Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



lauantai 29. toukokuuta 2010

Jos sä haluut mennä Lahteen...

...joudut Mäntsälän taimivaihtotapahtumaan. Minulle kävi kylläkin niin, että halusin mennä juuri sinne. En ollut aiemmin käynyt, ja puutarhakeskustelupalstalla siitä alettiin taas kevään koittaessa kirjoitella. Päätin, että tänä vuonna minäkin!

Suurin osa vaihdoista sovittiin palstalla jo etukäteen, mutta päätin kuitenkin, hirvittävän päänsäryn keskellä (se flunssa osoittautui poskiontelontulehdukseksi), riipiä muutaman kasvin mukaan myös myyntiä silmällä pitäen.

Onneksi otin! Menivät kuin kuumille kiville. Hyvä niin; mukavampaa omia ylimääräisiä on jakaa hyviin koteihin kuin heittää kompostiin (olenkohan yhtään perennaa raaskinut kompostiin laittaa? En varmaankaan.). Hei hei, akileijat! Kasvakaa reippaasti ja täyttäkää metsänlaita, pihlaja-angervot. Viihtykää Mikkelissä, virpiangervo ja jalopähkämö! Kukkaro täyttyi kolikoista, joista vain yksi euron killinki päätyi palsta-kollegan taskuun, kun en mitenkään voinut vastustaa tuoksumiekkavauvoja. Yhtään en tiedä, miten aion saada ne selviämään ensi kevääseen, mutta pakkohan se jollakin konstilla on yrittää. Edestakainen kasvien rumppaaminen ulos-sisään-ulos ei miellytä minua tippaakaan, ja juuri nyt sitten menin ja ostin "niitä". Hullu, mikä hullu. Vaan kun ovat ihania...

Ensi vuonna menen ehdottomasti uudestaan, ja paremmin varustautuneena. Kasvit ajoissa purkkeihin, perusperennojakin mukaan, runsaasti erilaisia, ja myyntipöytä. Oli tosi kivaa! Sadekin alkoi ystävällisesti vasta, kun tapahtuma rupesi kääntymään loppuaan kohti.

Seuraava vaihtotapaaminen onkin sitten keskustelupalstan ystävien kesken. Ne ovat supermukavia tilaisuuksia: jokainen tuo omat, etukäteen sopimansa vaihtarikasvit sekä hieman ylimääräistäkin, jos niin haluaa. Lisäksi, kun jonkun kotona ollaan eikä emäntää / isäntää haluta hirveästi kuormittaa, jokainen tuo yhteiseen kaffepöytään jotain pientä. On aivan älyttömän mukavaa rupatella kerrankin sellaisten ihmisten kanssa, joita tämän kevään onnistuneet taimikylvöt tai hyvät kasvilöydöt elähdyttävät yhtä paljon kuin minua. Sitä onnea kun eivät "tavalliset ihmiset" ymmärrä, vaikka kuinka koitan hehkuttaa. Katsovat vain vaivautuneesti hymyillen ohi ja vaihtavat pian puheenaihetta. No, suotakoon se heille täysin sydämin! Tätä, jos muutakaan, hulluutta ei voikaan ymmärtää, ellei itse ole samanlainen.

Tilaisuuksien jälkeen lähtee kotiin vatsa täynnä, mieli virkeänä ja takakontissa huomattavasti enemmän kasveja kuin tullessa mukana oli. (Siinä muuten mysteeri: miten kaikki paikalla olleet yleensä sanovat kuskanneensa kotiin enemmän purkkeja kuin mitä oli itse tuonut...??) Emännän nimen oppi ehkä muistamaan, muista tietää edelleen vain nimimerkin. Sitten sitä huudellaan taimimyymälöissä: "Hei... (öh, miten minä nyt tuota paratiisipaulaa puhuttelen, kun en tiedä oikeaa nimeä?)!"

Joillakin oikein pitkälle harrastuksensa vieneille oman paikkakunnan tai lähialueen vaihdot eivät ole kuin hyvä alku. He ovat niitä todellisia intohimonsa johdattamia: matka Helsingistä Haminaan, Alastarolle, Turkuun tai Poriin ei ole reissu eikä mikään, kun rakkauden perässä mennään! Itsekin ajelisin taatusti enemmänkin, mutta vielä vähän tämä muu elämä rajoittaa reissuamista. Silti olen suunnittelemassa tämän vuoden "pitkää matkaa" parin viikon päästä Kotkan suuntaan. Miehet Maretariumiin ja minä, ah, nauttimaan hyvästä seurasta ja vaihtamaan purkkia toiseen. Toivottavasti matka toteutuu, eikä mitään olennaisempaa tule eteen.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Osteoporoosia odotellessa

Raparperin kulutus on kasvanut eksponentiaalisesti. Sitä puuroa, joka muuten on kuin hyvä viini: muuttui paremmaksi vanhetessaan, söin hyvällä halulla, ja nyt on mansikka-raparperijuoma jääkaapissa. Siitä tuli hyvää! Tuoksu on vähän enemmän haju: hieman hiivainen eikä niin houkutteleva, mutta maku on vallan erinomainen. Ja siinä on sellainen vallan herttainen aavistus käymisprosessin tuomasta happoisuudesta. "Liikaa kuplia", sanoi tosin Eka Vekara, mutta hänelle kaikki kuplat ovat liikaa. Paitsi jos niitä saa itse pillillä puhaltaa kaakaomukiin, mehulasiin, pillimehupurkkiin...

Koska en ole mikään maidonjuoja, saan tosissani tehdä töitä, että paikkaan oksaalihapon kalsiuminjanon oman janoni sammuttamisen jälkeen. Mielikuvitusta saa käyttää... ei oikein tunnu mielekkäältä kulauttaa maitolasillista raparperimehun perään. Hölskyykin ikävästi. Jäätelöä? Ei kiitos, en erityisemmin pidä jäätelöstä. Jogurttia? Viiliä? Juustoa? No ei aivan. Apua, olen raparperin ongelmakäyttäjä! Ja tuleva luukatopotilas.

Yritän ehkäistä osteoporoosia pomppimalla tuolla pihalla. Hain juuri aamulla lähipostista "pahamaineisia" postimyyntiperennoja taas istutettavaksi. Rakkauven penkki saa nyt ne täydennykset! Paketissa oli somissa pikku ruukuissaan korallikeijunkukat valmiina, ja syysleimun juurakot pusseissa. Tilasin lisäksi lisää pikkukurjenmiekkoja, jotka ovat minusta aivan hurmaavia! Yksi aiemmin tilaamistani 15 mini-iiriksestä innostui jopa kukkimaan tänä keväänä, muut vielä vähän harkitsee sen kasvamisenkin kanssa.

Olen monta kertaa yrittänyt päättää, mikä perenna olisi suosikkini. Vain yhden valitseminen on hirvittävän vaikeaa, kun kaikilla tänne valitsemillani on oma tärkeä asemansa ja oma viehätyksensä. Ehkä iiristen suku on kuitenkin se, joka aiheuttaa suurimman sykähdyksen sydänalaan. Niiden kasvutavat ovat viehkoja, olivatpa sitten heinämäisiä, keveitä tuppaita tai miekkamaisia, täsmällisiä ryhmiä. Kukkien värit ja moninaiset muodot ovat - no, pysäyttäviä. Ikinä en kyllästy niiden katselemiseen ja kuvaamiseen. Joka alkukesä odotan kukkanuppujen avautumista mitä suurimmalla hartaudella, käyn tuijottamassa niitä toimimaan nopeammin, ja niiden avauduttua yritän jäädyttää ne paikoilleen katseellani. Viime keväänä huomasin, että siperiankurjenmiekkojen nuput ovat kuin suoristuneita katkarapuja. Otin niistä kuvankin. Löydänköhän sen vielä...?





No siinä ne ovat. Kaksi katkarapua heinien keskellä. Vielä tuota näkyä joutuu tänä kesänä hetken odottelemaan.

Nyt muuten yhtäkkiä tajusin jotain. Sen lisäksi, että iiristen suvun edustajat ovat ihania, ne ovat lisäksi faniystävällistä väkeä. Ensin kukkivat kevät- ja jääkurjenmiekat, sitten pikkukurjenmiekat, seuraavaksi aloittavat saksankurjenmiekat ja viimeisenä (meidän pihassa) siperialaiset. Siinä riittää kauneutta koko alkukesäksi!

Mitäs minä ihailen loppukesästä? Päivänliljoja. Ja syysleimuja. Ritarinkannukset ovat siinä välissä. Ja kärhöt (vieläkään ei näy Madame le Coultrea...) Sammalleimujen ja hopeahärkin kukkamatot. Rönsyleimut. Preeria-angervon ja - jos jaksaa kukkia - mustaseljan marjapuurovaahtokukinnot. Perhoangervon ja suikeropitkäpalon herkät, valkoiset kukat, kumpikin omassa aikataulussaan. Kaikista kauniista lehtimuodoista puhumattakaan!

Elämä on ihanaa, ja puutarha kaunis. Ei ehkä vielä muille, mutta minulle jo nyt.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Tuleeko tästä ikinä valmista?

Tuo lienee puutarhaharrastelijoiden ja -puuhastelijoiden mielessä kohtalaisen usein häilyvä kysymys. Tunnustan: samaa minäkin mietin. Sitä on niin helppoa nähdä pihallaan kaikki tekemättömät työt: kitkemättömät rikkaruohot, kanttaamattomat istutusalueet (hemmetin pikkuvarvas, paranisi jo!), yhdessä nurkassa - haaveiden kasvihuoneen paikalla - lojuvat tukinreuhkat, joilla mansikka- ja raparperipenkki oli muinoin rajattu, ja jotka nostettiin ylös poisvietäviksi. Joskus viime kesänä. Reuhkat edustavat itseään siinä edelleen, sillä me peräkärryttömät ja -koukuttomat emme ole saaneet itsestämme sen vertaa irti, että olisimme työntäneet kymmenkunta likaista, pieneliöitä kihisevää, märälle puulle haisevaa yli kaksimetristä puolilahoa runkoa henkilöautoomme ja kuljettaneet ne pois... (Eikä ole kiirettä, taikasauva ei ole taikonut kasvihuonetta lähimaillekaan.)

