Oho, onpa ollut taukoa kirjoittamisessa. Anteeksi, jos olen pitänyt teitä odottamassa (tervetuloa, uusi lukija!).
Piinaava kurkkukipu ja tänään todettu poskiontelontulehdus ovat pitäneet tämän puutarhapuuhaajan aika lailla poissa varsinaisesta elämäntehtävästään. Onneksi flunssalääkitys on antanut liikkumisen mahdollisuuksia, ja olenkin saanut visiteerata puutarhaystävieni pihoilla ihailemassa heidän kättensä jälkiä. On aivan huikean hienoa, että siihen on mahdollisuus!
Vierailut ovat poikineet taas lisää kasveja omallekin pihalle, vaikka niitä ei todellakaan pitänyt enää tulla. Kevään aktiivisuuden tuloksena olen nimittäin ollut sitä mieltä, että tällä hetkellä en tarvitse tänne enää mitään lisää. En ainakaan mitään uutta. Näkyvissä ollutta maata ei enää ole näkyvissä, se on täytetty kaikella ihanalla ja ennen kaikkea tarpeellisella. Olemassa olevaa toivon runsaammaksi, mutta lajivalikoimaa en haluaisi enää lisätä, ettei tule sotkua ja sekavaa.
Siitä huolimatta olen viime viikolla istuttanut pientä ja herkkää kultakaarta, pientä, mutta välttämättä katseen vangitsevaa purppura-apilaa ja tummanpunakukkaista palavaarakkautta, josta toivon vaihtelua muiden palavienrakkauksien joukkoon. Nukkapähkämöt odottavat vielä oman paikkansa avautumista sini-valkoisessa penkissä. Yhden ystävän kaivama valtava tummakurjenpolvimassa on myös vielä pussissaan, kun helle, kaivuuhommat ja silmitön päänsärky eivät oikein tehneet ihmisen oloa paremmaksi.
On ollut pakko malttaa keskittyä olennaiseen, eli olemiseen. On muuten vaikeaa! Kun on tottunut koko ajan puuhaamaan työkalut käsissä jotain, on aivan äärettömän hankalaa olla ottamatta sekatöörejä tai pikkulapiota käteen. Näin on ollut kuitenkin melkein pakko tehdä. Olen yrittänyt vain kuljeskella pihalla, keskittyä katseluun ja pienten asioiden ihailuun. Kuvia ei - taaskaan - ole, mutta esimerkiksi nyt vasta huomasin muskatellisalvia 'Mojiton' vinkeän kukkamolkuran, tai kukkien suojuslehtimassan, en tiedä, mikä se on. (Pitäisikin muistaa käydä kuvaamassa.) Näyttää vähän pitkänsoikealta latva-artisokalta, väri on vaaleanpuna-valko-vihertävä ja se painuu vaatimattomasti niskaa taivuttaen alaspäin. Ilokseni näin myös, että puutarhamessuilta "huutavilta hollantilaisilta" ostetuista saksankurjenmiekoista yksi tekee yhtä kukkavartta! Ostin valkoisia, vaaleanpunaisia ja sellaisia jännittävän petroolinvärisiä, tämä on ehkä tuo viimeisin. Saa nähdä. Ei ole vielä jaksanut aueta.
'Festiva maximan' kolme nuppuakin vaativat enää viimeisen ponnistuksen ennen muuttumistaan upeanvalkoisiksi kaunottariksi. Väijyn niitä ulkona, väijyn niitä sisältä varsin pölyisten olohuoneen ikkunoiden läpi, luon niihin viimeisen vilkaisun makuuhuoneen yhtä pölyisistä ikkunoista ennen nukkumaan menoa... odotan en-niin-kärsivällisesti!
Kärsivällisestä odottamisesta sen sijaan sain pisteitä viikko sitten viikonloppuna, kun ystävättäreni ja hänen 9-vuotiaan tyttärensä kanssa nojasimme sinnikkäästi neljä tuntia tukholmalaiseen mellakka-aitaan nähdäksemme edes pienen vilauksen "vuosisadan hääparista". Sotilaat valtavine lippuineen, lisäsotilaat englantilaistyyppisine turkishattuineen ja ekstrasotilaat hevosineen estivät näkyvyyttä minkä kerkesivät, mutta kyllä: sieltä kaikkien hevonpeppujen välistä näimme kuin näimmekin prinsessan ja prinssin, ja saimme tallennetuksi heidät myös kameroidemme muistikorteille. Ooh ja aah, kyllä oli ilo nähdä kaksi huikean onnellista ihmistä! Sitä rakkauden määrää...
En tiedä, satuitteko lukemaan juhannuksenalushesarista Tellervo Koiviston kolumnia teemasta "Minä rakastan." Viisas on entinen maan äiti, erityisen viisas rakkaudessaan puutarhaan, minkä hän valitsi ensimmäisenä kertoa kolumnissaan. Tekstistä näki, ettei hän ole ensi kertaa pappia kyydissä, vaan on selvästi tuttu omansa kanssa, ja tuntee myös kasvinsa etunimeltä. Näin taidamme me muutkin. Minullekin puutarhavierailijana on joka kohteessa lämmöllä ja rakkaudella esitelty jokainen kasvi, ja minä olen yhtä suurella lämmöllä ja kiinnostuksella tutustunut heihin kaikkiin, painanut tuntemattomien nimet mieleen kuten ihmistenkin kanssa, ja tallentanut muistilokeroihin tähtilaukkojen ja syysvuokkojen nimet siltä varalta, että joskus kuitenkin maata näkyisi niitäkin varten jossakin. (Tähtilaukat eivät onneksi maanpintaa itselleen tarvitse; kunhan on sopiva kuoppa sipulille.)
Eikös sitä näin juhannuspäivän kunniaksi sovi rakkaudentunnustuksia päästää ilmoille? Minä rakastan omaa pihaani. Kaikkia sen kasveja, isoja ja pieniä. Näyttäviä ja taustakuorolaisia. Vaalin niiden hyvinvointia kaikin käytössäni olevin keinoin (ainakin henkisellä tasolla; käytännön toimet vetelen hieman suuremmalla siveltimellä...) ja yritän näyttää sekä niille että maailmalle, että kyllä tästä vielä yksi pieni paratiisinpalanen tulee tähän kolkkaan Keski-Uuttamaata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti