Muuta saman tien Australiaan, miettimättä ja suunnittelematta. Muuten käy näin:
Poika haluaa oppia hiihtämään ja luistelemaan heti. Siis Heti. Ja sitten hankitaan sukset, sauvat, monot (no, jos on tarpeeksi pieni hiihtäjä, talvikengät riittävät ensialkuun). Luistimet, maila, kypärä. Ja kymmenen kiekkoa, jotka ensimmäisenä talvena läimitään lumihankiin. Kaikki. Siinä lomassa, kun opetellaan luistelemaan mailaan nojaten.
Seuraavana talvena ostetaan uudet sukset ja sauvat. Monot, koska tuli hankituksi sukset, joissa on kunnon siteet. Isommat luistimet, koska jalka kasvoi. Pidempi jääkiekkomaila. Lisää kiekkoja.
Seuraavan vuoden loppukesällä poika päättää jo haluta jääkiekkokouluun. Ei se jääkiekko niin kiinnosta, mutta kun kaveritkin menevät. Jääkiekkokoulussa äiti hallissa palellessaan - ulkona sattuu olemaan lähes 20 astetta lämmintä - näkee toiset lapset, kuulee sivukorvalla juttuja. Tajuaa, että tähän puuhaan eivät enää luistimet, maila ja kypärä enää riitäkään. Sulkee korvansa ja toisen silmänsä - toisella tarkkailee poikaa jäällä - ja aprikoi, pystyykö lykkäämään suurinta osaa ostoksista siihen saakka kunnes poika toteaa, ettei halua enää jatkaa kiekkokoulussa.
Viimevuotiset luistimet ovat jääneet pieneksi puolessa vuodessa, sillä jalka on kasvanut samaa tahtia pojan kanssa. Ellei nopeammin. Kun poika tulee nurkan takaa, ensimmäisenä näkyvät jalkaterät. Muutaman sekunnin ajan näkyy pelkkiä jalkateriä, kunnes se laiha ja pitkä lapsi tulee lopulta näkyviin.
Lähdetään syyskuussa ostamaan uusia luistimia, kun ensimmäinen kiekkokoulukeikka on päättynyt "äiti, luistimet puristaa tosi paljon" -kommentteihin. Ajetaan yhteen kauppaan. Syyskuussa ei vielä ole luistimia myytävänä. Paitsi sitä mallia, joka puristaa, myös leveydestä.
Jääkiekkohanskojakaan kaupassa ei ole.
Mennään seuraavaan kauppaan. Löydetään yhdet sopivat hanskat, jotka maksavat enemmän kuin äiti oli budjetoinut. Onneksi mummu sponsoroi. Ostetaan jääkiekkohanskat. (Voi sitä onnellista pojannaamaa!!) Jääkiekkoluistimia ei osteta, sillä punaisessakin hintalapussa on kolme numeroa pilkun vasemmalla puolella eikä ensimmäinen ole ykkönen.
Mennään autoon ja ajetaan kymmeniä kilometrejä seuraavaan kauppaan. Todetaan, että tässä kaupassa myydään hieman toisenlaisia jääkiekkohanskoja puolet halvemmalla. Todetaan myös, että tässä kaupassa on luistimia, mutta ne ovat edelleen kuljetuslaatikoissaan, kuten olivat viikko sitten. Etsitään myyjä ja sovitaan, että asiakas saa ihan itse aukoa isoja ruskeita pahvilaatikoita ja etsiä lapselleen sopivia luistimia, sillä "kyllä nämä kaikki koneella ovat, eli voidaan kyllä myydä, jos löydät sopivat." Voi kiitos. Kiitos!!
Löydetään luistimet, kokoa 35. Avataan laatikko, nauhoitetaan luistin. Testataan jalkaa pohjallisen päälle. Kokeillaan luistinta jalkaan. Nauhoitetaan toinenkin. Kokeillaan.
Äiti: "Seisoisitko kulta vähän aikaa niillä luistimilla? Jätä ne 20 telkkariruutua nyt unholaan siinä vieressä, vaikka sieltä tulee suosikkipiirrettyä joka ruudun täydeltä." "Koukistelepa vähän polvia, ja heiluttele jalkoja. Miltä ne tuntuu?"
Tuleva NHL-tähti: "Nilkasta puristaa. Tuohon sattuu." (Näyttää kohtaa vasemman jalan sisäsyrjästä.)
Ä: "Miten varpaat, onko tarpeeksi tilaa?"
TNHLT: "Mmm...joo..."