Pihalla on myös hieman meidänkin tyyliämme suoraviivaisemmin rakennetut kivetyt käytävät, joissa kivien välit on nykyään pääosin saumattu pitkähköllä nurmiheinällä ja sopivissa kohdin väleihin levinneillä hopeahärkillä, mirrinmintulla ja maanpeitemaksaruohoilla. Jos osaisimme / jaksaisimme / ehtisimme / saisimme aikaiseksi ryhtyä, kivet pitäisi nostaa ylös, tehdä pohjatyöt uudelleen ja latoa kivet sitten takaisin. Muttakun. Emme osaa / jaksa / ehdi / saa aikaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki. Minähän en tietenkään haluaisi pihallemme juuri noita kiviäkään. Miksi ihmeessä keltaisen, mustakattoisen talon pihaan on tehty käytävät punasävyisestä pihakivestä? (Siksi, että sitä on ollut edullisesti saatavana...?) Miksi ihmeessä käytävästä on pitänyt tehdä viivasuora (HAH! No se oli liioittelua!) putki pitkin talon pitkää sivua? Highway to hell? Ei ollenkaan feng shui. Ei ollenkaan viehättävää. Ei ollenkaan tunnelmallista. (Jos tämä olisi keskustelu Herra Miehen kanssa, hän sanoisi, miten kätevää on a) kuljettaa puuta etupihalta kottikärryillä highwayn toisessa päässä seisovaan puuvajaan ja b) pitää kulkuväylä talvella puhtaana, kun ei tarvitse arvailla, missä käytävä menee. Hmph. Onhan se YKSI näkökulma tuokin.)

Ja se nurmiheinä / hopeahärkki / mirrinminttu / maksaruohosaumaus? Pitäisikö sille tehdä jotain? Hieno työkalukin on sitä varten hankittu, oikein Fiskars. Se oli vissiin niin hieno, että minun pitää säilyttää sitä autotallissa ja varoa naarmuttamasta sitä mitenkään. Olin minä jo työhön ryhtymässä, mutta sitten tuli helle, enkä jaksanut (vaan jaksoin kuitenkin kuusi tuntia kitkeä mansikkamaata), sen jälkeen alkoi vesisade, nyt on kuumetta ja muutenkin hutera olo.

Tuleeko tästä ikinä valmista?

Ei. Ei saa tulla. Mitä minä sitten tekisin??

Olen omalta osaltani oivaltanut, että puutarhaharrastus on kuin purjeveneily. Ne, jotka siitä jotain ymmärtävät, sanovat olevansa perillä, kun astuvat veneeseen. Mitä tehdään ja minne mennään menettävät merkityksensä. Sama täällä. Minä olen perillä, kun pääsen pihalle. Olen opetellut - opettelen edelleen - olemaan asettamatta tavoitteita "tänään - huomenna - ensi viikolla senjasen pitää olla tehtynä" ja antamaan itselleni luvan tehdä edes yhdessä asiassa, edes yhdessä paikassa vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Tänään tuntui hyvältä kitkeä rikkaruohot terijoensalavien alla kasvavien pikkutalvion ja pienten kuunliljojen joukosta. Hyvä, minä.

Huomenna sitten jotain muuta.

maanantai 24. toukokuuta 2010

24.5. alkoi sadonkorjuu

Nyin aamulla ensimmäiset raparperinvarret. Komeaa on kasvu, täytyy sanoa. Vaan on sitä lannoitettukin.

Koska olen vähän tällainen suoraviivainen tyyppi enkä hirveästi tykkää näpertää minkään kanssa, hillojen ja marmeladien keittäminen ei ole koskaan ensimmäisenä listalla, kun marjoista tai hedelmistä pitää jotain tehdä. Se purkkien pesu ja kuumentaminen uunissa sekä kansien desinfiointi on aina vähän sellaista... pientä inspiraation tuulahdusta tarvitsevaa hommaa. Tänään ei vielä inspis iskenyt, mutta keittelinpä kuitenkin raparperipuuroa vanhan Kotilieden ohjeen mukaan. Siihen tuli reilusti fariinisokeria ja olisi pitänyt laittaa kuohukermaa maun pyöristäjäksi. Kaapissa ei ollut kermaa, joten laitoin vaahtoutuvaa vaniljakastiketta (kertoo aika tavalla tästä minun suoraviivaisesta kokkailutavastani). No, en tiedä, miltä puuro olisi maistunut kerman kanssa, mutta ainakaan lämpimänä siitä ei tällaisena versiona tullut kovin makoisaa. Raparperin happoisuus tulee kovasti läpi, mutta sen varsinainen maku ei kuitenkaan ole tunnistettavissa. Vanilja ja fariinisokeri jotenkin sekoittavat makua. Pah. Harmittaa, sillä kuvittelin tuon olevan oikeinkin hyvää. Ei tainnut olla samanlaista kuin puutarhaystäväni Anitan tekemä. Pitääkin pyytää hänen reseptinsä.

Kävin puuroa keitellessäni läpi raparperireseptejäni, ja löysin kätevän raparperi-mansikkajuoman ohjeen. Käteväksi sen tekee se, että saan käyttää mehuun pakastimessa vielä olevia viimevuotisia mansikoita. Tästä jatkuu sadonkorjuu heti huomenna, tai miksei tänäänkin. Kas tässä tulee ohje (Mitähän lehteä saan tästäkin reseptistä kiittää? Kiitos vain ja terveisiä, en riistä tekijänoikeuksianne omimalla ohjetta nimiini!):

Raparperi-mansikkajuoma siman tapaan

500 g raparperia
1 litra pakastemansikoita (hurraa!)
150 g sokeria
250 g fariinisokeria
1/4 tl hiivaa (en MUISTA, miloin viimeksi olisin ostanut hiivaa. Minä kun en ole mikään leipoja.)
3 litraa vettä

Kuori ja paloittele raparperit. Kiehauta vesi ja sokeri. Kaada kuuma neste mansikoiden ja raparperin palojen päälle ja anna jäähtyä. Siivilöi juoma ja lisää hiiva. Anna käydä huoneenlämmössä n. 12 tuntia. Pullota ja säilytä kylmässä.

Katastrofin ainekset sen sijaan ovat käsissä, kun en löydä mistään perin helpon ja herkullisen raparperipaistokseni ohjetta. Mikrossa nopeasti valmistuva paistos on ollut yksi meidän perheen aikuisten suosikeista; juniori ei ole oikein vielä päässyt raparperin makuun. Paistos on superherkullista jäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa. Mutta missä se ohje on???? Ukkoseni, apua! Google, apua! **Pieni välihyppely hakukoneen uumeniin ja voilá, ohje löytyi!**

Raparperipaistos mikrossa

1/2 litraa raparperipaloja
75 g pehmeää voita tai margariinia
1/2 dl sokeria
1 dl hiivaleipäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
3 rkl siirappia

Pane voideltuun mikronkestävään astiaan raparperinpalat ja puolet sokerista. Sekoita loput sokerista, jauhot ja kaurahiutaleet keskenään. Nypi rasva sekaan. Ripottele seos raparperinpaloille. Valuta siirappi päälle ja kypsennä mikrossa täydellä teholla n. 9 minuuttia. Jos mikrossasi ei ole pyörivää alustaa, kääntele astiaa välillä. Anna tasaantua hetki ja tarjoa vaniljajäätelön tai -kastikkeen kera.


Tein minä puutarhapuuhiakin. Tai en oikeastaan tehnyt, kuvasin vain kasveja. Keijunkukka 'Pinot noir' oli aivan ihanan näköinen, kun osa sen lehdistä oli sateen voimasta kääntynyt alapuoli ylöspäin. Siitä oli pakko saada kuva. Ritarinkannus 'Phantomin' lehti tunki kuvaan, eikä pysynyt poissa, vaikka kuinka sitä siirtelin. En olisi saanut sitä tuosta, ellen olisi katkaissut koko lehteä, joten se sai jäädä...



Koska kamera oli ulkona, otin muutaman muunkin räpsäyksen. Ei mitään varsinaisesti julkaisukelpoista, kunhan napsuttelin itselleni muistiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Ei-musta lista.

Olisko sitten vaikka vihreä? Olen jo joku aika sitten aloittanut listan tekemisen pihallamme olevista kasveista. Puut: piece of cake, ei niitä niin montaa ole. Pensaat: vähän sama juttu. (Lista on siis tehty koneella istuen, eikä sen tekemiseen ole käytetty vaativia teknisiä apuvälineitä, kuten kynää, paperia tai kameraa). Perennat ja köynnökset: niitä on saanut tosissaan miettiä. Voisikohan sitä elää vaarallisesti, kävellä pihalla ja tehdä muistiinpanoja? Ehkä minä tulostan nyt "valmiiksi saamani" listan jossakin vaiheessa ja tarkistan, ovatko kaikki tulleet kirjoihin ja kansiin.

Melkoinen lista siitä kuitenkin tuli. Ja tässä kirjoittaessani muistan taas lisää, mitä en vielä ole merkinnyt... Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä, miten paljon kaikkea olen ehtinyt saada, joko perinteisesti evroilla kaupasta tai sitten ihanilta puutarhaystäviltä taimivaihdoissa. Jokunen onnistunut siemenkasvatuskin on ollut apuna, mutta se on kyllä meikäläisellä vielä ihan vauvankengissä se harrastus. Töppösissä suorastaan. Olen liian kärsimätön ja suurpiirteinen siementen kanssa pipertämiseen, mutta jotain vihreää sentään purkeista on noussut.

