punaista chiliä joukkoon... tuoreet saattaisivat tosin olla aavistuksen vähemmän tulisia. Huh, silti...

Eikä siinä vielä kaikki. Pakastin nro 2 - joka on ostettu varapakastimeksi - pullottaa ääriään myöten kaikenlaista, ja nyt tuli pakastimen lisäksi minullakin mitta täyteen. Paloittelin siis illan ratoksi vielä reilun puoli ämpärillistä omenoita ja niistä keitetyn soseen sekaan kumosin viisi rasiallista pakastemansikoita viime vuodelta. Hillosokeri loppui vähän kesken, mutta kyllä löysäkin omena-mansikkahillo varmasti lettujen tai pannarin päällä maistuu vielä talvella.

Kynttiläkausi on alkanut toden teolla. Ulkona jatkuvasti vesirännejä ronguttava sade (kahdessa päivässä satoi n. 70 milliä!!) on niin masentavaa, että olen ihan möllöttänyt sisällä ja poltellut kynttilöitä niin paljon kuin olen kehdannut.

Tähän aikaan vuodesta pitää myös lukea yksi tietty kirja. Rosamunde Pilcherin Syyskuu on minulle hyvin rakas teos, ihana kuvaus Skotlannin maisemista ja sen asukkaista. Luen sen joka syksy, enkä vieläkään ole siihen kyllästynyt, vaikka olen ostanut sen vuonna 1992. Kahdenkymmenen syyskuun ajan se on siis kuulunut pimeneviin iltoihini.

Istuminen on vain ollut välillä vähän hankalaa. Noidan viikko sitten torstaina ampuma nuoli on ollut yllättävän sitkeästi kiinni kankussa. Selkä on edelleen kipeä, jopa niin, että kävelylenkillekään en ole uskaltanut lähteä. Hillokattilan ääressä seisominen on ollut hurjinta, mitä olen tähän saakka tehnyt, mutta tänään kävimme Herra Miehen kanssa Suurella Kirkolla katsomassa Ateneumissa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Taivahan vallat, että siellä oli väkeä!!

Yhä edelleen minua puhuttelevat eniten hänen omakuvansa, joissa naisen ikääntyminen näkyy todella kauniisti, vaikka jotkut sanovatkin hänen loppuaikojen omakuviensa olevan kammottavia. Minusta ne ovat hienoja, vaikuttavia ja puhuttelevia. Herra Mies oli kuullut jostakin, että Punatäpläisen omakuvan punainen täplä kuvaa "kaikkea sitä rakkautta, mitä Schjerfbeckin elämässä on koskaan ollut". Tämän kuultuani kiinnyin teokseen entistä enemmän.

 

Muutenkin pidän enemmän hänen moderneista teoksistaan; niiden pelkistetty tyyli ja hienostuneet värit ovat aivan ihania. Tosin tämä "Pikkutytön niska" -teos on minusta hänen maalauksistaan kaikkein suloisin! Sitä ei harmi kyllä ole koskaan missään esillä, se on jonkun onnellisen ruotsalaisen yksityiskokoelmassa...

Näyttelyssä oli useitakin teoksia, joiden kohdalla pysähdyin miettimään, että voisi sitä itselläkin olla joku pieni yksityiskokoelma "Serfpekkejä". Hehheh. Lähden tästä näkemään unta niistä...