Voi, miten aika kuluu.

Taas on vierähtänyt aikaa siitä, kun olin täällä. Nyt nautiskelen ja luen sekä teidän kommenttejanne että ihania blogitekstejä, joita muut ovat jaksaneet iloksemme kirjoittaa.

Kesä alkaa näköjään olla ihan oikeasti takana. Illat ovat viileitä, aamut ovat viileitä ja sumuisia. Kyllä ihmisellä pitäisi olla käytössään kaksi aika-avaruutta! Vaikka nautin siitä, että käyn töissä, nyt huomaan, miten paljon muuta tärkeää minulta jää tekemättä ja kokematta. Sumuisten aamujen maisemat työmatkalla ovat sellaisia, että melkein joka mutkassa (niitä on runsaasti matkalla moottoritielle) avautuu ihana, kumpuileva maalaismaisema, jonka syksyiset sävyt salpaavat hengen. Yhdessä kohdassa on niin häikäisevän punainen vaahteranlatva, että voisin pysähtyä vain ihailemaan sitä. Toisesta paikasta näkyy vieläkin smaragdinvihreää nurmea valumassa polveilevaa maanpintaa pitkin, ja tien toisella puolella on mahtava tilkkutäkki ruskeaa, keltaista ja oranssia. Kaikkea tekisi mieli kuvata! (Missähän se muuten sanotaan, että työmatkat pitää ajaa pysähtymättä ja viivyttelemättä ja suoraa päätä pisteestä A pisteeseen B? Ehkä tieliikennelaissa, jossa toivottavasti kielletään auton pysäyttely kapean, mäkisen ja mutkaisen tien reunaan, jossa ei ole pientareita, ainoastaan työmatkaliikennettä.)

Mitäs tässä välissä sitten on tapahtunut? Kamera on yllättävän hyvä päiväkirja; onneksi otan kuvia edes jostakin.

Kuten vaatimattomista (verrattuna muutamaan muuhun blogistiin...) kukkasipulihankinnoistani. Tuossa todellakin on kaikki tähän mennessä. Valkoista idänsinililjaa, kahta eri väriä pikarililjaa, joita rakastan, mutta nuo jostakin syystä ovat ensimmäiseni. Vaaleanpunaista kevättähteä, 'Don Quichotte' -tulppaneja sekä sydämeni nurinpäin kääntänyttä viinilaukkaa. En uskalla ostaa enempää siksi, että pelkään uupuvani istutushommissa. Kyllähän noita pieniä painelee peukalolla maahan, mutta isompien kaivuu perennojen joukkoon onkin vähän viheliäisempää hommaa. Kumman pitäisi olla ensin, munien vai kanojen, kukkasipulien vai perennojen? Äh.

Mitäs muuta oli? Suomi-Ruotsi -maaottelu Eka Vekaran, hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa. Lauantaina piti mennä, mutta ostin vahingossa netin kautta liput perjantaiksi. Kuusivuotiaat olivat urheita kannustajia loppuun saakka, vaikka haukotukset meinasivat kiskoa alaleuan irti muusta päästä. Meidän pikkumies sippasi autoon, kaveri sinnitteli silmät avoimina kotiin saakka.

Hyvin siellä muuten kävi. Ainakin vielä perjantaina näytti tältä. Näin lähes täti-ihmisen silmin saatoin läheltä todeta, että Suomella on Todella Edustavia seiväshyppääjiä tällä hetkellä. Taidoissakaan ei kai kotimaan tasoa ajatellen ole moittimista, mutta kyllä sitä kisaamista mielellään katseli monesta muustakin syystä. Sattumoisin lähin suorituspaikka oli juuri seiväs. Kiitos, kohtalo.

Aikamoisen viivyttelyn jälkeen sain hankituksi etukuistin parvekelaatikoihin syyskukat. Orvokeista suoraan näihin... Ehkä siinä olisi välillä voinut vielä olla jotakin, mutta en vain saanut laitetuksi. Laatikotkin piti vaihtaa, kun edelliset olivat jostakin syystä siipeensäsaaneen näköisiä.

Nuo pärjäävät nyt sitten oman aikansa. Talveksi en kyllä laita enää mitään, vaikka yleensä on ollut kanervia ja havuja.

Tai ehkä laitan.

Isot mustat kesäkukkaruukut etupihalla ovat edelleen kesäkukkamoodissa, vaikka lobelioista ja muista kukkivista - poutapilveä lukuunottamatta - on jo aika jättänyt kauan sitten. Oikein harmittaa, miten sitä muuttuu aikaansaamattomaksi (vai ajattomaksi, noin ajanpuutemielessä), vaikka puutarhamyymälä on muutaman kymmenen metrin päässä joka ikinen arkipäivä. Kiire työpöydän ääreen, kiire päiväkotiin. Siinä välissä ei ehdi ostoksia tehdä. Ehkä minä maanantaina tempaisen, tämän päivän kun köhin ja yskin ja niistän kotona, pystyssä olen troppien voimalla. Mies sanoi, että haukahtelen. Kyllähän minä vähän siltä kuulostan. HAU.

Voi, miten aika kuluu. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten minulta pyyhkäisi jalat alta nuori (kamalan nuori!) mies. 16.9.1991 keittelin sille ilta(yö)teetä vuokrakaksiossa Rovaniemellä. Tänään juotiin aamukahvia tämän kodin keittiön pöydän ääressä. Yhtä ihana se on kuin silloinkin. Nyt siinä vain on enemmän rakastettavaa kuin siinä kukkakepissä muinoin (xxx, kulta!).