Tämän kevään kylvöistä melkein kaikki on jo ulkonakin, joko jopa istutettuna tai ainakin hipihienossa "kerrostalossaan", Liitelistä ostetussa korivaunuhässäkässä. Sisällä on enää lehtosalvian pikkutaimet, jotka kylvinkin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, sekä oikea superonnistuminen: yksi tuoksuorvokin nuppineulan näköinen taimi siitä kylvöksestä, joka ulkoili, tuli sisälle, pääsi pakastimen alla olevaan viileään lokeroon, sitten saunan lauteille (en heittänyt löylyä), jonne minä rasian sitten lopulta kaiken jälkeen unohdin. Eräänä iltana saunan lämmitykseen ryhtyessäni nostelin kaikki kylvörasiat (jep, toki niitä on muitakin, joissa ei idä, ei millään) takkahuoneeseen ja sieltä minä sen nuppineulan sitten huomasin. Valkoinen oli, raukka, saunan pimeydessä elämänsä aloittaneena. (Tästä voisi vetää allegorian suomalaisten syntymiseen saunassa, mutta enpä vedä. Viola odorata ei kuulosta perinteiseltä suomalaiselta nimeltä.)

Mutta listaan. Lähinnä tarkoitus on... mikähän sen tarkoitus oikeastaan on? Kirjata kirjaamisen ilosta? Hmm. Jostakin syystä minä sen kuitenkin aikanaan aloitin. Ehkä vain tyyliin "nice to know". Nyt voisin kuvitella, että käytän sitä nimikylttien tekemiseen, jahka keksin, miten ja minkälaiset kyltit kasveille teen. Fiinit, peltiset tai muut metalliset, olisivat ihanat, mutta jälleen kerran, ei varmaan riitä kärsivällisyys niiden askarteluun (=rahat niiden hankkimiseen). Jossakin puutarhalehdessä oli hieno idea, tehdä ylijäämälaatoista laattaleikkurilla suikaleita, kirjoittaa niihin tarkoitukseen sopivalla tussilla tekstit ja polttaa kyltit vielä uunissakin ikuisuuden kestäväksi. Sen minä toteutan, puuttuvat vain ylijäämälaatat ja laattaleikkuri...

Taidan lopulta turvautua joissakin puutarhapiireissä hyvin suosittuun keinoon, laminointilaitteeseen. Paperille tulostetut nimikyltit laminoidaan, leikataan sopivaan muotoon ja tökitään kasvien kupeeseen. Ei mulla sitä laminointilaitettakaan ole, mutta paperia on! Ja sakset.

"Kannatti" saada yllätyskuume, oli aikaa listaankin. Lääketeollisuudelle kiitos, että kaikenmaailman disperiinit pitävät minut jotenkuten tolkuissani. Onnekkaasti tauti iski viikonloppuna, jolloin Herra Mies pystyi olemaan lapsenhoitopuuhissa. Ja pieni ilo oli myös säästä, joka ystävällisesti ropisteli vettä kutakuinkin läpi koko viikonlopun, eilen jopa poikkeuksellisen mahtavan ukkosen kera. Maltoin paremmin pysyä sisällä, ja listan jäsenet toivottavasti hyrisevät tyytyväisyyttään mahtavan lämpöjakson päättyessä juovuttavaan sateeseen.

Arvotaan seuraava väri.

Akileijat ovat mielenkiintoisia kasvatettavia. Ei ikinä tiedä, minkävärisenä ne aukeavat (paitsi luonnonlajit; niitä ei heilauta mikään). Se on vähän niinkuin olisi joulu keskellä kesäkuuta, yllätyksiä yllätyksen perään.

Viime vuonna yhdessä penkissä oli tarkoitus olla tummaa lilaa (pihalla entuudestaan ollut luonnonlaji), valkoista ja siemenestä kylvettyä limenvihreää. Kaikkia niitä olikin, mutta lisäksi sieltä löytyi kerrottua punavalkoista sekä vaaleanpunaisen ja valkoisen eri sävyjä ihan läpikuultavan vaaleista hemaisevaan prinsessapunaiseen. Saman penkin akileijat alkavat työntää kukkavarsiaan juuri nyt ylöspäin, joten ihan tuota pikaa saan taas hämmästyä.

Akileija ei muuten kuulunut pitkään aikaan niihin kasveihin, joita pihalleni olisin halunnut. Sinivalkoinen lajinsa edustaja komeilee suurensuurena erään kotimaisen puutarhakirjan kannessa, ja jostakin syystä juuri se on aiheuttanut luotaantyöntävän reaktion. Onko lie liian suuri kuva :-)

Puutarhailijoiden keskustelupalstalla aloin kuitenkin nähdä niiden kuvia vähän siellä sun täällä istutusten lomassa, ja pikkuhiljaa kasvi teki kolon minunkin sydämeeni. En minä sitä vieläkään ihan täysillä rakasta, mutta on siinä kyllä jotain huikean herkkää. Pidän myös sen lehdistöstä; se on ihanan vihreä keväällä ja monesti muuttuu mielenkiintoisen sävykkääksi, purppuraa ja vihreää sekaisin, kun kesä etenee.

Eilisen ja tämän päivän vesisade ja viileys saattavat vähän hidastaa kukkimisen aloitusta, mutta eipä tuo ole vielä joulukaan. Tai siis kesäkuu. Jaksan minä vielä hetken odottaa.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kauhea vauhti päällä!

Tämän viikon helle on sekä hellinyt että kärventänyt (hihaton toppi vaihtui loppuviikolla aika sutjakasti Kotipuutarha-lehden vihreään t-paitaan), mutta ennen kaikkea se on saanut kasvit hullaantumaan. Joka puolelta pukkaa kukkaa.

Helmililjat ovat jo menossa, narsissit ja tasetit kukkivat. Heuchera 'Mint frost' tekee kokoonsa nähden huikean pitkiä kukkavarsia. Äsken huomasin, että yksi valkoisista punatähkistä on kasvattamassa kukkavartta.

Rusokirsikka kukki jo. Punavihma sen alla aloittaa ihan tuossa tuokiossa. Sammalleimuissa on reilusti kukkia, rönsyleimustakin löysin yhden auenneen nupun. Lapsukaisosastolla koreatörmäkukissa, toisessa heidinkukista ja arovuokossa on nuppu(ja). Se hopeatäpläpeippi, jonka tumman vihreässä lehdessä on hopeinen raita, kukkii aivan raivoisasti. Kokonaan hopealehtinen kaverinsa on aivan myöhässä, siinä on juuri ja juuri ehkä havaittavissa nuppusia.

Virpiangervot räpsähtävät auki ihan kohtsiltään, samoin tuoksumatarat niiden alla ja vierellä. Vuorenkilvet, kevätkaihonkukat ja tarhakylmänkukat ovat kukkineet jo hyvän aikaa; toivottavasti jaksavat vielä hetkisen!

Sekä 'Nelly Moserissa' että 'Westerplattessa' on nuput. Nuput! Kärhöissä! Toukokuussa! Hei haloo. Nyt jonkun pitäisi vähän jarruttaa vauhtia. (Heh, pitää vähän varoa, mitä toivoo. Kolmas kärhö, 'Madame le Coultre' on tainnut tehdä juuri sen. Ei näy, ei kuulu. Pelkään pahoin, että Madame on jarruttaessaan jopa kokenut äkkipyssäyksen ja nitkahtanut hengiltä. Ja se oli kukkiessaan niin kaunis!)

Ihanaiset omenapuut saavat sen sijaan kukkia ihan niin paljon kuin haluavat, ja minä toivottavasti saan nuuhkia niiden suloisen makeaa tuoksua nenä kiinni oksassa (pömmiäiset, pidättehän ääntä kukissa pyöriessänne, ettei tule kollisiota, kiitos. Teidän pölytysoikeutenne voittaisi kuitenkin.). Suomessa olisi kyllä syytä pitää omenankukkajuhlat Japanin kirsikankukkajuhlien tapaan. On se niin huikea näky, kun puut ovat valkoisenaan.

Oma vauhti hiipuu hiipumistaan helteissä. Täällä siis on oikeasti ollut helle. Kitkin pahasti rikkaruohottuneen mansikkamaamme männäpäivänä, sinä, jolloin oli kaikkein kuuminta ja tuuli kaikkein vähiten. Voi että oli mukavaa :-/ Tai miten sen nyt sanoisi... se oli oikeasti ainakin aika palkitsevaa, vähän niinkuin se ikkunoiden pesu. Lopputulos on himppasen erilainen kuin lähtötilanne. Nyt meillä on 24 mansikkaa eikä yhtään näkyvää rikkaruohoa. Ennen saattoi aavistaa, että tuossa ryteikössä kasvaa myös namimarjoja (eli epähedelmiä).

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Nyt täytyy keksiä kate tuppaiden alle, etteivät sadekelit sotke marjoja aivan mutaisiksi. Milläs katat? Mansikkakangas on järkyttävän rumaa, varsinkin meidän harvaan istutetussa penkissä, olkea ei ole ihan lähettyvillä, ainakaan ilmaiseksi. Sanomalehteä ja haketta / sahanpurua / lastua? Kuorikate maksaa maltaita suhteessa tarpeeseen. Ärk. Sääkin on "sopivasti" huononemassa.

Mitäs vielä? Haahuilua ja seisoskelua pää kenossa. Siementaimien istutusta / uudelleenruukutusta. Kaikkea sellaista, mihin ei tarvita oikean jalan pikkuvarvasta (kuuden tunnin konttailu mansikkapenkissä ei tehnyt sille kovin hyvää. Luulin, että konttaamiseen ei tarvita varvasta, mutta niinpä vain tarvittiin, tai ainakin sitä oli hiivatin hankalaa asetella ei-kivuliaaseen asentoon.). Vettä on kulunut litrakaupalla, ja kaikki on tullut hikenä ulos. Voisiko lämpö sulattaa läskitkin, kiitos?