Ä: "Älä kulta nyt kato niitä kahtakymmentä telkkaria, keskity vähän aikaa tähän hommaan. Onko varpailla tarpeeksi tilaa?"
TNHLT: "Joo-o!! Mutta nilkkaan sattuu."
Äiti hakee toiset luistimet. Nauhoittaa. Kiroaa hintaa, joka on yli kolmekymppiä äskeisiä enemmän. Työntää luistimet lapsen jalkaan. Hiki valuu pitkin selkää ja nenänvartta.
Ä: "No miltä nämä tuntuu? Onko paremmat? Sattuuko vielä nilkkaan?"
TNHLT: "Joo, on nää paremmat. Ei satu."
Ä: "Oikeestiko?"
TNHLT: "Joo, on nää hyvät."
...
Luistimia otetaan pois, mitataan pohjallisten kanssa. Kolmevitoset alkavat sittenkin vaikuttaa vähän turhan sopivilta. Etsitään kolmekutosia. Kuusivuotiaalle pojalle. Numeron 36 luistimia. Kokeillaan jalkaa pohjallisten päälle. Pujotetaan pohjalliset paikoilleen. Nauhoitetaan luistimet jälleen kerran. Todetaan, että pätevöidytään samalla urheiluvälinemyyjäksi / hyllyttäjäksi.
Ä: "Kokeile kulta vielä näitä jalkaan, jooko? Että ei enää tarttis mennä liian pienillä luistimilla sinne jääkiekkokouluun."
TNHLT: "Äääh, emmä jaksa enää!! Nää (ne yli kolmekymppiä toisia kalliimmat) on ihan hyvät jo. Otetaan nää."
...
Kokeillaan edullisempia luistimia, kokoa 36. Kokeillaan niitä kalliimpia ketaleita kokoa 36. Löydetään lopulta myyjä, jolta kysytään neuvoa kokoasiassa. Päädytään siihen, että koko 36 on parempi kuin 35. (Taivastellaan hiljaa itsekseen.)
TNHLT: "Nämä punaraidalliset ei purista nilkasta, nää toiset puristaa. Tästä kohdasta." (Näyttää taas jalan sisäsyrjää.)
Lopulta äiti antaa periksi: päättää ostaa ne kalliimmat luistimet, koska poika joka tapauksessa luistelee talvella, kestipä kiekkokouluinnostus kolmea kertaa pidemmälle tai ei. Luistimet otetaan pois jalasta ja pakataan - äiti pakkaa - kaikki sovitetut hokkarit takaisin laatikoihin. Sillä aikaa TNHLT on jostakin luojan armollisesta syystä nostanut vasemman jalkansa oikean polven päälle ja käärinyt sukkaansa sen verran alas, että jalan sisäsyrjä näkyy. Samoin näkyy pieni puhjennut rakko.
Äiti, joka kaikkeen kykenee, löytää laukustaan jostakin lasten messuilta ajalta miekka ja kilpi peräisin olevan lastenlaastaripaketin, peittelee rakon keltaisella laastarilla ja viimeiset voimanrippeet keräten vääntää halvemmat luistimet - kokoa 36 - vielä kerran lapsen jalkaan.
Ä: "Vieläkö sattuu nilkkaan...?"
TNHLT: "Ei kyllä enää satu. Ehkä se oli se rakko."
HALLELUJAA!!!!!
Vielä viisi järjestelyyn tarvittavaa minuuttia ja äiti kävelee niin rauhallisesti kuin kykenee, luistinlaatikon kahvaa yhdessä ja pojan kättä toisessa kädessä puristaen, hikipisara otsalta valuen ja toinen selkärankaa pitkin alaspäin syöksyen, kohti kassajonoa. Maksaa onnen täyttymystä hehkuen ne halvemmat luistimet ja ajaa lapsen ja ostosten kanssa kotiin.
Tähän kaikkeen kului aikaa neljä tuntia, litroittain hikeä, kohtalainen määrä bensaa ja hiilijalanjälkeä, rekka-autolasteittain hermosäikeitä ja joitakin nenäliinoja (flunssa on tuottoisimmillaan).
Jos saat pojan, muuta Australiaan heti. Siellä tarvitset vain uimahousut, uimalasit ja pyyhkeen.
7 kommenttia:
Otan osaa. Meillä kun on kolme poikaa :-O (kutes tiedät) Ja ostin yhdelle(vaikeimmalle) niistä sunnuntaina kenkiä. Kuulosti ihan tältä kirjoitukseltasi! Hikikarpalo selkärangan vierellä niin tuttua niin tuttua.
