Tätä minä aina jaksan äimistellä: miten voi ihmiselle, jolle puutarha on henki ja elämä, tulla täydellinen stoppi. Ei vaan vois vähempää kiinnostaa. Sielläpähän rehottakoon, rikkaruohot ja muut. Kasvakoon kaikenlaiset rumat siemenkotatörröttäjät, kaatukoon lakoon sateessa - sitä on riittänyt - kaikki hentoiset varret.
Yksikään puutarhamyymälä ei ole nähnyt minua sitten heinäkuun. Taimivaihdot ovat jääneet väliin. Yhtään tilausta ei yksikään postimyyntitaimisto ole täältä saanut. No, tilasin minä ne siniset laukat Oma Pihasta, ja Multasormesta hain viinilaukkaa (Alllium atropurpureum), tulppaani 'Don Quichottea' - kyllä, se todella kirjoitetaan noin - ja kirjopikarililjan sipuleita.
Tänään, kun odottelin Sailaa visiitille, sain lopultakin raahattua luuni pihalle tekemään edes jotain. Kanttasin kukkapenkkien reunoja ja kiskoin maahumalaa, voikukkaa, ohdakkeita ja muuta sontaa - pardon my French - niiden kasvien lomasta, jotka olen joskus itse istuttanut.
Iski masennus ja tuli itku: miten voi olla, että mikään ei näytä kauniilta! Olen tehnyt monta vuotta hommia, ja kaikki on vaan isoa sekamelskaa. Kasvit eivät pääse esille, lehdet sotkeutuvat toisiinsa, puiden oksat peittävät näkyvyyden ja kaikki on vain niin... epäjärjestyksessä.
No, kanttausrauta on kyllä hyvä. Sillä sentään saa jonkinlaista tolkkua istutusalueisiin. Mutta muu on yhtä massaa. YHTÄÄN kasvia en tälle pihalle hanki ennen kuin tässä on joku roti. Mrrr!!!
Omenapuihin - koristeversioihin ja niihin syötäviin myös - saatiin sentään kahden naisen voimin jotain järjestystä. Yhdestä on vissiin tulossa isona / aikuisena sateenvarjo, toisesta ehkä ihan oikea puu eikä villahousut päässä törröttävä pensas, jossa on runko (tuosta kuvauksesta ei ehkä pääse jyvälle siitä, miltä pari omenapuuta pihallamme näyttää, mutta kuvitelkaapa jättimäinen, oikein angorakarvainen vihreä tikkari).
Karsiminen jatkuu. Tässä lienee syytä vielä tarttua oksasaksiin ja tehdä "pieni" siivousleikkaus jasmikkeelle. Se on kaunis, kun se kukkii, mutta nyt se on ihan järkyttävän ruma. Oksia siellä ja oksia täällä, uutta ja vanhaa hirveässä solmussa. Osa tunkisi keittiöön ellei ikkuna olisi välissä. Tikapuut katolle jäävät oksien varjoon, ja pensas on oikea hiirien kiipeilypuu välikatolle, mistä joskus kuuluu ikävää rapinaa...
Ilmeisesti puutarhanhoito ei voi aina olla pelkkää nautintoa. Joskus sitä on vain suoritettava.
Jälleen huomenna.
7 kommenttia:
Kuule, eläpä huoli...kyllä se keväällä taas innostus puhkeaa, usko pois. Tämä on just sitä, miksi itseäni sanon puutarhailijaksi. Välillä on into ihan maassa ja mikään ei näytä miltään ja kaikki on istutettu ihan väärään paikkaan, eikä huvita syysmukulatkaan, kunnes lokakuulla tulee ajatus että pittäähän sitä jottain laittaa...Uhkaan ukelilleni että laitan koko pihan rullalle!! Mullakin oottaa keskeneräisiä kukkapenkkejä tuolla mutta en saa itseäni taas liikkeelle edes pientä puuhaa tekemään, nyt kukintansa aloittanutta daaliaparkaa käyn aina katsomassa. Suunnitelmia kyllä olis vaikka kuin, mutta, mutta... kyllä tästä vielä noustaan jahka sen aika tulee, eihän sitä aina tarviikaan olla niin työperäinen, mutta tuntuuhan se oudolta että mihin se into oikein menee lymyyn välillä? Joten tsemppiä vaan, kyllä se siitä ... ja ollaan sitten jouten jos ei huvita...vai? :D Hyvää sunnuntaita!!
Kyllä se taas toukokuussa huvittaa, luulen:) Tässä vaiheessa vuotta jotenkin tuntuu nämä sisätilat taas houkuttelevammalta kuin pihalla palelu. Tai ei kai sillä palelis, jos tekis jotain...
Hyviä nää kommentit :-D
No mutta ystäväiseni, tämähän vain noudattaa sitä universaalia totuutta, että kaikki muuttuu, mikään ei ole pysyvää. Asiat pyörii ympyrää ja aaltoliikettä ja vaikka mitä, mutta eivät pysy tasaisen samanlaisina eikä paikoillaan. Ei edes maa. Näin kevyttä sunnuntaiaamun fisolofiaa.
Eihän sitä voi olla samoissa mittarinlukemissa koko ajan. Kiinnostuksen kohteet vaihtuvat, asiat tekevät usein aaltoliikettä.
