Joulu... joulu.... jouuuuulu.... joulujoulujoulujoulujoulu!!

Piti tarkistaa, mihin aikaan vuodesta tämä tavallisesti alkaa. Näköjään marraskuussa viime vuonna ja - ta-daa - vuonna 2010 vielä aikaisemmin kuin nyt. Minä se sentään osaan hurahtaa!

Tänä syksynä taisin aloittaa joululehtien selailun jo syyskuun puolella, ja nyt joulujuna jyskyttää jo melkoisessa vauhdissa. Väriteemoja (sametinpunainen, kultainen ja violetti yhdessä ovat tällä hetkellä voittajajoukkue), pakettien koristelua, lahjojen hankintaa, kransseja, tekisinkö itse kynttilöitä... Nyt sairastaessa piti katsella viime vuoden joulua ennen tallentamiani Joulu Kirstien tapaan -jaksojakin, ja niiden jälkeen pää vasta onkin surissut ideoita.

Ja olen ihan täydessä täpinässä. Hyvä, kun päähän mahtuu mitään muuta ajateltavaa. Teen listoja lahjaideoista, pakettien koristelumateriaaleista, hautaudun joululehtien ja -kirjojen alle... Löysin muuten (kerroinko jo?) netin kautta hämeenlinnalaiselta kirpparilta Finlands Svenska Marthaförbundetin vuonna 2004 julkaiseman Tunnelmallinen joulu -kirjan, ja ihana Hämeenlinnassa asuva työkaverini haki sen minulle. Olen etsinyt tätä loppuunmyytyä kirjaa jo kauan, ja nyt se minulla on. Tjingeling!!

Välillä yritän pitää mielessä sitä, että todennäköisesti tänä vuonna emme edes vietä joulua kotona vaan pitkän joululoman kunniaksi reissaamme mummoloihin pohjoiseen. Tuo ei vain jarruta vauhtiani ollenkaan, vaan koristelen mielessäni tämänkin kodin jouluiseksi lattiasta kattoon ja suunnittelen jouluruokia. Pöhkökömäoon? Jep.

Kuulkaa, en minä voi tässä istua kirjoittamassa, mun on lähdettävä jatkamaan lukemista. Keitänköhän jo glögitkin; siippa toi kauppareissulta tullessaan ensimmäisen Blossa-pullon. Pyytämättä ja yllättäen, mind you!

Inkivääriä, sitruunaa, hunajaa ja puutarhaohjelmia

Siinäpä ne meikäläisen viime päivien nautinnot. Sain varsinaisen lahjan maanantaina, kun pitkään kytiksellä väijynyt syysflunssa ryskyi päälle kuin show-painija. Eilen olin 38,5 asteen kuumeessa ja makasin vain sohvalla kaukosäädin kädessä. Onneksi katselemattomia puutarhaohjelmia oli paljon; oli jotakin kaunista, missä silmiään lepuuttaa niinä hetkinä, kun ne pysyivät auki.

Lipittelin inkivääriteetä, jota välillä maustoin hunajalla ja välillä sitruunamehulla, välillä vaihdoin omenamehuun ja sitten palasin Finrexinin kautta inkivääriin. Jotakin piti yrittää syödä välillä, joten viipaloin maailman parhaita omia valkosipuleita leivän päälle, levittelin vähän punaista pestoa kaveriksi ja peittelin leikkelesiivulla. Ja sitten rouskuttamaan. En kuulemma ollut kovin hyvän tuoksuinen vaimo, sanoi siippa illalla. Ne olivat LÄÄKKEEKSI!! Kyllä hän ymmärsi, kunhan kiusoitteli, ja kärsi, vähän.

Tänään on ollut parempi päivä, vaikka nenä valuu kuin aktiivinen tulivuori ja yskittää noin kahden sekunnin välein. Se siis oikeasti on parempi kuin eilen, kuume kun on laskenut noin 37:ään.

