Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



lauantai 30. huhtikuuta 2011

Vai kevään juhla?

Istuin sohvalla lukemassa iltapäivälehtien "raportteja" Williamin ja Katen häistä, kun yhtäkkiä jostakin alkoi kuulua ihme huminaa. Satoi kaatamalla. Satoi myös rakeita. Ei kovin keväistä... Vai lieneekö sittenkin?

Jääkiekon MM-kisojen ensimmäinen ottelu onneksi vähän lämmittää; ainakin toistaiseksi Suomi johtaa Tanskaa 3-0. Tilanne on parempi kuin edellisissä kisoissa :-)

Eilen istutin jo ensimmäiset perennahankinnat! Maahan pääsi Helsingin messuilta Tommolan tilalta ostettu tarhakurjenmiekka 'Orkidea', sekä hankinta, jota en ikikuunaan uskonut tekeväni.

Minulla on portinpielen penkissä iso saksan- ja tarhakurjenmiekka-alue, joka kaipasi jotakin aivan muuta rinnalleen. Kierros Keravan Muhevaisessa jätti ajatuksen kytemään: voisiko siinä olla vuorenkilpeä? Siis vuorenkilpeä, maailman kaikista kasveista! No kun Muhevaisessa oli myynnissä lajiketta 'Rotblum', joiden lehti punertaa hienosti, ja joiden kukan toivon olevan muuta kuin se peruspinkki (mainittiin myyntilapuissa punaiseksi). Niitä minä sitten kolme kappaletta ostin, ja kotona vielä pilkoin niitä siten, että sain maahan viisi herttaisen pientä ruusuketta. Olen älyttömän tyytyväinen: kasvit sopivat yhteen mielestäni ihan mainiosti. Vuorenkilpien takana on vielä - kylläkin vähän väärässä paikassa, oikein paahteisella alueella - 'Desdemona' -kallionauhusta, joten sieltä saadaan komppausta vuorenkilpien lehden punerrukseen.

Penkin etureunaan ostin vielä punakukkaista patjarikkoa, jonka lehdet olivat sopivasti heleän, raikkaan vihreitä - taas vähän erilaista kuin mitä siinä muutoin on.

Olohuoneen ikkunasta näkyvä maisema alkaa myös pikkuhiljaa saada jotakin muuta sisältöä kuin naapurin mummon. Sitä varten hankin korkeutta (ja suojaa) tuomaan sirotuomipihlajan, ja mielenkiintoiseksi väriksi lännenheisiangervo 'Center glow':n, jolle ei kyllä luvattu kestävyydeksi kuin I-?, mutta uskon sen pärjäävän, kun laji muutenkin selviää hyvin näillä leveysasteilla.

Aivan valtavan ihana kurillienkirsikka oli viittä vaille lähdössä mukaan myös, mutta jätin sen vielä kauppaan. Meidän savimaa kun ei aivan vastaa sen hiekkapitoisen maan vaatimuksia... Ehkä sitten, jos tässä remontin yhteydessä - penkissä on tällä hetkellä kaikennäköisiä perennoita, jotka pitää joka tapauksessa kaivaa näkösuojaistutuksen tieltä ylös - jaksan tehdä mittavaa maanparannustyötä ja lisätä maahan rutkasti hiekkaa. Puu olisi kyllä aivan ihana <3

Nyt takaisin jääkiekon pariin. Parempaa säätä vapun jatkoksi toivottelen teille kaikille!


torstai 28. huhtikuuta 2011

1 vee

Ihme ja kumma, tässä sitä edelleen kirjoitellaan! Minä, lyhytjännitteisyydestäni notorisen tunnettu (ainakin omassa keskuudessani), olen pitänyt rakasta blogiani yhden kokonaisen vuoden. Annan itselleni 10 pistettä ja papukaijamerkin, ja kiitän teitä kaikkia täällä käyviä kärsivällisyydestä ja kiinnostuksesta.

Kippis toiselle vuodelle!

Keski-Uudenmaan kevätreportterinne uutisoi tänään seuraavaa: paloitteleva jyrsijämassamurhaaja liikkuu alueella - hiirenkorvia roikkuu puissa!


Meinasin ajaa eilen ojaan, kun sivusilmällä siinä vauhdin (65 km/h) hurmassa yhtäkkiä noteerasin koivujen viherryksen. Jösses, niissähän on lehdet.

Sama ilmiö kotipihalla: mustaherukka näytti jo näin somalta.


Kevätkaihonkukkakin avasi lopultakin kukkanuppunsa. Jos kasvi onkin yksi riesa muulloin, tähän aikaan vuodesta sitä on ihan pakko rakastaa. Ennen koivunlehtien puhkeamista missään ei ole näkyvillä yhtä heleää vihreää, ja puhtaansininen kukka on harvinaisuudessaan (onko yleisen vastakohta tässä tapauksessa harvinainen? Kun sekään ei oikein tunnu täsmälliseltä ilmaisulta. "Ei-yleinen"?) ihan superviehättävä.


Samoin avautuivat ensimmäiset kääpiötulppaanit à la Oma Piha -lehti. Kiitos teille, hienoja ovat tulpsut. Harmi, ettei kukinta ole ihan synkassa kevätkurjenmiekkojen kanssa, joiden kukat alkavat jo pikkuhiljaa hiipua. Ihania nämä kuitenkin ovat!

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Retkellä.

Eka Vekara innostui viikolla luonnon tutkimisesta, kun olimme pyöräretkellä ja näimme kahden kurjen laskeutuvan mielestämme lähipellolle. Poljimme kotiin kuin tuulispäät, hyppäsimme kiikareinemme autoon ja kaasutimme mutkat suoriksi, kun yritimme ehtiä näkemään pitkäkaulat. No, kurkia emme havainneet, mutta pikkumies näki kiikareiden läpi sen verran paljon muuta mielenkiintoista, että hän halusi uusia retken pääsiäisen aikaan. 

Tänään sitten teimme retkieväät, pakkasimme ne, kiikarit ja kameran reppuihin ja lähdimme ajelemaan jokivartta pitkin koko perheen voimin. Hieno sää jatkoi hellimistä, ei ollut kiire mihinkään ja kaikenlaista katseltavaa osui kohdalle. Oli mahtavan mukava retki!







Myös kotipihalla kevät etenee. Pari kaunokaista on jo aukaissut kukkanuppunsa, ja tarhakylmänkukan ihanat nuput ovat nousseet esiin.
 








Kevättyöt jatkuivat pihalla. Heiluttelimme haravaa hikeen saakka ja omenapuut saivat ötökäntorjuntaruiskutuksen "virkistyksekseen" helteisenä päivänä. Piha on kuiva! Maa oikein pölisi, kun rapsutimme kuivaa nurmikkoa irti, ja teki hirveästi mieli tarttua letkuun. Pitää kuitenkin malttaa vielä odotella; ei tämä kevät tällaisena voi kovin pitkään jatkua. Vesisade on takuulla jo nurkan takana. Sitten voi heitellä kevätlannoitteetkin, ja pian sen jälkeen toivon löytäväni hyvän paikan, mistä saa hakea pollen parasta perennapenkkien lannoitteeksi.

Iltapäivän lähestyessä illan taitetta minä yhtäkkiä leipäännyin. Ei enää yhtään puutarhapuuhaa! Harava heilahti melko äkäiseen takaisin puuvajan seinälle, ja sen sijaan istahdin Herra Miehen kanssa puutarhapenkille nautiskelemaan myöhäisen iltapäivän auringosta ja lasillisesta kylmää valkoviiniä. Elämä oli aika mukavaa juuri sillä hetkellä!

Ei se ole hullumpaa tietysti nytkään. Vatsa on täynnä herkullisen grilliaterian jälkeen, posket punottavat auringon lämmitettyä koko päivän (takakuistilla oli päivällisen aikaan mittarissa +25 astetta!) ja olemme päässeet jo aterioimaan ulos. Aikani minä tätä äimistelin, kunnes tajusin, että toukokuu alkaa ensi viikolla. No, minä olenkin pohojosesta, eikä siellä ihan joka vuosi olla t-paidassa huhtikuun lopulla... On ollut hieno pääsiäinen, ja tämän ihanuuden pitäisi jatkua vielä huomennakin. Kyllä on keli kahdessa viikossa muuttunut radikaalisti! En pane pahakseni :-D

lauantai 23. huhtikuuta 2011

"Äitillä on uusi lelu."

Jos minussa piilee pieni pyrottaja (koskaan ei ole huono hetki sytyttää tarpeellinen tulipalo tai ruokkia tulta vielä vähän), olen minä heikkona kaikkiin teknisiin juttuihinkin - niin kauan kun osaan niitä käyttää. Olen tainnut ennenkin hehkuttaa onneani Ikean itsepalvelukassojen äärellä: niillä skannereilla on niin kätevää itse hoitaa ostoksensa ja maksamisensa.

Puutarhahärveleitä meillä ei tähän mennessä ole ollut kuin Klippon uskollinen ruohonleikkuri, sekä trimmeri, jota minä en tunnu omin voimin saavan millään käyntiin (eli se ei kuulu edellisessä kappaleessa mainittuihin kivoihin härpättimiin). Nyt minulla on siis - pääsiäisen väreihin sopiva - oksasilppuri. Eka Vekara nappasi heti kiinni minun vitsailustani, ja lallatteli iloisesti naapurin mummolle, että äitillä on ihan uusi lelu. Mitähän lie mummo miettinyt ennen kuin asia selvisi?

Pääsiäissilppuri
En ehtinyt aiemmin testata laitetta, vaikka silputtavaa riittäisi. Eilen oli jo ihan vähällä, etten olisi antanut palaa. Päätin kuitenkin kunnioittaa pitkäperjantaita ja armahtaa naapureita ja aloittaa vasta tänään.

Keväistä risusavottaa à la me.
Tästä lähdettiin. Jasmiketta, kvitteniä, omenapuuta sekä tavallisena että purppuraan vivahtavana koristeversiona, herukoita, pari karviaisen oksaa sekä - joulukuusi.

Vempeleen käyntiääni on vallan hiljainen, mutta jössessiunaa, mikä nnnnjjjjännngggg siitä kuuluu, kun sinne oksanpätkänä työntää. Ääni ei ole hirvittävän kova, mutta NÄLKÄINEN se on. Laitteen kapea syöttöaukko on kuin Molokin kita: se nielee kaiken, ja ahnaasti.
Ja kas näin kaunista jälkeä sillä syntyy. Yksi vajaa 55 litran multasäkki on jo täynnä, enkä ehtinyt tänään silputa kuin tuon edellisessä kuvassa vasemmalla näkyvän jasmikekasan. Pienimmät oksansoirot hujahtivat laitteen terien läpi sellaisenaan, mutta eipä tuo menoa haittaa.

Tuolle pitää sitten keksiä jotakin kivaa hyötykäyttöä. Käytänkö kompostin väliaineena lehtien kanssa? Kyllä! Kompostorin kuivikkeeksi siitä ei tuoreena hakkeena liene. Jos lopputuloksena on isokin kasa haketta, sillä voisi kattaa vaikka kasvatuslaatikoiden välipolut. No, ehkä tavaraa ei ihan niin paljoa tule.

Niin kesäinen päivä tänään jo oli, että saatiin ottaa puutarhapopot esille. Eka Vekara - innokas kameranheiluttaja, myös konkreettisesti, kolin kolin - nappasi kuvankin meidän kengistämme. Tuo on muuten aika kuvaava otos: minun kenkäni säntillisesti vierekkäin ja EV:llä toinen menossa yhteen ja toinen toiseen suuntaan. Siinä me ollaan, äiti ja poika. Isän kengät olivat isän mukana grillin ääressä. Hyvä niin, sillä maastonvihreät kengät eivät olisi olleet ollenkaan sopivan väriset tuohon kuvaan :-)

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Melkein saa kevään takinliepeestä kiinni.

Jo aamulla lehteä hakiessa ilma tuntui ja tuoksui kostealta. Nyt on satanut vettä varmaan ainakin kolmen tunnin ajan. Ensimmäinen kevätsade!
Sataa, sataa ropisee, tili-tili-tom.

Rakastan sateen tuoksua. Siinä on jotakin niin puhdasta ja ihanaa. Puhdistamista ilma kyllä kaipaakin, on tuntunut niin pölyiseltä pitkän aikaa.
Pölyn toki huomaakin, sen verran keltaisena mm. auton ikkunat ja se uusi, musta puutarhapenkki ovat. Kevään merkki sekin, siitepöly... Ei vaan niin mieluisa.


Huomenna jos lämpenee, niin 'Moskovan kaunotar' taitaa jo avautua keväälle. Noista melkein kuuluu nitinä, niin kiikun kaakun nuput ovat. Ai että sitä vaaleanpunaisen ja valkoisen hempeyttä <3 Tämä on kyllä yksi syreenisuosikeistani, ja ihana äitienpäivälahja.
Eipä silti niin kevättä, etteikö pieni jouluinen välipläjäys olisi paikallaan :-D

Etupihan komein omenapuu koristautuu pikkuhiljaa "joulukelloin". On siellä kyllä kivenmurikoitakin roikkumassa, kun vanhat oksat ovat jo niin tukevasti kasvaneet ylöspäin. Joku sanoi, ettei niiden taivuttaminen enää kannata, mutta ainakin meidän omenapuu on aiempina vuosina todistanut, että kyllä vanhakin vielä voi olla notkea ja joustava. Hyvin ovat oksat asettuneet vaakasuoraan.

Ja murkkuikäinenhän tämäkin puu vasta on.

Kunhan saan puun oikein kunnolla kellotetuksi, odotan kauhulla, missä vaiheessa a) minulle soitetaan valkotakkiset miehet avuksi tai b) joku paikallislehden toimittaja tulee portille huhuilemaan, että anteeksi, MISTÄ oikein on kysymys.


Sadesää aiheuttaa sisällä pieniä ongelmia. 5-vuotias kun on tottunut purkamaan yletöntä energiaansa juoksemalla, kavereiden kanssa nujuamalla ja kaikella muulla liikunnalla. Nyt, kun ei ulos pääse, hän keksii sitten meidän "iloksi" kaikkea mahdollista pikkukivaa. Tämä onneksi oli sieltä parhaasta päästä: saanko esitellä äidin pikku pääsiäismunan! Sain jopa "hautoa" munasta poikasen, mikä oli ihan erityisen riemastuttavaa: makasin lapsiparan päällä ja hän sätki peiton sisällä leikkien kuoriutuvaa. Sen verran autenttista touhu oli, että poikaraasu näytti uskoakseni kohtalaisen uskottavalta vastakuoriutuneelta tipuselta, kun lopulta tuli pois peiton alta hikisenä ja tukka pörrössä.


Näiden enemmän oikeaa muistuttavien pörryköiden myötä toivotan hyvää ja keväistä pääsiäistä. Toivottavasti sääennuste toteutuu ja saamme lämpöä ja aurinkoa läpi Suomenniemen.

Miten me oltais että oltais oikein söpöjä?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Hyötypuutarhaa TODELLA pukkaa.

Kyselin tässä päivänä muutamana keskustelupalstalla puutarhanettituttaviltani paikkaa, mistä voisin ostaa siemenperunaa pienemmän kuin viiden kilon annoksen, kun se tuntui pienelle pihalleni ja vielä pienempiin kylvölavoihini täysin ylimitoitetulta. Aamusella kurkistin, olisinko saanut vastauksia, ja sain kuin sainkin hyvän - ja jälkikäteen ajatellen aika ilmiselvän - vinkin suunnistaa Hyötykasviyhdistyksen myymälään Helsinkiin. Kun olin juuri ehtinyt kiittää vastauksista ja todeta, että sinne siis, sain puhelimeeni viestin yhdeltä rakkaalta puutarhaystävältäni. Hänpä kyselemään - oli lukenut vastaukseni - notta olisinko ihan tänään menossa pääkaupunkiin. Ja niin sovimme potunosto (yksi n puuttuu välistä vielä jonkin aikaa)treffit. Koukkasin ystävän kyytiin ja niin sitä kaahattiin nopeusrajoituksia kunnioittaen Mechelininkatua kohti. Pienten ja täysin harkittujen reitinoptimointikaarrosten jälkeen saimme kuin saimmekin näköhavainnon kaupasta, ja muutaman lisämutkan jälkeen auton parkkiin lähettyville.

Hyötykasviyhdistykseltä suuntasimme Sofianlehtoon ihastelemaan Börje Frin valtaisaa kärhökokoelmaa, jutustelemaan muutaman sanan lehtivihreän elävöittävästä vaikutuksesta itse isännän kanssa ja ilahtumaan hänen viereiseen puistoon itse istuttamistaan krookuksista ja muista kevätkukkijoista.

Eikä kahta ilman kolmatta: pitihän sitä vielä käydä katsomassa Pirkkolan Muhevaisenkin tarjoomaa, se kun on juuri avannut ovensa tälle kaudelle. Elävästi tuli mieleen viime vuoden toukokuun alun reissuni Kontulan Muhevaiseen: sää oli aivan samanlainen. Onneksi kasvit olivat yhtä houkuttelevan runsaslukuisina näkysällä kuin itäisen Helsinginkin myymälässä taannoin. Tällä kertaa vain tein jonkin itsenivoittamisen maailmanennätyksen, kun en ostanut yhtään mitään! Ehkä olisin voinut vielä sortuakin, mutta ystävättäreni kylmästä tärisevä olemus kannusti kiiruhtamaan autoon ja perunoiden jakoon. Muhevainen on onneksi siellä vielä huomennakin. Tarkoitan tuota ihan kuvaannollisesti, vaikka nyt mieleen hiipii pelko siitä, että huomisen kaunis sää saa pääni sekaisin...

Mutta takaisin perunoihin. Ostimme nimittäin kyllä maan omenoita. Kimppahankintana hänelle, minulle ja toiselle ystävättärelleni, joka halusi kokeilla muutamalla perunalla niiden kasvatusta ämpärissä. Timoa, Siikliä ja huvin vuoksi Blue Congoa (jonka mausta en ole kuullut kovin hyviä arvioita, mutta olen aina halunnut kokeilla sitä). Niinpä avasimme säkit ja matkaseuralaiseni otti kustakin sen, minkä halusi ja koki tarvitsevansa.

Tähän väliin pieni muistutus: mainitsin tämän kirjoituksen toisella rivillä, että halusin perunaa vähemmän kuin viisi kiloa. Kävin kotona vaa´alla: ensin ilman säkkejä ja sitten säkkien kanssa. Painoa oli säkkien kanssa seitsemän kiloa enemmän kuin ilman säkkejä (siis perunasäkkejä). Vaikka luovutan tuosta osan Timoja - ja miksei muutakin - edelleen, minulle jää silti ainakin viisi kiloa siemenperunaa.