Ja on se ihan totta, että nyt kaikki on epäjärjestyksessä. Se oli hyvin sanottu! Keväällä kaikki on uutta, tuoretta ja ihmeellistä ja koko show edessä. Kesäkuussa kaikki on täydellistä, mutta siitä eteenpäin alkavat jotkut paikat näyttää väsyneiltä, sama pätee pihassa kuin luonnossakin: joku rehottaa liikaa, toinen kuivuu pystyyn, se ihana tuoreus ja siisteys joka kesäkuussa vielä oli vallalla, on tiessään. Loppukesä on pystyyn kuivuneiden siemenkotien ja lakoamisen aikaa, niin se vaan on.
Siispä: hyväksy se, ja anna olla, hyväksy itsesi, ja anna itsesikin olla. Armoa! Eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä, vai miten se sanonta meni.
Kyllä minullakin on aina ollut sellainen systeemi, että alkukesästä kesäkuun loppuun on tosi innostunut puutarhasta. Mutta sitten kun alkaa vanha kesä ja monesti kuivuus vielää kiusaa puutarhaa ja kasveja, eikä kasteluvettä riitä, niin kyllä sekin vähän harmittaa ja pistää miettimään homman järkevyyttä.
Kahtena viime kesänä on ollut juuri tuo tilanne ja kuivimpana helteisenä aikana olenkin sitten pyöräillyt ja katsellut maisemia ja muiden puutarhoja ja antanut oman pihan olla lähes omissa oloissaan.
On ihan selvää, että aina löytyy innokkaampia ja ahkerampia puutarhanhoitajia, mutta ei siitä kannata ottaa päänsärkyä itselleen.
Meilläkin oravat muutama vuosi sitten löysivät vintille ja siksi kaadoin talon lähellä olevan männyn. Sen jälkeen vielä pistin esteitä Varttilevyn koloihin, ettei niille löytyisi kulkureittiä ja nyt ne ovat pysyneet poissa.
Kannattaisi teidänkin laittaa kulkuesteitä niille, koska ne voivat sotkea paikkoja siellä vintillä ja kaivella reikiä eristeisiin, jolloin lämpöäkin menee hukkaan oraville ja harakoille.
Sehän on tutkittukin joskus, että puutarhurit sairastuvat muita herkemmin masennukseen syksyllä.
Kun kaikki kuolee ja lakastuu.
Itse ainakin huomaan että tähän aikaan piha on ihan evvk. Niin ihana kuin se olisikin, niin ei vaan pysty tekemään mitään. Melkein ahdistaa.
Kyllä se siitä, puutarha on uskollinen, se nousee keväällä vaikka se nyt julmasti unohdettaisiin. Toki saattaa nousta muutama lisätyö samalla, jotka nyt on jättänyt tekemättä, mutta mutta. Mitään ei ole menetetty-lopullisesti.
Pikasesti selasin tätä blogia läpi.
Kiva piha sinulla. Ihailin nuita ennen-jälkeen kuvia :).
Kyllä tuo on tuttua, että syksyllä saattaa tulla väsymys, ja mikäs siinä, syksyllä on ihana vetäytyä sisälle ja tehdä niitä hommia uudella innolla mitä ei ole kesällä viitsinyt. Suomessa on ihanat neljä vuoden aikaa.
Mukavaa syksyä!
Mahtavia kommentteja täällä :-D
Ansa: sinulla oli kyllä niin mainiot, suorastaan mielikuvitusta ruokkivat sanavalinnat, että hymy nousi korviin! Näin sinut sieluni silmin rullaamassa pihaa ja tuo "into menee lymyyn" kuvasi niin tasan tarkkaan tunnelmia täälläkin. Kiitos!
pioni: juu, just noin. Pihalla on kylmä siihen saakka, kunnes saa hihansa heilumaan ja kädet niiden sisällä. Toukokuu onkin onneksi tuossa tuokiossa, varsinkin, kun nyt tekee (kukkasipuli)hankintoja sitä varten.
Saila: eipä sitä Roomaakaan päivässä, totta. Miten sitten meikäläisen paratiisia? Silti en voi olla miettimättä, miten puutarhalehdissä esitellään toinen toistaan fantastisempia pihoja, joiden "omistaja aloitti pihan rakentamisen neljä vuotta sitten ja nyt ollaan näin rehevässä lopputuloksessa". AARRGGHH!!
Raakki: erityisesti sinun kommenttisi lohdutti kovasti. Jos SINULLEKIN tulee välillä innon lopahdus, ehkä sitten meille muillekin voi... Olemme yrittäneet asettaa hiiriä (vai myyriäkö ne siimahäntäisetkin nykyään kaikki ovat?) varten kaikenlaisia pikkukiusoja, mutta ihan joka reikää ei näköjään olla vielä löydetty, koska taas välikatolla yksi ketarat ojossa makasi.
R&T: Ai että potkaisi omatuntoa päähän tuo sinun "toki saattaa nousta muutama lisätyö samalla..." Milloinkahan sitä olisi niin viisas, että tekisi ns. maailman valmiiksi kerrankin ennen talven tuloa. Laittaisi KAIKEN kuntoon, nyppisi joka ikisen rikkaruohon (nyt ne parhaiten savimaastakin irtoavat), kanttaisi kukkapenkit, istuttaisi satoja kukkasipuleita...
Multasormi: Onpa kiva, että olet löytänyt tänne! Tuosta innosta olet kyllä ihan oikeassa. Ihmeellistä, miten sitä on aivan toisissa tunnelmissa keväällä. Kai se on sitä pihan ikävää, josta minäkin niin paljon olen täällä vonkunut. Saan muuten näköjään aika vaivatta nytkin kiinni siitä tunteesta; mikähän siinä on, että tähän aikaan vuodesta sen vain tunnistaa, mutta ei sisäistä.
Lähetä kommentti