Valkosipulien nautiskelu on muistuttanut minua tuskallisesti siitä, että talvivalkkisten kaivaminen maan uumeniin on vielä tekemättä. Jahka tästä tokenen, menen kunnostamaan "lääkekaappini" välittömästi.

Puutarhoja on kyllä paljon mukavampi katsella kuin toteuttaa. Kauneus on siinä, eikä seitsemän vuoden haaveen päässä, tai jossain toteutumattomien unelmien metrisessä pinossa. Ohjelmien myötä olen käynyt Italiassa, Tanskassa, Britanniassa ja Ruotsissa. Maissa, joissa puutarhakulttuuri on valovuosia pidemmällä kuin meillä voisi mitenkään edes olla. Uskallanko veikata, että menee vielä jokunen sukupolvi ennen kuin meillä on edes auttavasti vastaavaa kauneuden vaalimisen halua kuin naapurimaissa. Englantia ja Italiaa emme saavuta koskaan, niillä on satojen ja taas satojen vuosien etumatka. Meillä on oltu raatajia rahanalaisia, ja sillä tiellä jatkamme vielä pitkään.

Onneksi tämä päivä toi kotimaistakin ihailtavaa, kun Viherpiha oli kolahtanut postilaatikkoon. Lehti itsessään on ehkä vähän köykäinen noin puutarhalehdeksi, mutta onhan siinä kaunista katseltavaa sairaspäiviksi :-D

Ruotsalainen Trädgårdsliv odottaa vielä avaamistaan, sen kanssa nautiskelen sitten ehkä huomenna, jos jaksan. Kotipäiväksi mennee nimittäin sekin; tällä kunnolla ja äänellä ei parane lähteä niistämään ja raakkumaan ihmisten ilmoille.

Voikaa te paremmin!

28+45, siitä se lähti.

Ensimmäisten kukkasipuleiden maahanpanijaisia vietetty torstaina täysin uupuneissa tunnelmissa. Flunssa pukkaa päälle vaikka lotraisin litratolkulla käsidesiä, ja väsymys kaataa sänkyyn kymmeneltä. (Vastapainoksi kyllä herään sitten puoli kuudelta ihan ilman herätyskelloa...)

Tuohon edellisen postauksen kuvahaastemaisemaan upotin 28 sipulin sekoituksen 'Shirley´ä' ja 'Negritaa'. Salaisen puutarhan - näköjään minä nyt sitten kutsun sitä sillä nimellä - keltakirjokanukan alla olevien kellanvihreiden suikeroalpien sekaan painelin 45 jääkurjenmiekkaa (I. danfordiae). Onneksi en ostanut enempää; suikerot olivat juurtuneet niin tanakasti paikoilleen, että olisi pitänyt ryhtyä kunnon kaivuuhommiin, jos olisin halunnut lisää sipuleita.

Tänään jatkoin sitten siitä, mihin torstaina jäin. Sain tilaamani Villi Niityn sipulit, joita aiemmin ostamani oranssinsävyiset tulppaanit olivat odottaneet. Nyt - tai siis keväällä - ne kukkivat Salaisessa puutarhassa pionien välissä. Koska tila oli pieni, siihen tuli pieni istutus:

20 kpl Ballerinaa (appelsiinilta tuoksuva liljatulppaani)
20 kpl triumph-tulppaani Brown Sugaria
10 kpl ehkä liljatulppaania, nimeltään Quest
10 kpl Double Orange Emperoria
18 kpl T. whittalliita (oranssi pienoinen, jolla mainitaan olevan oliivinvihreä keskusta)

Seitsemänkymmentäkahdeksan. Eipä se ihan pieni sitten ollutkaan.

Villi Niityn saaliista seuraavaksi pääsivät maahan T. batalinii 'Bronze Charmit', 27 kpl, ne, joiden vuoksi koko tilauksen tein. Pitäydyinkö vain niissä? Kuten näkyy, en...