7 kg Timoa, Siikliä ja Blue congoa...
Ja tila on tässä. Noihin kahteen korkeaan laatikkoon pitäisi saada mahtumaan perunat, sipulit, porkkanat, salaatit ja yrtit. Tilaa on kaksi kertaa 100x120. Kyllä sitä ihminen on sitten viisas! 
Lopuksi jotain ihan muuta. Jos sirkkalehtien ilmestyminen on joka kerta pieni ihme, kyllä tässäkin on ihmettä kerrakseen. Saanko esitellä: viisi päivää vanhat kädet.

Kummityttö sai pikkusiskon.


tiistai 19. huhtikuuta 2011

Sisäinen setteri.

Isälläni oli muinoin koira. Maailman ihanin, viisain, lempein ja kaunein irlanninsetteri, Bona(nza). Minä rakastin sitä kuin murrosikäinen tyttö mitä tahansa rakastettavaksi kelpaavaa: täysillä. Että se oli ihana eläin!

Muistelen sitä aina välillä, ja kun olen muisteloihin ryhtynyt tuon nykyisen täysillä rakastettavani kuullen, hän on todennut, että en parempaa koiraa olisi voinut löytää kuvaamaan itseäni. Olen kuulemma ihan samannäköinen. (Ja oloinen: harmiton, kiltti, armoton toheltaja ja hieman hölmö :-D ) No, mikäs siinä. Voisihan sitä tulla hullumminkin vertailluksi kuin maailman kauneimpaan koiraan.

Tänään olen jälleen löytänyt itsestäni sisäisen setterini, kun kuljen ympäri pihaa kuono maassa, peppu pystyssä ja häntä ilosta heiluen. Sieltä niitä nousee, kavereita! Riemuitsen jälleennäkemisistä, rapsuttelen maata huolestuneena, jos jossakin kohdassa ei olekaan näkyvillä mitään, vaikka pitäisi olla, ja jatkan etsimistä uupumatta, kunnes löydän sen, mitä etsin (kuten tänään syysvuokkoja: ei näy, ei näy, tuossa niiden pitäisi olla, ei vieläkään näy, no nyt näkyy!).

Ainoa (hehheh) seikka, joka minut tuosta eloisasta otuksesta erottaa, on vauhti. Mieejjjaksa! Liekö huhtikuun julmuus iskenyt nyt meikäläistä avokämmenellä vai mistä on kyse, mutta väsyttää kuin märkää rättiä. En millään jaksa oikein mitään, vaikka pihalla olisi tekemistä joka hetkeksi. Omenapuut on leikattu, marjapensaat on leikattu. Kukkapenkit on suurinpiirtein haravalla heiluteltu ja talventörröttäjät irroteltu. Tänään nostelin viime kesänä riviin asettelemani lavakaulukset siten, että vain yksi jäi yksinäiseksi, ja neljästä muusta tein kaksi kaksikerroksista kasvatuslavaa. Ehkäpä minun tämän kesän hyötypuutarhani mahtuu mielummin kahteen kuin neljään lavaan (viides, se ykä yksinäinen, jää ainakin osaksi itämättömien siemenkylvöjen kaatopaikaksi siinä toivossa, että sieltä sitten kuitenkin joskus jotain nousisi).

Ai niin, olenhan minä saanut aikaan jotakin puutarhataloutemme kannalta merkittävää: ostin tänään ikioman oksasilppurin. Ajattelin koota ja koeajaa sen huomenna vesisade-ennusteesta huolimatta, jotta näen, että se on kunnossa. Pääsiäisenä voi sitten maalaushommien (aitalaudat kaipaavat pintamaalausta) tauoilla käydä rumpsuttelemassa oksia silpuksi.

Olen tosi tyytyväinen, että lopulta tein päätöksen oman laitteen ostamisesta. Tähän mennessä olen saanut lainata ystäväperheen laitetta aina tarvittaessa, ja se onkin säännöllisesti kulkenut kodin ja naapurikaupungin väliä automme takakontissa. Homma on toiminut hyvin, mutta jatkossa saa oma kone ronkua oksia murskaksi. Aikamoinen kasa niitä onkin jo kertynyt, vaikka jasmike ja kvitteni ovat vielä kokonaan harventamatta.

Huomenna, jos sitä vettä nyt sitten muka tulee, ajattelin ensin myös kevätlannoitteen levittämistä nurmikolle. Katsoin jo valmiiksi säkinkin, kunnes joku - liekö se muinainen Elli - veti suitsista: rouva on hyvä ja haravoi pihan ensin ennen kuin levittelee minkäänlaisia lannoitteita. Eikä pihaa voi vielä haravoida, sen verran märkä se vielä sulamisvesien jäljiltä on. Hmph. No ei sitten lannoiteta. Ehkä seuraavassa sateessa?

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Puutarhuria ei pidättele enää mikään.

No niin. Tänään oli sitten taas ihan sellainen normisää: vaikka aurinko paistoi, tuuli kävi luoteesta niin voimakkaana, että ei ilman pipoa ulkona pärjännyt. Mutta ulkona olin!