Huomiseksi on luvattu sadekuuroja. En voi olla hirveän pahoillani. Istutukset huutavat vettä, jota minä nihilisti en niille anna (paitsi juuri istutetuille), paljas savimaa kovettuu kiveksi, maailma peittyy keltaiseen siitepölyyn, jota ei huomaa ennen kuin vahingossa, puolihuolimattomasti, pyyhkäisee keittiön tason pintaa avoimen ikkunan edessä tai ajaa autolla vastavaloon.

Veden annosta puheenollen: lumisadepäivänä ostamastani kolmesta valkokukkaisesta siperiankurjenmiekasta sekin, joka oli käytännössä pelkät hyvät juuret, on alkanut kasvaa. Hurraa!!! Nyt kun saadaan vielä viides 'Pandora´s box' nostamaan lehdet maanpinnalle, kaikki on niin hyvin kuin tämän kevään töissä ja hankinnoissa voi olla.

Talvitappioita yritän olla ajattelematta kovin paljon, ja toivon - taikasauva, heilahdathan - että kärhö, särkynytsydän, kaksi syyskimikkiä ja ne surkeat pienet heucherat elpyvät elävien kirjoihin.

Ehkä ne nousevat pinnalle huomenna.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Tuntematon vyöhyke

Kun internetselain avautuu, ruudun alareunassa on ensin teksti "Tuntematon vyöhyke". Olen tänään astunut sellaiselle, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Olenhan salaa pitänyt itseäni jo jonkinlaisena puutarhaharrastelijana.

Ylimalkaisesti ja löysin rantein olen jo asiaa lähestynyt pitkin huhti- ja toukokuuta, mutta nyt puhutaan Vakavaa Asiaa. Tarkoitan tietenkin kesäkukkia.

Jo huhtikuun viimeisellä viikolla kylvin ulos unikoita, pioniunikoita, kosmoskukkaa ja harjaneilikoita (tai jotain muuta neilikkaa; siemenet sain erräänä kesänä hyvän ystävättäreni isän ihanalta Pirkko-morsiolta, terveisiä vain iloiseen Itä-Suomeen!), toukokuun aikana olen ehtinyt jatkaa rentoja ranneliikkeitä lisäunikoin ja taisi sinne joku unikonsiemenkin mennä (varokaa, meille tulee englantilainen niitty ilman heiniä!). Pitkän aikaa olen kuitenkin halunnut somistaa talomme sisääntulon ankean asfalttinurkkauksen silmää enemmän miellyttäväksi, ja tänään homma lähti isolla pamauksella käyntiin.

Silmiini sattui Järvenpään kukkatalossa tukevia, näyttäviä mustaksi maalattuja saviruukkuja. (Kiitos, taikasauva!) Eivätkä olleet hinnalla pilattuja, mitä lie poistoruukkuja. (KIITOS, taikasauva!) Kannoin sitten auton kyytiin viisi kappaletta oikein voimanaiselta näyttäen (nosta jaloilla, nosta jaloilla) ja ajelin onnellisena eteenpäin. Takana olikin jo reissu Järvenpään K-rautaan, jossa oli myytävänä kirjavalehtisiä kaukasianmaksaruohoja. Niissä on tuotekuvan perusteella hieman ikävän, sellaisen vanhanmummon alushousujen väriset kukat, mutta eipä niitä tarvitse kovin pitkään vuoden aikana sietää. Lehdet olivat se ratkaiseva tekijä.

Tuusulan Terrasta saalistin sitten jo kukkia niihin uusiin ruukkuihinkin. Violetti ja hennon vaaleanpunainen, melkein valkoinen tähtisilmä, kaksi riippaverbenaa (violetti ja valkoinen), hopealehteä, valkokukkaista lobeliaa ja hopeaputousta. Kaksi etummaista ruukkua sain niillä täyteen. Takariviin asettelin kolme astiaa odottamaan omia asukkejaan. Sinne tarvittaisiin jo jotain korkeaa ja näyttävää; nyt valmistuneet ruukut ovat selvästi sellaisia "reunaistutuksia".

Taidan laittaa matalan tuoksuherneen siemenet likoamaan ja kylvää niitä takariviin, reunimmaisten ruukkujen ulkolaidoille. Niiden sisälaitoihin sitten jotain vähintään puolimetristä ja keskimmäiseksi saa tulla vaikka joku 80-100-senttinen näyttävyys. Nyt harmittaa, etten kylvänyt tänä kesänä koristetupakoita. 'Lime green' ja valkotupakka olisivat sopineet ruukkuihin aivan erinomaisesti.

Huomenna lisää.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Elämisen sietämätöntä keveyttä

Aamulla olin vielä hereillä. Kitkin penkeistä ja pensaiden alta rikkaruohoja ihan hyvillä mielin. (Rikkaruohojen kitkeminen ja ikkunanpesu ovat vähän samanlaisia puuhia. Ryhtyminen tuntuu helpolta kuin narun työntäminen, mutta kun sitä sitten ryhtyy, homma onkin kivaa ja nopeasti näkyvät tulokset motivoivat tekemään eteenpäin.)

Sitten kello tuli n. yksitoista ja tein sen virheen, että laitoin välipalaa ja söin sen etukuistin penkillä istuskellen. Aurinko ja lämpö valuivat ympärilleni, sulkivat minut pehmeään pussiin ja muuttivat luut edellä mainittujen narujen kaltaisiksi. Työntele siinä sitten kehoa kitkentään.

Aivot tamheina (tottakai pitäisi aina kirjoittaa oikein, mutta tuo on minusta niin erinomainen ja tunnelmaa kuvaava kirjoitusvirhe. Terveisiä vaan Pärskikselle, joka virheen on jo, harmi kyllä, korjannut.) liikehdin ameebamaisesti autotalliin, hain aurinkotuolin, nostin sen kuistille ja valahdin siihen. Jos tuuli ei olisi niin pirullisen voimakas ja toukokuisen viileä, olisin varmaan tuolissa vieläkin. Havahduin nimittäin välillä hyvin epänaiselliseen korahdukseen (Rakas, minä EN kuorsaa, minä hengitän raskaasti.) ja sen jälkeen hieman jopa palelin. Loppu meni jo väkisin makkaamiseksi, joten tulin sisälle lämmittelemään ja syömään lounaaksi lohisalaattia. Sitä en mene syömään kuistille. Ehkä minä lounaan jälkeen jaksan kitkeä vielä lisää. Jos vaikka kahvit vielä keittäisi...

Hei, taikasauva. Kohta olisi tarvetta niille isoille piharuukuille. Kesäkuun kymmenes lähestyy ja hallanvaara häipyy, kesäkukat voisi istuttaa etukulmaan.

Ihan siinä vetelöitymisen kynnyksellä olin vielä menossa katsastamaan ruukkuvalikoimaa lähimyymälöihin, mutta en ehtinyt.

Ehkä huomenna?

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Jälkikirjoitus

Herra Mies noteerasi ulkoaktiviteettini lopputuloksen varsin viehkolla tavalla. Hän ei - tapansa mukaan (pusipusi, rakas sokea kukkoseni) - ole viitannut sanallakaan niihin muutoksiin, joita pihalla teen, mutta huomasipa kuitenkin sanoa illalla, että olen ruskettunut. Sanoi vielä, että olen kullanruskea (oooh!!). Taidankin olla melko hemaiseva pakkaus.

Onneksi en ole pskan- tai mullanruskea. Kumpaankin olisi ollut paljon suurempi todennäköisyys. (Soo, olen minä toki pesulla käynyt.)

Illan päätteeksi voin tyytyväisenä köllähtää kimaltamaan oman kultani viereen.

Huomenna lisää kaikenlaista väriä.

Kas, siinähän on kukkapenkki.

Niin se vaan löytyy kukkapenkkikin, kun tarpeeksi kitkee voikukanalkuja ja muuta roskaa.

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut mainitun penkin pienentämistä, kun se sijaitsee sisääntulon vieressä niin, että kuistin valokatteen päältä lotisee kaikki sadevesi kutakuinkin tasan keskelle penkkiä. Siihen on jo muotoutunut "sadevesikouru" penkin koko pituudelta. Tuumailin, että jos ottaisi akileijat ja suikeropitkäpalot siitä ei-kuistinkaiteen puolelta ylös ja sijoittaisi ne talonkulmapenkkiin, jossa tilaa on vieläkin reilusti.

Etukuistin puolelle jäisi kylläkin sellainen ihme soiro, mutta siihen voisin joka kesä istuttaa vaikka kesäköynnöksiä, "Liitelin" hienoja kiharaisia köynnöstukia pitkin kasvamaan. Virittelin tuet tänään paikoilleen ja noppailin niiden juureen eilen liotukseen laittamani tuoksuherneiden siemenet. En ehtinyt aloittaa niiden esikasvatusta viime kuussa nousseen kuun aikaan, joten oli tyydyttävä suorakylvöön nyt. Toivottavasti ne jaksavat kasvaa ja toivottavasti ne TUOKSUVAT. Olisi hienoa istuskella kuistin pienellä penkillä ja tuoksutella... ohhoijaa. Taitaa tulla tainnutus kesä-heinäkuun vaihteessa, penkillä istuskellen selän takana nimittäin alkaa silloin kukkia pihajasmikekin.

Muuta hyödyllistä en tainnut sitten tehdäkään. Illalla kastelin vähän muita siemenkylvöjä. Muutoin nautin superhelteisestä säästä, makoilin jopa hetken aikaa aurinkotuolissakin (nousin kyllä melko rivakasti, kun muistin, että jalat ovat ilman aurinkosuojavoiteita). Hirn hirn, levittelinhän minä hevonkakkaa, jota puutarhatuttava toi isolla laatikolla pihaan eilen. Ei tainnut tuttava edes tajuta, kuinka ylivoimaisesti minä vaihtokaupassa voitin: hän sai siihen isoon laatikkoon kaksi pientä etelänruusuruohon tämän kevään siementainta. (No, on hän joskus aiemmin kantanut meiltä pihalleen joitakin naisenkorkuisia kartiotuijia...)