Samassa tilauksessa oli (miten ihmeessä???) nimittäin kahta kevätkurjenmiekkaa: 'Purple Gemiä' (21 kpl) ja 'Halkis'-nimistä (14 kpl), jotka heittelin iloisesti sekaisin ja kaivoin kukkapenkkiin, jonka kesällä tein.

Sain tilaukseni mukana kaupanpäällisiksi 18 kpl aivan huikean suloista T. marjolettia. Kuoppasin ne samaan paikkaan papukaijatulppaani Arabian Mystery Parrotin kanssa (10 kpl) ja niiden lähelle mahtavan punaviolettia kerrattua 'Showcasea' ja niinikään kerrattua 'Madonnaa', valkoista vihrein raidoin (20 + 20 kpl). Samassa penkissä ovat vielä ne torstaiset Negritat ja Shirleyt. Näkyvät toivottavasti kuvahaastekuvassa joskus touko-kesäkuun paikkeilla :-)

No oliko siinä jo kaikki? Ehei.

Kymmenen kappaletta narsissi 'Big Gun'ia, valkoinen oranssilla torvella. Sipulit olivat isoja kuin lapsen nyrkit, ja osassa jo muhkeat sivusipulitkin. Sain siis ehkä 14.

Sitten olin jo valumassa voipuneena sisälle, kunnes silmäni osuivat paperipussiin... jossa oli viime jouluiset valkoiset hyasintinsipulit, pikkuruukullinen 'Bridal Crown' -tasetteja, toinen pikkuruukullinen helmililjaa sekä keväällä kuistia koristaneet keltaiset pikkunarsissit, kahdeksan pientä ruukkua. Voi prkl, pääsi jo suusta, en olisi jaksanut kaivaa enää yhtään mitään. Hyasintit (3 kpl) muiden kaveriksi, tasetit (ehkä 5-6 sipulia) kavereidensa joukkoon, helmilijat (varmaan myös kuutisen kpl) terijoensalavan alle täydentämään omaa joukkuettaan ja pikkunarsissit (8 x ehkä kuusi) portinpieleen.

Että niiden kolmensadanviidenkymmenenneljän sipulin on kyllä PARASTA KUKKIA KEVÄÄLLÄ.

Oliko kivaa? Ei ollut. Minun puutarhamasikseni on todella vakavaa luokkaa.

Otin silti muutaman kuvan, kun päivä oli aurinkoinen ja jopa vähän lämmin. Siirsin muutaman kasvin paikasta toiseen: erivärisiä (sininen, valkoinen, vaaleansininen) siperiankurjenmiekkoja, jättipoimulehtiä, punaisia väriminttuja ja valkoisia myskimalvoja.

Sain aikaiseksi istuttaa myös sellaisia kasveja, jotka olin ostanut keväällä. Ihme kyllä, olivat vielä hengissä ruukuissaan. Onneksi Saila vihjaisi, että kannattaa pitää ne varjossa.

Lopuksi tyhjensin muutamia itämättömiä ruukkuja kompostiin ja vein purkit roskiin. Sillä vauhdilla kaatelin myös kolmatta vuotta ilman elonmerkkiä kököttäneen pioninsiemenlokerikon nurin. Onneksi kaadoin sen  nurin, ja onneksi kaadoin sen yhteen lavakauluspenkeistä. Siellä oli juuria!!! Juuria!!! Juuria!!!!!!! Herranjestas, millä kiireellä kääntelin multatöppyrät oikein päin, kaivoin niille kuopat lavakauluksen multaan ja taputtelin ne hellästi kasvamaan edelleen. Että pitää ihmisen olla kärsimätön, puuskahdin Herra Miehelle, joka totesi lakonisesti, että melkein kolme vuotta on kyllä aika kärsivällistä. Ei pioninsiementen kanssa!

Toivottavasti ne eivät suuttuneet, vaan jatkavat kasvamistaan (joskus myös ylöspäin, kiitos).

Yhtään kuvaa en taaskaan saa lisätyksi; tallennustila on täynnä. Yritin pienentää vanhojen tekstien valokuvien kokoa - se auttoi viimeksi - mutta eipä auttanut. Nyt on siis pärjättävä ilman kuvia siihen asti, kunnes keksin, miten muuten asian voi ratkaista kuin rahalla.

Kymmenen kuvaa kesään - syyskuu

Tämän minä unohdin. Piti laittamani useissa lukemissani blogeissa vastaanotettu ja eteenpäin heitetty haaste kuvata kodin ikkunasta sama maisema kerran kuussa.

Tässä siis näkymä makuuhuoneemme ikkunasta syyskuun 29. päivänä.

Satoi. Taas.

Viikon luontoääni: pulp, pulp, pulp

Tällä viikolla on hillottu.

Omenoita on kolmesta puusta tullut niin paljon, että olen kantanut niitä kassikaupalla töihinkin. Siinä on rajansa, minkä verran kolmehenkinen perhe kuluttaa omenaa, vaikka niistä tekisi mitä.

Keitin vain pienen annoksen mehua, sillä viimevuotistakin on vielä pakastimessa, eikä se näytä meillä oikein kuluvan. (Miksi sitä pitää siis keittää lisää? Kertokaa se hänelle... En minä tiedä!!)

Sitten tehtiin hilloa.

Tölkit uunissa steriloitumassa. Vähän päälle sadassa asteessa sitkeinkin pöpö kuolee.

Kannet keittelin kattilassa oikein kypsiksi :-)

Ja tällä ihanalla vanhalla Herra Miehen mummolta perinnöksi saadulla sosemyllyllä tuli niin hienonhienoa sosetta hilloa varten, että ei paremmasta väliä. Kahdesta ja puolesta kilosta omenaa jää niin vähän roskaa tätä käyttäen, ettei siitä ole juuri edes kompostiin evästä. Siemenet ja karat jäävät, juuri muuta ei!

Omenahillon lisäksi keittelin tänään Paholaisen hilloa tomaateista, paprikasta, chilistä ja valkosipulista. Jöseeees, että tuli hyvää, vaikka tulista. Laitoin vain kaksi kuivattua chiliä (liotin ne ensin pehmeiksi ja poistin kaikki siemenet), mutta silti soosissa oli potkua niin että meinasi hymy hyytyä. Onneksi en noudattanut ohjetta, jossa kehotettiin laittamaan 6-8 punaista chiliä joukkoon... tuoreet saattaisivat tosin olla aavistuksen vähemmän tulisia. Huh, silti...

Eikä siinä vielä kaikki. Pakastin nro 2 - joka on ostettu varapakastimeksi - pullottaa ääriään myöten kaikenlaista, ja nyt tuli pakastimen lisäksi minullakin mitta täyteen. Paloittelin siis illan ratoksi vielä reilun puoli ämpärillistä omenoita ja niistä keitetyn soseen sekaan kumosin viisi rasiallista pakastemansikoita viime vuodelta. Hillosokeri loppui vähän kesken, mutta kyllä löysäkin omena-mansikkahillo varmasti lettujen tai pannarin päällä maistuu vielä talvella.

Kynttiläkausi on alkanut toden teolla. Ulkona jatkuvasti vesirännejä ronguttava sade (kahdessa päivässä satoi n. 70 milliä!!) on niin masentavaa, että olen ihan möllöttänyt sisällä ja poltellut kynttilöitä niin paljon kuin olen kehdannut.

Tähän aikaan vuodesta pitää myös lukea yksi tietty kirja. Rosamunde Pilcherin Syyskuu on minulle hyvin rakas teos, ihana kuvaus Skotlannin maisemista ja sen asukkaista. Luen sen joka syksy, enkä vieläkään ole siihen kyllästynyt, vaikka olen ostanut sen vuonna 1992. Kahdenkymmenen syyskuun ajan se on siis kuulunut pimeneviin iltoihini.