Enimmäkseen tein lähempää tuttavuutta kukkapenkkien kanssa. Kyllä sieltä kovaa vauhtia jo tullaan! Vähän kun enimpiä haavanlehtiä haravoi päältä pois (ja lennättää ne kuivat lehdet sitten puuskaisen tuulen mukana naapureiden puolelle... hups!), alta paljastuu vaikka mitä! Jos en ihan väärin anna itseni uskoa, portinpielen penkistä nousevat mm. molemmat pionit. Muistin, että niitä on siinä kaksi, mutta en kuollaksenikaan ennen juuri tätä hetkeä muistanut, miksi. Toisen tiedän saaneeni eräältä tuttavarouvalta - kaivettuna rouvan puolison toimesta aika roimakkaasti ylös heidän pihaltaan - mutta toisesta ei ollut mitään hajua. Nyt muistan pelastaneeni 'Karl Rosenfieldin' jostakin poistohyllystä viime vuonna, ja jopa kirjoittaneeni siitä tänne. Karl ja kaverinsa tekevät kuitenkin siis nyt tuloaan tulitikun vahvuisin ja pituisin aluin. Hurraa!!

Kutakuinkin kaikki muukin näyttäisi jo sieltä nouseskelevan. Jopa yksi ihan mini-mini ritarinkannuksen taimi, jonka hätäpäissäni penkkiin lykkäsin. Ainoat, joista ei vielä näy minkäänlaista elonmerkkiä, ovat valkoiset punatähkät, tai siis valkotähkät. Tiesin ne herkiksi, joten jos nousevat, se on kyllä iloinen yllätys.












Nämä portinpielessä jo kuitenkin kukkivat: ihanat kevätkurjenmiekat, sekä ujoista ujoimmat, kerratut lumikellot, joita pitää hellästi sormella kohottaa leuan alta, jotta kukkasesta saa kuvan.

Kun kuvasin kurjenmmiekkoja, löysin ne kääpiötulppaanitkin, joiden istutuspaikasta minulla ei ollut muistikuvaa... tuossahan ne!

 
Ritarinkannus on niin mehevän vihreä, että sitä tekisi mieli haukata! Ja kallionauhuksen aluista saisi sitten sen lihaisamman osan ateriaan. Ainakin minusta :-)



Tuosta on hyvää vauhtia nousemassa 'Festiva maxima'. Se onkin pisimmällä pioneista. Totesin pihalla kulkiessani, että kaikki pionit taitavat olla hengissä, myös se yksilehtisenä taimena pihaan viime kesänä saapunut turkinpioni, jonka luulin heittäneen henkensä, kun lahjasta riemastuneena istuttaa töräytin sen suoraan maahan tajuamatta, että Häntä olisi ollut syytä vaalia ruukussa vielä jokunen hetki... Terveisiä vain, Puztai, peregrina on elossa!

Kevään kunniaksi poimin pihalta vielä pari "ruusua".

Komeamaksaruoho

Akileija nurinpäin olevan heucheran lehden yllä.










Päivän luontohavainto, joka tallentui myös kameraan. Leppis käppäili vaativissa olosuhteissa 'Pizzicato' -unikkovärisekoituksen lehdistöllä. Naapurin katolla pyrstöjään keikutellut västäräkkipariskunta sen sijaan jäi kameran zoomin ulottumattomiin. Vähäsen on joka tapauksessa, vaikka ei tuulessa touhutessa uskoisi.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Voi hyvä ihme, mikä päivä.

Nyt yritän jo tajuta ja uskoa sen, että kevät on tullut. Tänään mittari näytti viittätoista tai jopa yhdeksäätoista, riippuen siitä, millä puolella taloa oltiin vai istuttiinko autossa. Tuntui niin hyvältä!!

Jo aamulla tartuin taas oksaleikkureihin ja sahaan. Tramp, tramp, tramp, tramp, ja marssilla kohti omenapuita. Oli lyhyempiä tikkaita ja pitempiä tikkaita (niitä sain onneksi Herra Miehen pitelemään; muuten olis himppasen hirvittänyt, huipulla nimittäin todella tuuli). Oksia putoili sieltä ja täältä, ja ensimmäistä kertaa viiden vuoden täällä asumisen jälkeen uskallan pää pystyssä sanoa, että meidän isoin omenapuu näyttää nyt varsin hyvältä! Olen niin ylpeä: minä osasin! Ja kiitollinen kaikille niille lehdille ja kirjoille, jotka ovat tietoa oikeasta leikkaustavasta päähäni tarjoilleet. En minä tokikaan tiedä, olenko osannut tehdä työtä oikeasti oikein, mutta ainakin itse olen tosi onnellinen ja iloinen.

Pienemmätkin etupihan puut saivat vähän trimmausta ennen kuin siirryin takapihalle ja marjapensaiden kimppuun. Vanhat mustaherukat alkavat nyt näyttää minun silmääni siltä, että rupesin harkitsemaan uusien pensaiden hankkimista. Jo viime kesänä niiden sato oli melko keskinkertainen. Nyt olisi hyvä aika ostaa uudet pensaat, kun vanhoissakin vielä henki pihisee. Saisimme ehkä flunssalääkettä vielä vanhoista, ja kun uudet alkaisivat kasvattaa kunnolla marjoja, vanhoille voisi tehdä vapauttavan leikkauksen.

Taisin ennustella viikko sitten, että vaalipäivänä ei olisi enää juurikaan lunta pihalla. On aivan ihmeellistä, mitä viikossa todella voi tapahtua: lumi on kutakuinkin kadonnut. Olen ihan haltioissani! Vihreää näkyy jo paljon, varsinkin, jos osaa katsoa oikeaan paikkaan :-D Kevätkaihonkukka on supersuosikkini tässä vaiheessa vuotta: sen lehdet ovat kasvaessaan ihan uskomattoman heleänvihreät. Niitä tekee mieli vain tuijottaa ja tuijottaa. Onko keväisempää näkyä!

Toki muitakin ilonaiheita pihalta löytyy. Harmi vain, että en hoksannut tänään ottaa yhtään valokuvaa: olisi ollut mukavaa liittää tähän kuvat pienenpienistä kerratuista lumikelloista, sekä sinisenvioleteista kevätkurjenmiekoista, jotka nekin ovat jo aloittamassa muutaman kukan voimin mielialan kohotusta. Joka kevät hohhoilen: noita täytyy saada lisää! Enkä silti syksyllä muista niitä ostaa...

On tämä niin ihanaa! Tuntuu, että leijailen parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella, eikä yksikään oksa ole liian paksu naisen voimin katkaistavaksi tai yksikään kanto liian suuri ylös kaivettavaksi. (Todellisuus on tietysti toista, mutta mikään ei lannista tätä FIILISTÄ!!!)

Auringon lämpöä vastaava hiostus painaa nyt illalla päälle sitten vaalijännityksen vuoksi. Tuskin koskaan minun keski-ikäisen elämäni aikana on ollut yhtä jännittävä vaalipäivän ilta. Pakko ruveta keskittymään tv-lähetykseen.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

No nyt sitä saa.

Herra Mies toi viikolla kukkia hääpäivän jälkeistä päivää juhlistamaan ;-) En ole koskaan nähnyt noin erikoisen värisiä neilikoita. Ihan kuin kuivattuja, värinsä haalistaneita vaaleanpunaisia. Huippukauniita!

Kimppu on minusta muutenkin aivan hurmaava!





Ja puutarhassa olen vihdoinkin päässyt taas ASIAAN. Ulkoilutin jo puutarhatyökalujakin! Saha lauloi ja oksaleikkurit napsuivat, kun aloitin jokavuotisen omenapuiden karsimisen. En ole laisinkaan varma, että teen työtä oikein, mutta pikkuhiljaa niistä kai alkaa puita tulla risuisen linnunpesän sijasta.

En malttanut enää mieltäni, vaan otin myös varovasti haravalla yhden kukkapenkin alueelta suurimpia roskia. Saattoi siinä muutama kevätkaihonkukan soiro lähteä mukana, mutta niitä en paljon jäänyt suremaan. Kasvi jaksanee pukata tänä kasvukautena korvaavat versot tilalle, ja lite till... Voi, miten tuntui hyvältä saada taas nähdä kaikki vanhat kaverit: akileijat, kuunliljat, isotähtiputket, tiarellat, ja kaikki, kaikki muut.

Siinä illan korvalla haravoidessani luulen kuulleeni jonkin pöllön puputuksen (mikäs se puputtaakaan...?). Sen verran erikoisen kuuloinen ääni oli, ettei tullut ihan tavallisesta naapurintirpposesta. Kuuntelin myös jossakin vaiheessa, että ihan kuin joutsenet kaakottaisivat jossakin, mutta en nähnyt mitään. Paitsi sitten yhtäkkiä näinkin! Niitä meni komea aura suoraan pään - ja talon - yli! Siellä ne vaimeasti toitottelivat mennessään, ja niin olin tollo, että katsoin vain, vaikka kamera oli kivellä vieressä. Lopulta tajusin sen olemassaolon, mutta linnut olivat jo kaaaaukana...
Tänään, kun oli oikein kaunis ja lämmin sää, minäpä se "viihdytin itseäni" viettämällä perhepäivän Helsingissä Lapsi-messuilla :-/. Siellä riitti äidille (ja isälle) jännitystä, kun väkeä oli kuin pipoa, ja poika ensijärkytyksestä toivuttuaan mennä vipelsi messukojulta toiselle, kiinnostuen niin onginnasta kuin Model Expon puolella valtavan hienoista pienoismallijunista, -lentokoneista ja -laivoista. Legoista puhumattakaan...