Tuolinjalkaan potkaistun pikkuvarpaan kanssa on ollut pirullista nilkuttaa. Hermo on ollut tiukassa, kun mitään en ole voinut kunnolla tehdä. Kanttausrautajalka hajalla keskellä parasta kevättä ei ole kovin hyvä yhtälö.

Taikasauva, oi taikasauva, parannathan varpaan ja poistat mustelmat, kiitos! Mulla olis hommia.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Menen sekaisin sinusta.

En voi uskoa tätä. Olen niin ällistynyt sään radikaalista muuttumisesta, että olen aivan sekaisin. Että alkuviikosta oli vielä noin viisi astetta lämmintä ja nyt on 28. Kävimme torstaina pyöräilemässä lähistöllä asuvan ystäväperheen luona, ja koko matkan - sekä meno että paluu - hymyilin niin, että sain useampia hyttysiä hampaiden väliin. Samalla hihkuin ääneen: "On tämä IHANAA! Voi että tämä on USKOMATTOMAN IHANAA!"

Tätä olen odottanut koko alkuvuoden. Tätä!

Lehdet tulivat puihin saman tien, jopa saarni alkaa availla lehtiään. (Se ei tietenkään välttämättä ole hyvä; se ehtii myös palelluttaa ne tulevissa halloissa, sillä niitä kyllä ihan vuorenvarmasti vielä tulee.) Viinimarjoissa on nuppuja, kesäkukkien sirkkalehdet pompsahtivat pinnalle, ja huomenna on leikattava nurmikko ensimmäisen kerran. Perennat venähtivät yhden vuorokauden aikana monta senttiä.

Nyt jos joku ei ole vielä noussut maan pinnalle, alan todella ajatella, ettei enää nousekaan. Olen siis ilmeisesti menettänyt kaksi kolmesta valkokukkaisesta kesäpikkusydämestäni, olikohan niiden lajikenimi 'Aurora' sekä, mikä harmittaa vielä enemmän, itse siemenestä kasvattamani purppura-alpit 'Beaujolais'. Eivät ehtineet viime kesänä kuin lehdet kasvattaa, ja *^`=%&¤#"! etanat söivät nekin ihan reikäisiksi. Siemeniäkään ei taida olla enää jäljellä...

Muita siemeniä sen sijaan on. Huomenna, kun kuu lähtee taas nousuun (jep, minä uskon kuunkierron mukaiseen kylvämiseen), kylvän viimeiset unikot - tai ainakin paljon niitä; en ole aivan varma, löydänkö kaikille puutarhapalstalaisten siemenketjukirjeistä keräämilleni siemenille edes paikkaa - ja Puuha Pete -fanin pyynnöstä myös auringonkukkia. Niiden valitsemisessa sainkin olla aika tarkkana, kun en juuri keltaista pihalleni halua. Löysin kuitenkin yhden punaruskean ja yhden ihan hennonkeltaisen siemenpussit, ja niitä me Vekaran kanssa sitten huomenna yhdessä huiskitaan! Laitan ehkä kokeeksi kasvamaan myös sinipellavan siemeniä (voi, toivottavasti mulla on vielä punapellavan siemeniä jemmassa! Punapellavat ovat kauniita!!). Sini-violetti-valkoinen penkkini on kärsinyt vähän kaivuutappioita, kun siirtelin siitä ne jalopähkämöt pois. Niiden tilalle voisin kasvattaa sitä perennapellavaa.

Siemenkylvöt lienevätkin kastelun ohella kutakuinkin ainoa homma, mihin tällä hetkellä pystyn. Kosmos löi avokämmenellä turpiin aamulla: potkaisin oikean jalan pikkuvarpaani Vekaran tuoliin sillä seurauksella, että a) varvas turposi palloksi ja jalkapöytään tuli mellevä, kämmenen kokoinen mustelma ja b) piti pasteerata Helsingissä kopiocrocsi oikeassa jalassa. Kävin esittelemässä kenkämuotiani jopa Herra Miehen työpaikalla, jossa minua ei oltu aiemmin nähtykään. Jeejee...

Jalkaa särkee sillai sopivan inhottavasti. Ei niin paljon, että särkylääkettä ottaisin (no, ehkä yöksi on otettava), mutta juuri sen verran, että kyrsii. Pikku itkutkin piti tässä illalla tirauttaa puhtaasta ketutuksesta. Miksi juuri nyt, kun keli olisi mitä loistavin pihapuuhasteluun??

Minä kun en ole mikään auringossa makoilijakaan. Kuuma siinä vaan tulee, ja ahistus. Tai ehkä minä makoilisin, jos mulla olisi riippumatto. En tiedä, mikä siinä viehättää, mutta riippumaton minä haluaisin. Pieni hidaste hankkeessa on se, ettei pihallamme kasva yhtään (eli kahta) sopivaa puuta, mihin sen kiinnittäisi. Ei, nyt huijaan. Sopivia puita on. Niiden etäisyys toisistaan vain on ehkä n. 10 metriä, 12 metriä toisessa kohdassa. Pitäisi olla piiiitkä riippumatto.

Onhan niitä riippumattotelineitäkin, tiedän. Ne vain jostakin syystä tuntuvat minusta vähän... je ne sais quoi. Epäaidoilta? Telineessä killuva riippumatto ei ole se oikea riippumatto. Kai siinä pitäisi olla sellaista vanhanajan nostalgiatunnelmaa. Tässä pihassa vain joutunen tyytymään siihen teollisen ajan versioon, jos koskaan haluan mattosessa kölliä.

Istuttaisinko riippumattopuun...?

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Otsanahka kärähti.

Niin oli komea kesäinen päivä tänään, että otsa paloi. Oma on syy; en mitenkään kyennyt suojaamaan päätäni lippiksellä tai hatulla, enkä todellakaan halunnut laittaa myöskään suojakertoimia. Päinvastoin: istuin portailla naama niin pitkällä kohti aurinkoa kuin kaula ylsi ja sielu antoi periksi ilman, että tarttee hävetä. Siinä join kaffetta ja vain tuumailin. Oli aivan ihanaa!

Onkohan kenenkään muun puutarhanhoito yhtä runsaassa määrin tuumailua kuin minulla? Välillä tuntuu, että patsastelen ja seison pää kallellaan enemmän kuin teen mitään hyödyllistä tai järkevää. Ja kun vielä seison piiiitkiä aikoja samassa paikassa, samaan kohtaan tuijottaen... Toivon todella, että pääni yläpuolella näkyy se ajatuskupla, jossa hammasrattaat rupsuttavat minkä ehtivät, muuten naapurit ja ohi ajavat saattavat kertakaikkiaan mielessään hyllyttää minut käyttökelvottomien osastoon.

Mitähän minä sain aikaiseksi? Nostin henkitoreissaan kitkuttavan mantelityräkin ylös ja laitoin sille lisää hiekkaa istutuskuopan pohjalle (olen päättänyt, että se selviää meillä hengissä), istutin lyyrasalviapienokaiset talonkulmapenkkiin, ruukutin kuuruohon taimia tulossa olevia taimivaihtotapahtumia silmällä pitäen - kaikki irti lähtevä on otettava, sillä omallakin pihalla on sitä paljasta maata ja kasveja siirrettäväksi eikä ylimääräistä juuri ole.

Ihanko kaiken tuon jaksoin tehdä? No huh huh. Ei ole kumma, että niin hirveästi väsyttää :-)

Huomenna sitten enemmän. Ellei lämpöaalto vedä veteläksi.

Nyt kimi(ki)tyttää!

Ja hymyilyttää. Että pitää olla ihmisellä hyvä tuuri, edes joskus.

Portinpielen penkin yksi tärkeitä kasveja hankintalistalla on ollut syyskimikki. Muutamassakin taimikuvastossa sitä on esitelty, mutta hinta on hirvittänyt. No, ei hirvitä enää. Löysin 'Brunettea', ja vielä kotimaista, Muhevaisesta. Eikä maksanut enää kolmeatoista euroa, vaan vajaat kuusi per kappale. Lallallaa! Ostin ne tarvittavat kolme (mutta en muuta, mistä annan itselleni kovasti aplodeja) ja laitoin ne jo paikoilleenkin.

Taikasauva, oi taikasauva, kerrothan, miltä istutus hetken kuluttua näyttää? Alue kyllä laajenee jossakin vaiheessa, mutta nyt olisivat vielä sirkkalehtivaiheessa sisällä kasvavaa lehtosalviaa lukuunottamatta kaikki penkkiin tähän mennessä suunnittelemani kasvit paikoillaan.

Eivätkä asiat ole huonosti muutenkaan. Aurinko paistaa, sitruunaperhonen pyörähti pihalla ja haarapääskypariskunta säksätti talojen yllä. Kahvinkeitin pulputti irish coffeen makuiset kahvit keittiössä, tuoksu on suorastaan hemaisevan houkutteleva. Nyt tää ottais kupin kahvia ja menis istumaan portaille.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Suihkulähde on valmis.

Nyt on kasvisuihkulähde tehty. Näen sen jo sieluni silmin: siperiankurjenmiekan sirot lehdet nousevat korkeuksiin jättipoimulehtien keskeltä. Harmi, että kasvit eivät kuki yhtä aikaa; sinisen ja kellanvihreän yhdistelmä voisi olla tosi hurmaava!

Kun kerran aloitin kasvien siirtämisen, siirtelin sitten urakalla. Siinä meni rönsytiarellaa keltaoksakanukoiden alle (miksi IHMEESSÄ en ole keksinyt sitä aikaisemmin???) ja samaan penkkiin aronioiden ja kanukoiden väliin jalopähkämöä. Sen paikkaa juuri tuohon olen jo jonkin aikaa miettinyt; pähkämö täyttäisi sopivasti pensaiden välit, mutta olisi hieman "näkymättömissä". En nimittäin ole aivan varma, pidänkö kasvista silloin, kun se ei kuki; kukkivana se on kyllä soman värinen. Kukat erottunevat kivasti vihertävänkeltaisten kanukanoksien välistä ja epämiellyttävän keltaisen aitamme edestä.