Meillä herran ensimmäinen perustelu kumpi kenkä istuu paremmin "täs on tää kiva (hinta)lappu" Joo, no sillä perusteella en osta kenkiä, en.
Etenkään kun se kiva lappu oli juurikin sen kolmekymppiä kalliimman kengän kyljessä-ja halvemmatkin kengät olivat jo ihan hinnakkaat lapsen jalkaan , kun tietää että käyttöikä on ööh...kaksi kuukautta kun hirveästi kasvuvaraa ei voi olla.
Meillä 7 vuotiaalla on 37 jalka ja 11 vuotiaalla 42-43. Itselläni ja miehellä 42. Että arvaa monetko luistimet meillä on kellarissa. Oi kohta alkava ihana talvi ja se rumba kun etsitään jokaisella sopivaa paria ja haetaan suurimmalle taas uudet.
Miksei kukaan 11v. sitten varoittanut tai käskenyt hommata Australian lentolippuja????
Tosi siellä tarvittais uikkareiden lisäksi, aurinkorasvaa, rullaluistimet tai räpylät tai lapset haluaisi laitesukeltamaan tai surffaamaan tai lainelautailemaan, tai.....*apua* Grönlanti? Siellä on niin kylmä ettei voi tehdä muuta kuin seistä hylkeennahkoihin käärittynä patsaana:D
Ai niin, meillä minä pahis äiti olen ilmoittanut että muuten saa vapaasti harrastaa, mutta joukkuelajeja ei aloiteta. Ei siis jalkapallolle, jääkiekolle ja kaikille muille samankaltaisille. Tosin syy ei sinänsä ole varustelu, siihen joutuu jossain määrin missä tahansa lajissa. Kuitenkin yksilölajeissa siinäkin on enempi oman itsensä herra. Tärkein syy on se, että me aikuiset emme halua harrastaa. Toki on eriasia roudata yhtä tai kahta lasta. Silti aika hurjalta kuulostaa ystäväperheiden viikonlopu kun toisen lapsen turnaus on tänään kaupungissa Z ja toisen X ja seuraavana päivänä toisin päin. Hyvää perheviikonloppua! Kahden kanssa vielä voi toimia roudarina, miten neljän kanssa tekisi?
Me siis olemme päätyneet siihen, ettei tarvitse elää joukkueen turnauskalenterin mukaan. Aika monta kertaa asiasta on pitänyt keskustella juuri syksyisin kun uudet harrastajat aloittavat ja asia on tapetilla koulussa tms.
Onneksi joukkuelajeja saa iloisella mielellä pelata kavereiden kanssa koulussa/kentällä muuten vaan niin paljon kuin haluaa. Kaikkea ei tarvitse oikeasti harrastaa.
Ai kamalaa, en tajunnutkaan ajatella tuota laitesukellusta!
Aika raju veto panna totaalikielto joukkuelajeille. Tuotapa en olisi osannut itse edes ajatella. Meillä tietysti on vain tuo yksi, ja tuppaamme kyllä välillä vähän hemmottelemaan häntä... ei liikaa, mutta vähän välillä. En silti halua kotiimme alati kasvavaa pinoa pinttyneelle hielle haisevia ylä- ja alapäätä suojaavia varusteita. Yrk. Ehkä minäkin alan suunnitella totaalikieltäytymistä? Tosin meidän EV on kyllä niin lyhytjännitteinen näissä harrastuksissaan, että tuskin mun tarvitsee kantaa huolta asiasta tätä kuuta pidemmälle.
Kengistä puheenollen ja veistä haavassasi vääntäen: löysin EV:lle samalla reissulla oikein pirteän väriset tarralenkkarit (tai -kävelykengät) kympillä. Olivat kevään malliston poistoja, ja todellakin hieman riemunkirjavat. Mutta EV:lle kelpasivat heti (hämmästyttävää kyllä).
Voi Jestas! Nyt tajuan, miksi omat poikani ovat kissalajia ja miksi olen ollut tyytyväinen siihen.
Ole tyytyväinen :-D Sinulla on hienot pojat! (Vaikka niin on minullakin... kunhan kitisin.)
Meillä molempia lajeja yksi (siis tyttö ja poika) ja kyllä poikalapsen kanssa kaikenlainen vaatteiden ja kenkien sovittaminen on paljon haastavampaa kuin tytön;)
No tytöthän tekevät vaateostoksia into piukassa jo pienenä (ajatelkaas muuten sitä: tuskinpa kovin moni äiti tai isä erityisesti opettaa tyttöjään intoilemaan vaatteista tai asusteista. Kai sen TÄYTYY olla sisäsyntyistä.)
Lähetä kommentti