Istuminen on vain ollut välillä vähän hankalaa. Noidan viikko sitten torstaina ampuma nuoli on ollut yllättävän sitkeästi kiinni kankussa. Selkä on edelleen kipeä, jopa niin, että kävelylenkillekään en ole uskaltanut lähteä. Hillokattilan ääressä seisominen on ollut hurjinta, mitä olen tähän saakka tehnyt, mutta tänään kävimme Herra Miehen kanssa Suurella Kirkolla katsomassa Ateneumissa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Taivahan vallat, että siellä oli väkeä!!

Yhä edelleen minua puhuttelevat eniten hänen omakuvansa, joissa naisen ikääntyminen näkyy todella kauniisti, vaikka jotkut sanovatkin hänen loppuaikojen omakuviensa olevan kammottavia. Minusta ne ovat hienoja, vaikuttavia ja puhuttelevia. Herra Mies oli kuullut jostakin, että Punatäpläisen omakuvan punainen täplä kuvaa "kaikkea sitä rakkautta, mitä Schjerfbeckin elämässä on koskaan ollut". Tämän kuultuani kiinnyin teokseen entistä enemmän.

 

Muutenkin pidän enemmän hänen moderneista teoksistaan; niiden pelkistetty tyyli ja hienostuneet värit ovat aivan ihania. Tosin tämä "Pikkutytön niska" -teos on minusta hänen maalauksistaan kaikkein suloisin! Sitä ei harmi kyllä ole koskaan missään esillä, se on jonkun onnellisen ruotsalaisen yksityiskokoelmassa...

Näyttelyssä oli useitakin teoksia, joiden kohdalla pysähdyin miettimään, että voisi sitä itselläkin olla joku pieni yksityiskokoelma "Serfpekkejä". Hehheh. Lähden tästä näkemään unta niistä...

Ihana mökkipäivä

Vaikka asumme omakotitalossa, haaveilen aina välillä kesämökkielämästä. Erityisesti ajatus uimaan pulahtamisesta löylyjenheiton välillä kiehtoo, samoin saunan jälkeinen rauha ja raukeus, veteen katsellen.

Uimapaikkaa ei ollut, mutta olipa kuitenkin mukava mökkipäivä tänään! Heräsimme leppoisasti, ilman kiirettä, ja olla pöllöilimme pyjamassa. Oli aivan ihanan rauhallista, ja mieli lepäsi, kun ei ollut menoa mihinkään. Söimme aamiaista hiii-taaas-ti ja nautiskellen, kahvia kului ja leipää paahtui. Kuuntelimme, kun sade ropisi ikkunoissa. Onneksi tupakeittiössä oli lämmin...

Aamupalan jälkeen Eka Vekara (siis seitsemän vee) opetti minulle pienellä matkapelillämme shakkia, taito, jonka isänsä on viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa opettanut EV:lle. Kiehtovaa! Olin ällistynyt siitä, että EV on jo niin taitava, ja hänellä on selvästi silmää pelille. Ja olin todella ällistynyt siitä, että peli oli minustakin mukava ja mielenkiintoinen; olin tähän saakka aina ajatellut, että shakki on minulle aivan ylivoimaisen vaikeaa. Ehkä minun pitääkin pelata seitsemänvuotiaiden sarjassa :-D

Pelasimme pari peliä kaikessa rauhassa - EV:kin jaksoi kärsivällisesti odottaa, vaikka minun siirtoni vaati aina välillä hartaan tuumaustauon - sillä aikaa, kun Herra Mies lämmitti meille aamusaunan. Tai ei nyt ihan aamu: heittelimme löylyjä puolen päivän kieppeillä. Itse en uskaltanut kovin kauan lauteilla viipyä, kun ilkeämielinen noita ampua päräytti nuolen alaselkääni torstaina, ja kipu on vieläkin lääkkeitä vaativa. Miehet sen sijaan kylpivät sydämensä kyllyydestä ja tulivat saunasta ihanan punaposkisina ja koivulta tuoksuvina vajaan tunnin päästä.

Saunan jälkeen hiipparoimme kylpytakit päällä ja villasukat jalassa siihen saakka, että tein ruuan. Jotenkin emme osanneet käydä ruokapöytään vähäisesti vaatetettuina, ja siirryimme collegehousumuotiin.

Ruuan jälkeen EV puuhaili hetken omiaan, minä otin lankakerän ja virkkuukoukun esille. Herra Mies teki hissun kissun saattohoitoa kiukaan tulille. Voi, miten oli rauhallista ja tyyntä, myös ulkona, sateesta huolimatta.

Paluu todellisuuteen tapahtui vasta tuossa pari tuntia sitten, kun perheen miehet hyppäsivät sählykamppeineen autoon ja huristivat lähikoululle hikoilemaan.

Emme siis olleet missään, vaan tämäkin sunnuntai on kulunut kotona. Tunnelma vain on ollut täysin erilainen kuin useimpina viikonloppuina. On ollut aivan huikean ihana päivä, kun ei ollut mitään menoja, ja osasimme ottaa iisisti; taito, joka tahtoo yleensä tyystin unohtua.

Jos sää olisi ollut toinen, olisimme varmaan lähteneetkin liikkeelle, käyneet kaupassa tai Tuusulassa syysmarkkinoilla, touhunneet pihalla tai autotallin uumenissa. Nyt saimme vain olla. Voi autuas, miksei tätä osaa tehdä useammin! Olen levännyt kuin olisin ollut oikeasti jossakin kaukana hiljaisuudessa. Tätä lisää, kiitos.

Pienenä kuriositeettina tähän loppuun täytyy näyttää, miten hiuksenhieno voi olla ero enkelin ja demonin välillä. Harvoin vahinko naurattaa näin paljon kuin tämä!

Vehnätön ja munaton

Niin siinä vaan kuulkaa kävi, että olen joutunut lopullisesti eroamaan vehnästä. Ei pullaa, ei kakkuja, ei pastaa, ei lasagnea, pizzaa, patonkia, suolakeksejä, suurustettuja kastikkeita. Ei. Nyt se on kertakaikkiaan loppu.

Ja kas, toista viikkoa kun olen ollut totaalikieltäytyjä, olo todella ON parempi. Olisiko voinut olla niin, että vehnä ei oikeasti sovi minulle... :-P No, nyt syön kauraleipää ja kaurapuuroa - voitteko kuvitella! - ja gluteenitonta näkkäriä ja tutkin tuoteselosteita.

Enkä enää pidä sitä edes vaikeana. Näin hirveän kauan olen soutanut ja huovannut asian kanssa, ja lyönyt päätäni seinään. Ruisleivästä oli aika helppoa luopua, enkä muuta ruista ole oikeastaan kokeillutkaan, mutta tämä höttövehnä... sitä on ihmeen monessa paikassa. Mutta ei enää minun suolistossani. Ja sen kyllä huomaa. Nyt olen enää muuten pullea, kuten viisas poikani sanoi.

Vehnätöntä siis tästä maailman tappiin.

Munaton taas viittaa erääseen vanhempaan miessukupuolen edustajaan, joka suuttui aivan silmittömästi oltuaan väärässä (ajoi kapealle sillalle vastoin etuajo-oikeutta, ja minä ajoin vastaan, täysin oikeutetusti, ja hieman epänaisellisesti soitatin vähän auton torveakin...). Tämä herrahenkilö ajaa hurautti autollaan meidän rinnalle (olin hakenut Eka Vekaran koulusta ja poika istui takapenkillä), suu kävi kuin Esa Tikkasella, silmät löivät kipinää ja tsip, sieltä nousi kuulkaa tanakka keskisormi pystyyn.