Pidin myös pikkukurjenmiekkojen maahanpanijaiset, niiden paikka kun alunperinkin oli pensasrivistössä pähkämöiden kanssa. Samaan syssyyn pätkin vielä hopeatäpläpeippiä - sitä valko-kirjavalehtistä, jossa vanhemmat lehdet muuttuvat violetti-vihreänkirjaviksi - pähkämöiden ja kurjenmiekkojen väliin maata peittämään.

Kunpa olisi se taikasauva! Haluaisin mahdollisuuden edes kurkistaa tulevaisuuteen ja nähdä, onnistuvatko istutusyhdistelmäni. Välillä onnistun mielikuvittelemaan lopputuloksen - kuten "suihkulähteen" kanssa - toisinaan taas, kuten pensaspenkin osalta - en jotenkin millään näe, miltä kasvit yhdessä lopulta näyttävät.

On oltava rehellinen: kyllä minä heilauttaisin ajankuluakin hieman nopeammaksi. Vaikka niin, että nyt olisikin ensi vuoden toukokuu ja kaikki nyt tekemäni olisi vuoden vanhempaa. Itse olisin tietysti edelleen kakskytviis. Vaimitäsenytoli.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Diamonds are forever.

Ei tullut timantteja äitienpäivälahjaksi.

Minulla kun onkin fiksumpi mies. Toki hän tietää, että en minä timangeistakaan kieltäydy, mutta en minä niitä jaksa jatkuvasti ihastella ja kiillotella, eivätkä ne tuota minulle joka kerta suurta elämystä, kun näen ne (kihla- ja vihkisormusta lukuunottamatta, mutta ne edustavatkin jotakin aivan erityistä).

Fiksu mies kysyy lapsensa äidiltä, että jos jotain kasveja äitienpäiväksi? (On se kuulkaa niin ihana mies!!) Se on naru, josta meikäläistä kannattaa aina nykäistä. Se on varma hymynaru.

Ei haittaa, vaikka timantit ovat ikuisempia kuin puutarhani yksikään elävä. Kasveja minä jaksan kuitenkin päivästä toiseen ihastella, niitä minä tuijottelen ja tulen onnelliseksi yhdestäkin uudesta lehdestä, oksanhaarasta tai kukasta. Niiden katselu ja hoitaminen tuottaa isompia elämyksiä kuin mitkään kohinoorit. Tuskin itse nimijalokivestäkään riemastuisin, vaikka olisin Englannin kuningatar. Buckinghamin palatsin puutarhaan sen sijaan voisin mielelläni lähteä pasteeraamaan, jos sinne kerran nykyään pääsee.

Laitoin siis listalle sekä 'Starfire' -syysleimut että korallikeijunkukat. Rakkauvenpunaista! Sinne 'Anzacien' ja illalla maahan laittamieni 'Sphinx' -liljojen kaveriksi.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Just another day in paradise.

Sinne meni. Suurin osa kevään siemenkylvöjen tuloksista on nyt maassa. En minä jaksanut niitä enää juoksuttaa edestakaisin. Etelänruusuruohot ja ristikit ovat paikoillaan, samoin postimyyntiperennoista päivänliljat. Siirsin yhden maksaruohon, jaoin ruukussa maassa kasvavaa viiruhelpiä toiseenkin isoon ruukkuun ja kaivoin ne takaisin maahan ruukkuineen päivineen, eivätpä leviä ihan minne sattuu. Pikkukurjenmiekkojen paikkaa on vielä pohdittava, joten ne täytyy huomenna ottaa pusseista ja istuttaa väliaikaisesti ruukkuihin.

Mitäs muuta tapahtui...? Hirvittävä määrä patsastelua, mittailua ja arviointiseisontaa pää kallellaan.

Laitoin hiekan ja soran sekoitusta valkoisten punatähkien istutuskuoppiin ja tökkäsin nekin maahan. Tämän ohjeen sain myymälästä, josta kasvit ostin. Vinkki tuli könttäsavimaan omistajalle tarpeeseen. Vasta jälkeenpäin tajusin, että nyt penkissä on vierekkäin punatähkiä, siperiankurjenmiekkaa ja viiruhelpiä. Kaikilla on hyvin kapeat, heinämäiset lehdet. Aikani potkin itseäni nilkkaan huonosta asettelusta, kunnes huomasin, että voin napata kurjenmiekan ylös ja siirtää sen toiselle puolelle penkkiä, jättipoimulehtien taakse. Ne näyttävät paremmilta yhdessä. Paitsi että siinä vieressä taas on päivänlilja... voi räähkä. Onneksi en vielä siirtänyt iiristä. Pitää ottaa vielä yksi mittaustauko. Hmm... jos sinne laittaisikin vielä pari jättipoimulehteä kasvamaan, ja iiriksen nousemaan niiden keskeltä? Vähän niinkuin suihkulähde ja veden kuohut? Voisi olla aika kiva. Ja silloin poimulehti olisi iiriksen ja päivänliljan välissä.

Eilen pähkäilin sitä talonkulmapenkin keskipistettä. Laitoin sen punaisen ajatuksen innoittamana sametinpunaisiksi mainitut 'Anzac'-päivänliljat siihen. Tuumasin, että niiden taakse voisi hankkia kirkkaanpunaisia syysleimuja. 'Starfirea' minulla on toisaalla, ja niiden lehtien purppuransävy sopisi penkkiinkin, mutta ne ovat ehkä vielä liian pieniä jaettaviksi. Siirtäisinkö? Sitä pitää miettiä.

Etummaiseksi pitäisi sitten keksiä jotakin kesä-heinäkuussa kukkivaa punaista. Jaloangervo voisi olla hieno, mutta se kukkii aika lailla yhtä aikaa päivänliljan kanssa. Korallikeijunkukka voisi olla sopiva kukkimisajankohtansa puolesta, mutta ovatkohan sen kukat liian hennot herättääkseen "wau" -efektin? Ehkä eivät, jos niitä on runsaasti. Kukan väri on aika hieno.

Oi voi, taas lähti raha kulumaan.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Varokaa vihaista roudaria!

Alkaa mennä hermot tämän roudaamisen kanssa. Kuljetan kasveja ulos ja kasveja sisään, aamua iltaa, aamua iltaa. Lidlin pyörällisestä korihyllyköstä irtosi jo rengaskin. Ruukkuihin esikasvatukseen laittamieni Sphinx-värililjojen ulkonäkö on kuin pahimmillakin moppitukilla: lehdet roikkuvat veden painosta ja habitus on mitä masentunein. Osa tämän kevään siemenkylvöistä näyttää jo antaneen periksi ja heittäneen kutakuinkin henkensä. Varsinkin 'Red cascade' -ristikit ovat aika surullinen näky. Herkimmät ja heikkoihermoisimmat, ohittakaa seuraava, sillä nyt tulee: voi helevetin helevetin helevetti, että korpeaa!! Karaiseminen kuuluu asiaan, kovalla kädellä kurittaminen ei! Missä on mun kevät?

Puutarhaharrastajilla ja -harrastelijoilla on kuulkaas perustuslaillinen oikeus ihmismäiseen ja kasvien arvoiseen kevääseen, vain riittävään määrään vettä taivaalta kerrallaan (yli 25 mm kolmen vuorokauden sisällä on siis LIIKAA) ja vesisateen yhteydessä ilman lämpötilan kuuluu olla vähintään +12 astetta. Tuulta saa olla sen verran, että erityisesti nuorten puiden hento varsi ja latvus vahvistuvat taistelussa elämän ankaruutta vastaan, mutta ei niin paljon, että ne alkaisivat pysyvästi kasvaa poispäin tuulen perussuunnasta, kuten tällä pihalla esimerkiksi saarnelle on käynyt, ja rusokirsikalle kävisi, ellen olisi väliaikaisesti "lastoittanut" sitä suoraksi. Auringon kuuluu paistaa joka päivä, tai vähintään kuuden päivän ajan peräkkäin, minkä jälkeen saa olla yksi edellä mainitun kaltainen sadepäivä.

Lisäksi meinasin toivoa, että hevosenpaskaa sataisi tasaisesti kukkapenkkeihin, mutta en minä sentään kohtuuttomia vaadi. Sen sijaan voisin edellyttää, että kaikki vähintään yhden hevosen - voi olla ponikin, tai vaikka aasi, for that matter - omistajat ilmoittaisivat tienvarsikyltein, että täältä saavat puutarhaihmiset tulla hakemaan kalkittua ja kuivitettua ylivuotista lantaa säkkeihin pakattuina niin paljon kuin jaksavat kantaa. Ja hevoseläimet hörähtelevät kiitokseksi päälle.

Joku voisi myös ystävällisesti ilmoittaa, että meillä on ylimääräinen yli kymmenen neliön kasvihuone. Tuomme ja pystytämme sen (vakain perustuksin, tottakai) pihallenne, kun kerrotte yhteystietonne. Ilmaiseksi, no tottahan toki, meillä se vie vain tilaa pihalla ja olisimme iloisia päästessämme siitä eroon.

Missä on maailmankaikkeuden puutarhallinen oikeudenmukaisuus, kysyn minä. Täällä sentään yritetään luoda paratiisia maan päälle.

Nelinkertainen MIKSI??

Taas sataa. Toissapäivänä satoi, ja sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen. Savitontilla vesi seisoo ja nurmikko lätisee. Ei yksi päivä kesää tehnyt, vaikka eilen olikin lämmintä ja kaunista (senkin päivän Pihanomistaja siivosi, kun appiukko ja anoppi tulivat käymään... terveisiä vain, jos satutte lukemaan! Ei ole miniä mikään kodinhengetär. Vaikka johan nuo sen melkein 20 vuoden kokemuksella tietänevät.) Miksi tuo sade ei jo lopu? Miksi koko ajan on näin kylmä? Miksi kevät ei etene? Miksi?

Postimyyntiperennat saapuivat pusseissaan. Ja siellä ne raasut joutuvat vielä hetken olemaankin; niin innokas en ole, että ruhtinaallisessa viiden asteen lämpötilassa lähtisin ulos loikkimaan sadetakki päällä istutuslapion kanssa. Päivänliljat 'Pandora´s box' ja 'Anzac' sekä pikkukurjenmiekat näyttivät pussien läpi tarkasteltuna ihan terhakoilta, joten toivotaan, että huomenna olisi edes lämpimämpää. Silloin se sadekaan ei niin kauheasti haittaisi.

Sen verran ehdin eilen tehdä, että kirjavalehtiset isotähtiputket istutin talonkulmapenkkiin. Se on muuten kummallinen istutusalue: vaikka tilaa olisi, en jotenkin millään keksi, millä tilan täyttäisin. ERITTÄIN vaikea sommiteltava. Reunoilla on tilaa, keskellä on pelkästään tilaa... Pitäisi kai yrittää piirtää kuvaa ja miettiä sen avulla. En vain ole mitenkään erityisen taitava piirtäjä. Yleensä jo mielikuvaharjoittelu riittää istutusalueen rakentamiseen, mutta tämä kyseinen pläntti panee hanttiin minkä ehtii. Yritän olla oikein "zen" ja antaa kasvi-ideoiden vain tulla, mutta ne näköjään nyt kiertävät minut kaukaa. Muihin penkkeihin kyllä tulee uutta ideaa koko ajan. Olenkohan nyt suunnannut antennini väärin?

Talonkulmaan tarvittaisiin se kuuluisa "focal point", jonka Alan Titchmarsh on omissa ohjelmissaan meillekin lanseerannut. Sen pitäisi olla vähintään puolikorkea, pitkään - mieluiten tietysti koko kesän - kukkiva, ja ihan aavistuksen siniseen taittuva kirkkaanpunainen. Älkää kysykö, miksi. Sen vaan pitää. Ja sen täytyisi näyttää hyvältä joka suunnasta katsottuna (no, missä kasvissapa olisi ruma takapuoli). Siinä saisi olla jotain draamaa, jokin "wau"-efekti.

Jos se ei olisi kasvi, sen pitäisi olla uurna tai amfora, mielellään jalallinen, jolloin ympäröivät kasvit eivät peittäisi sitä näkyvistä. Tai ehkä sitä ei muutaman vuoden päästä näkisi pohjoispuolelta katsellen; ainakin toivon viimevuotisen äitienpäiväsyreenini kasvavan tuota pikaa näköesteeksi ja tilanjakajaksi paikalleen. Toistaiseksi Moskovan kaunotar on vielä vähän niinkuin saparoiässä.

Uurna tai amfora, niin. Siihen sitten voisi vaikka joka kesä hankkia uuden kasvajaisen, ja talven ajan se näyttäisi vain hyvältä. Sillä tokihan sen voisi jättää talveksi ulos. Metallinen kai se siinä tapauksessa olisi. Ja sitä myöten myös kallis. Huoks.

Kuten näkyy, minä kyllä pyöritän ajatuksiani asian ympärillä. Vielä vain ei ole lamppu syttynyt.

Ehkä huomenna.

torstai 6. toukokuuta 2010

Kurjenmiekkoja, paljon kurjenmiekkoja.

Iirikset ovat yksi ehdottomista suosikeistani. Niissä on jotakin majesteettista, juhlavaa, herkkää ja kertakaikkiaan eleganttia. Pidän myös siitä, että saksan- / tarhakurjenmiekoilla ja siperialaisilla serkuillaan on niin erilainen lehdistö, että halutessaan niitä voi häpeilemättä istuttaa melko runsaastikin lähekkäin tekemättä ei-kukinta-ajasta tylsää. Niitä lehtiä kun sitä kuitenkin suurimman osan ajasta tuijottaa.

Tällä kertaa kuitenkin istutin ostokseni varsin kauas toisistaan, ja kauas myös muista pihan kurjenmiekoista. Valkoiset siperialaiset päätyivät niille suunnittelemaani paikkaan niin, että ne kukkiessaan näkyvät sisään tullessa ja ulos lähtiessä. Aina välillä toivon, että kaikki kussakin penkissä olevat kasvit myös kukkisivat yhtä aikaa, jotta näkisi senkin osan sommittelusta. Kurjenmiekat nimittäin ovat itseoikeutettuja tähtiä tässä valkoisena ja vaaleanpunaisena kukkivassa penkissä, jossa muutoin kukkivat vuorenkilvet (takarivissä, sillä en erityisesti pidä niiden epäsiististä ulkomuodosta tai suurista lehdistä, mutta kukat ovat oikeastaan aika kivat), tuoksukurjenpolvet, verikurjenpolvet 'Max Frei', jotka ihme kyllä sain itse siemenestä kasvatetuksi, keijuangervot ja pihlajat. Penkki vielä päättyy valkoiseen syreeniin ja vaaleanpunaiseen harmaamalvikkimassaan.

Valkokukkaiset keltakurjenmiekat saivat istutusvaiheessa kaiken sympatiani. Valitsin juuri ne ruukut siksi, että muoviruukut pullistelivat suuntaan ja toiseen, eli kasvit olivat ehtineet aika kookkaiksi. Ajattelin myös, että niillä oletettavasti olisi myös aika vahva juuristo. Olin oikeastaan aika järkyttynyt ottaessani ruukut sitten lopulta pois: mullan tilalla oli lähes pelkästään juuria. Reppanat olivat kyllä ihan viimeisillä elannonrippeillään olemassa, ja uskon niiden olevan ehkä ihan hieman kiitollisia - ja kiittävän runsaalla kukinnalla, näin toivon - päästyään kunnon kuoppaan paikkaan, jossa ihan kyljessä ei ole muita kasveja. Levittäytykää vapaasti, juuret!

tiistai 4. toukokuuta 2010

Huhtikuu on kuukausista julmin.

Sen sanonut ei ollut nähnyt vuoden 2010 toukokuun 4. päivää.

Päätin eilen kartalta poistuneen Backaksen ikävissäni, että tänään käyn tutustumassa kahteen minulle ennestään tuntemattomaan puutarhamyymälään. Olen ihan leipääntynyt kaikenmaailman kodinterroihin, jotka eivät mitenkään korvaa Backasta - eivät taida edes yrittää - ja tuontikasvien myyjiin, joiden valikoima on sitä samaa joka paikassa.

Niinpä suuntasin aamulla autonkeulan kohti Helsinkiä. Lentokenttää lähestyttäessä etuikkunaan alkoi läiskähdellä epätavallisen kookkaita osumia ollakseen pelkkiä vesipisaroita. Auton mittari näytti plus kahta ja tietokoneen näyttö vilkutti "risk of icea", ja silloin päätin ottaa rain checkin - kirjaimellisesti. Ainoa myymälä, jonka tiedän pitävän perennoitaan sisätiloissa (citykanit kun lähestyvät hyvää vauhtia pääkaupunkiseudun pohjoisia reunoja), sijaitsee lentokentän kupeessa Tuusulanväylän toisella puolella. Sinne siis, edes hetkeksi pois pahasta maailmasta.

Sydän heitti ylimääräisen voltin, kun pääsin sisään: pitkän kasvihuoneen keskellä kukki aivan huikean hieno ruusumantelipuiden ryhmä. Mikä ero ulkoilmaan! Pöydillä oli jo ihania kesäkukkia, eksoottisia vaahteroita, bonsain tapaan kasvavia ja melkein tulenpunaisena kukkivia japaninruusukvittenin lajikkeita... Voi onni ja autuus. Tulin vahingossa taivaaseen.

Eilen illalla etsin perennakirjoista muiden valkoisten haaveiden (nyt on valkoinen kausi menossa) ohella portinpielen penkkiin sopivaa, melko korkeaa kukkivaa kasvia, jonka lehdet olisivat sopivasti erilaiset kuin siellä nyt olevan lapinnauhuksen munuaisen muoto ja sinne vielä tulevan syyskimikin teräväkärkinen... mikähän muotomääre siihen sitten sopisikaan. Yksi vaihtoehdoistani heilutteli lehtiään myymälän pöydillä. Aikani kiersin ruukkuja kuin kissa kuumaa puuroa, mutta sitten annoin periksi (liha on heikko, vaikka mieli olisi vahva kuin muuri).

Jatkoin matkaani kolmen valkokukkaisen punatähkän kanssa.

Seuraavaksi tähtäsin osumaan Kehä I:n kyljessä majaa pitävään Matti Kokkosen puutarhamyymälään, josta olen kuullut kovasti kehuja. Sitä lähestyessäni sade kiihtyi, ja oloni oli melko absurdi, kun näin myymälän seinässä Kehälle näkyvän ison lakanan: "Olemme avanneet!" Minulla täytyy viirata päässä, kun kaarran renkaat vinkuen puutarhamyymälään, en ihanassa kevätsäässä vaan kelissä, joka muistuttaa lokakuun loppupuolta aidoimmillaan.

Vaan kun en ollut ennen käynyt ja päätin mennä, niin meninhän minä. Tien varrella ollut kaivuutyökään ei estänyt minua pääsemästä päämäärääni, mutta lompakkoni kiitti kyllä sitä, että kutakuinkin kaikki tutustumisen arvoinen oli vielä yli kaksi metriä korkeissa rullakoissa ja vielä oikein ovelasti niin päin, että kummastakin päädystä lukien purkit oli sijoitettu kasvikyltit rullakon keskiosaa kohti.

Minua tervehtimään tullut myyjäneitokin totesi aikamme juteltuamme, että tule uudestaan sitten, kun aurinko paistaa. Siitä olisi pitänyt ymmärtää, että ei tämä ihan tervejärkisen puuhaa ole. Myyjä oli siis oikein ystävällinen ja toivotti toivotuksensa pelkästään hyvässä hengessä, mutta itse olisin voinut sisäistää viestin myös jarruksi.

Mutta ei. Taas mentiin, netistä tulostettujen karttojen avulla: aja Kehä I:ää 5,76 km ja käänny vasemmalle liittymästä Kontulantie. Siinä vaiheessa taivaalta tuli kahden euron kolikkoa suurempia lumihiutaleita kohtalaisen tiheästi. Nauroin jo ääneen.

Käännyin vasemmalle yhtä risteystä liian aikaisin ja absurdi päiväni jatkui. Näin, kun erään talon pihalta ajoi ulos Itellan jakeluauto takaluukku ylhäällä. Ihmettelin sitä, mutta mietin, olikohan kyydissä jotain autoa pitempää. Koska tie oli umpikuja, pyöräytin autoni takaisin tulosuuntaan Itellan perään ja seurasin tapahtumaa kuin hidastetussa elokuvassa: auto pysähtyi liikennevaloihin viereiselle kaistalle, ja valon vaihtuessa vihreäksi lähti liikkeelle postipinot auton takaosasta räntäiselle tielle läiskähtäen kuin vesipommit. Koska itse seisoin punaisissa valoissa toiseen suuntaan kääntymässä, en voinut todella tehdä muuta kuin katsella, miten Itella hurruutti tapahtuneesta autuaan tietämättömänä eteenpäin, kohti uusia haasteita. Sen takana tulevat kaksi autoa näkivät tapahtuneen - toinen joutui kertakaikkiaan pysähtymään keskelle tietä postipinojen tukkiessa sen kaistan. Toinen mitä ilmeisimmin lähti kiivaaseen Itella-takaa-ajoon. Viimeinen, mitä näin ennen kääntymistäni kohti Muhevaista oli, että tielle pysähtynyt auto laittoi fiksusti hätävilkut päälle ja lähti siivoamaan Itellan sotkuja.

Mutta Muhevaiseen, siis. Säässä, josta talvi olisi ylpeä. Nauratti niin, että oli pakko istua autossa parkkipaikalla hetken aikaa ettei myymälän henkilökunta olisi pitänyt minua täysin kajahtaneena. Tai miten sen nyt ottaa: siellä minä kiertelin harras ilme kasvoillani jättisuuren sateenvarjon alla ja pyyhin enimpiä lumia ruukkujen päältä, jotta näkisin, onko siellä elämää vai ei. Haaveilemani valkoisuus oli todella nyt otettu tosissaan jossakin...

Ja niin siinä kävi, että tästä tuli hyvä reissu. Punatähkät saivat takapenkille seurakseen isotähtiputki 'Sunningdale variegated'ia (jonka tuotekyltissä oli hauska ilmaus "kukkii laiskasti". Sama se sille; sen lehtien takia minä ne ostin. Kukat ovat kiva yllätys, jos niitä tulee!), valkokukkaisia siperiankurjenmiekkoja sijoitettavaksi siihen eilen kanttaamaani ja perkaamaani pitkään penkkiin vaaleanpunaisena kukkivien muiden kasvien joukkoon, ja valkokukkaisia keltakurjenmiekkoja, jotka saavat paikan talon toiselta puolelta, kutakuinkin tontin kosteimmalta kohdalta. Imeköön ne nyt sitten vaikka kaikki kevään sulamisvedet!

Päätän lähetyksen Absurdistanista tähän ja toivon, että huomenna pääsen istuttamaan ostokseni omille paikoilleen.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Kanttausrauta, rakastettuni.

Se on IHANA. Kertakaikkiaan ykköstyökalu (vai kakkonenko se nyt on talikon jälkeen?). Sisälläni piilossa olevaa pilkunviilaajaa ilahduttaa niin äärettömästi, kun istutusalueiden reunat ovat tsup-tsup siistit. Naks vain katkeaa nurmikon vaellus kohti arvokasveja (no on ne mulle arvokkaita!), eikä tarvitse edes paljon ponnistella.

Ponnistelu alkaa vasta sitten, kun pääsen kitkemään voikukkia, rönsyleinikkiä, tulikukkia ja juolavehnää niiden arvoasukkien väleistä. Ennen kuin jotakin asioista ymmärsin, kompostoin iloisesti lauleskellen kaiken pihalta irrotetun, mukaan lukien kaikkien edellä mainittujen juuren- ja varrenpätkät. Kompostointituotoksen levittelin pensaiden alle seuraavana kesänä... ja tänä kesänä kerään sitten juuren- ja varrenpätkistä kasvaneet miljoonat rikkakasvit taas pois. Minulta se ei tekeminen puutarhassa lopu :-) Olen keksinyt ikiliikkujan.

Ei vainkaan. Kyllä minä jo tähän pihanomistajaikään mennessä olen oivaltanut, että rikat menevät roskiin ja ruohotuppaat sinne kompostiin. Kärsin nyt tyhmäninnokkuudestani kertaalleen, mutta toivottavasti en enää toiste. On se sen verran tympeää puuhaa kaivella viisisenttisten voikukkien kolmekymmentäsenttisiä juuria kurjenpolvi-istutusten seasta ja alta. Siinä saa kapeateräinen istutuslapio kyytiä. (Sillä on muuten yllättävän hyvä kaivella juuria.)

Huomiseksi luvattu vesisade (ellei tule lunta tai räntää; voi helevettiläinen tätä kevään pituutta!!) nostanee seuraavan rikkasukupolven esille, joten tuota melkein 10 metrin mittaista penkkiä saanen kaivaa vielä aika monesti tänä kesänä. Vaan on siinä onneksi nätisti kantatut reunat!

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Minulla on ikävä.

Pave Maijasella oli muinoin eetterissä Ikävä-niminen laulu. "Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä" ja jotain sinnepäin. Ei mitään parasta Maijasta, mutta jäi mieleen.

Tänään ymmärsin jälleen, mistä hän laulaa. Kiertelin kaikki kukkapenkkini, kyyhötin ja pyllötin ja näytin muutenkin naapureille parhaita puoliani. Näkyykö sitä pensaskärhöä, jonka sain viime vuonna taimivaihdossa? Tuosta taitaa nousta se rohtoluppio, jonka vaihdoin toiselta puutarhatuttavalta. Pioni "Eevaksi" nimeämäni saantitaimi samannimiseltä henkilöltä nostaa myös punaisia alkujaan.

'Siloam show girl' -päivänliljoista ei kyllä näy kuin aavistus. Mahtavatko nousta...? 'Pink damask' tulee, ehkä innostui tänä keväänä sille ostamistani kavereista.

Missä ovat ne suloiset valkokukkaiset kesäpikkusydämet? Onkohan tuossa ihan minimini alku yhdestä? Kolme piti niitäkin olla. Tulisivat! Suojaisivat niin hyvin 'Westerplatte' -kärhön tyveä pahimmalta auringolta. Itse kärhöä en vielä edes odota.

Mooseksenpalavapensas ei tainnut sitten selvitä talvesta. Tuosta jostain sen pitäisi nousta... Pieni pyyhkäisy jäätävän iltatuulen kohmettamilla sormilla pitkin mullan pintaa ja sieltä, sieltä löytyy viisi ihanan vaalean vihreää mooseksenalkua. Kasvaa!!

Toisesta penkistä haikailen syyskimikkien perään. Ritarinkannusten vähän samannäköiset nuoret lehdet helottavat silmiinkoskevan vaaleanvihreinä, mutta punertavia kimikinlehtiä ei kyllä näy, vaikka kuinka kurkkisin. Hei, olisiko sittenkin tuossa yksi pieni lehdennäköinen? Voisi olla.

Yksi liikuttavimpia pikkualkuja ovat isovaleunikoiden karvaiset lehdet. Ne ovat kuin peukalonpään kokoisia kasvimaailman nallekarhuja, toooosi sympaattisen näköisiä! En voi uskoa onneani, että ne todellakin lähtivät kasvuun tänä keväänä. Pyörryn onnesta, jos näen ne kukkivina. Sen ihanampaa sinistä ei juuri ole.

Vaikka kyllä kevätkaihonkukan sininenkin on aivan fantastinen. Näin juuri ensimmäisen avautuneen kukan, ja sillä oli hirveä määrä nupussa olevaa jengiä ympärillään. Jokohan huomenna kukkisivat? Toisessa pätkässä kauempana kukat näyttivät olevan enemmän violetteja, onkohan sitä kahta väriä olemassa? Jos on, a) en tiennyt sitä ja b) olen tosi iloinen, että ne ovat samassa penkissä!

Päätin, että tänä kasvukautena kuvaan kaikki istutusalueet kahden viikon välein. Sitten näen, mikä on milloinkin kukassa eikä tarvitse luottaa omaan säkenöivän tarkkaan muistiinsa (mikä ihme tuostakin kasvaa, olenko istuttanut siihen jotain??? Näyttää ihan joltain liljalta, mutta ei siinä kyllä pitäisi mitään olla... JESTAS! Onko tuo... voisiko tuo olla sitä varjoliljaa, jonka - jälleen kerran - vaihdoin taimivaihdossa? Enkös minä tuohon sen tällännyt?). Samalla saan tarkan käsityksen eri lehtimuodoista ja niistä tyhjistä tai tämän talven myötä tyhjiksi jäävistä kohdista, joihin kesän kuluessa voi jotain taas toisilta vaihdella. Ehkä kaikki tulijat ehtivät tulla kunnolla näkyville kuun loppuun mennessä, jolloin ensimmäinen taimivaihto odottaa.

En vain millään jaksaisi odottaa. Minulla on kaikkia kasviystäviäni suunnaton ikävä. Milloinkahan näen ne taas?

En varmaankaan vielä huomenna.