Kun ajoin moisesta piittaamatta eteenpäin, EV huokaili hiljaa takapenkiltä, että olipa pelottava setä. No niin takuulla olikin, lapsiparan mielestä. Episodi jäi hänelle niin voimakkaana mieleen, että sedästä piti kertoa isille ja tulla vielä illalla parvisängystäkin alas toteamaan, että se oli kyllä tosi pelottava setä.

Ymmärtänette siis munattoman.

Kuusamon reissun innoittamana kävimme viikko sitten tutkimassa kerran työmatkalla löytämääni "aarretta", Nurmijärven Myllykoskelta lähtevää luontopolkua. Sattui aivan fantastisen upea sää, maisemat olivat mukavat ja pikkukoululaisenkin käveltävät. Kuljeskelimme pitkin Vantaanjoen reunaa, välillä pitkin "pitkospuita" ja välillä niitä ilman.

 "Laukussa leipää ja piimää vaan"... tai sitten maggaraa, kahvia, pillimehua ja fasupaloja.

Tätä sorsaperhettä eivät petolinnut tai -eläimet olleet harventaneet. Heitä oli neljätoista.
Matkan varrella olleella laavupaikalla paistelimme maggarat, joimme kahveet ja herkuttelimme suklaakeksipalasilla.

Laavulla oli ruuhkaa! Ihmisiä oli liikkeellä runsain mitoin: vanhoja pariskuntia, lapsiperheitä, kaveruksia lenkkivarusteissa koiran kera tai ilman, isovanhempia pienen jälkikasvun kanssa... oli tosi mukavaa nähdä, että kivanoloinen luontopolku on noin suosittu. Hieno juttu!

Takaisin kävellessämme törmäsimme päiväretkemme varsinaiseen yllätykseen. Minäkin, joka olen seuraillut lintuja jo opiskeluaikana, yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta lukien, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tuota. Nuori palokärki - pienenpieni punainen laikku päänsä laella - nakutteli hyvin määrätietoisen näköisenä kuusenrunkoa. On se kookas lintu, todellakin aivan variksen kokoinen, huikean komea mustine höyhenpeitteineen ja varmasti mahtava näky myös sitten, kun punahattu kasvaa aikuisten kokoon. Oli ilo törmätä siihen!

Tänään yritin vielä orientoitua puutarha-asioihin. Kävimme kauppareissulla Keravan Muhevaisella katsomassa, vieläkö sieltä saisi niitä puoleenhintaanpioneja. Olisi siellä ollut vielä yllättävänkin monta erilaista, mutta ei ollut enää kellertävällä kukalla kukkivia. 'Coral charm' olisi ollut lähimpänä etsimääni, mutta ajattelin, että jos kaikki sattuvat kukkimaan yhtä aikaa, se ei ehkä kauhean hyvin sovi 'Buckeye Bellen' ja 'Nippon Beautyn' kanssa. Sinne se siis jäi. Enkä ostanut yhtään kukkasipulipussiakaan, vaikka niiden edessä jo vähän haahuilin.

Keravan Prismasta sentään tarttui mukaan kolme pussukkaa. Ja ihme kyllä: oranssina kukkivia tulppaaneja. Kaksi pussukkaa 'Brown Sugaria' ja yksi 'Double Orange Emperoria'. Nyt voi viimeistään suihkaista Villi Niityn verkkokauppaan ja tilata niitä aivan lumoavia kasvitieteellisiä 'Bronze Charmeja', joille menetin sydämeni heidän pihallaan Loviisan Avoimissa Puutarhoissa.

Mikähän minulla viiraa nyt, kun olen todellakin ostanut ja ostamassa oranssia ja samppanjanväristä?

Sepä selvinnee.