Onneksi paluumatkalla sain sentään Mother of the Day -palkinnon Kärsivällisyydestä ja uhrautuvaisuudesta: kiepahdimme Plantagenin kautta ja ostimme takapihalle mielestäni valtavan soman kahdenistuttavan penkin! Sijoitin sen kahden terijoensalavan väliin - kas, vasemmanpuoleinen ei näykään kuvassa - katsomaan kohti ilta-aurinkoa. Tuohon ei päivän aikana kovasti paista aurinko, joten hyvä on ihmisen siinä huilitaukoja pitää rikkaruohoja kasvikehikoista kitkiessään, eiku siis rikkaruohottomia kylvörivejä harventaessaan :-D Saattaa olla, että joutuu tuossa jonkun kerran jalatkin penkille nostamaan ja virvoketta nauttimaan.

Salavien välissä, penkin takana, on tontin ainoa varjoinen kohta (sellainen, mihin voi kuvitella jotakin istuttavansa). Nyt siellä on jo vuorenkilpeä ihan tuon keltaisen aidan alla, sitten jostakin lehdestä lukijalahjaksi saatuja (heh, mikäs muu kuin Oma Piha se lukijalahjoja antaa, sieltä ne siis ovat) kuunliljoja, sekä toisaalta pihasta tuohon siirrettyjä pikkutalvion suikeroita. En tähän saakka ollut ajatellut paikkaa varsinaisesti istutusalueena, olinpahan laittanut kasvit sinne vain, no että siellä olisi jotakin. Nyt, kun keksin tuon penkin, haluankin sen taakse ehdottomasti jotakin kaunista. Olisi ihanaa saada tuohon jotain "lehtomaista", mutta pannahinen kun paikka on varsin kuiva. Olen ihan innoissani, kun saan alkaa miettiä tuohon kasveja; päätin nimittäin yrittää pitää tuon ainoana uutena kukkapenkkinä tänä kesänä! Keskentäyttöisiä alueita kun pihalta löytyy muutenkin (= istutusalue on muotoiltu, mutta kasveja puuttuu), ja viime vuonna alkuun pantuja niin ikään. Josko malttaisin katsoa, miten ne kehittyvät ennen kuin aloittaisi taas muuta uutta...?

Voi tätä onnea, nyt saa taas puutarhuroida ja haaveilla! Intopii on elementissään.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Tänään tuntuu keväältä!

Olipa upea päivä. Piti tosissaan jarrutella itseäni, etten olisi jo pälvipaikkojen - joita nyt on jo enemmän kuin lumisia kohtia - märälle nurmikolle haravaa näyttänyt. Naapurin mies kysyi, mikäs mua niin hymyilyttää, ja otti kasvoilleen vähän vinon ilmeen, kun vastasin: "Kevät!" Mitähän hän mahtoi tuumata, jos ikkunasta näki, kun melkein tasajalkaa hypin riemusta ja zoomailin pienellä kamerallani korkeuksiin, kun näin ja kuulin kymmenen kurjen ottavan korkeutta pääni yläpuolella. Siellä ne leijailivat ja ronksuivat hauskalla äänellään, ja näyttivät - ihanilta!!

Nokkosperhosillakin oli kevättä rinnassa. Parkkeerasivat oikein näytille kuhertelemaan. Toinen pariskunta lenteli sentään häveliäästi nurkan taakse jonnekin, mutta nämä nauttivat säästä - ja ilmeisesti toisistaan - talon eteläpäädyssä aivan antaumuksella.


Minun puutarhani alkaa vihdoin ja viimein laajentua myös ulos. Ruukutin Puutarhamessuilta ostamani iirikset ja päivänliljat, ja jätin ruukut toistaiseksi myös ulos. Nyt väijyn ulkolämpömittaria kuin haukka, siltä varalta, että se pääsisi laskemaan ikävän alas. Eivät kai nuo siitä suuttuisi, vaikka pakkanen tulisikin, mutta ajatus pakkasesta vastaistutetun kasvin märillä juurilla tuntuu minusta aivan liian pahalta antaakseni sen toteutua :-) Kun nuo reppanat näyttävät muutenkin niin surkeilta, erityisesti päivänliljat. Hollanniniiriksen sipulit ovatkin haudattuina tuonne takarivin ruukkujen syvyyksiin.

Jokohan huomenna uskaltaisin nostaa pisimmät a-tikkaamme autotallista ulos ja pystyttää ne omenapuiden kylkeen? Mieli kyllä tekisi vähän heilautella oksasaksia, mutta toisaalta en mielelläni kipuaisi korkeuksiin ilman, että joku seisoo tikkaiden juurella henkisenä tukena. Kinosten runtelemaa rusokirsikkaa jo leikkasin; napsin neljä alinta, lumen painosta katkennutta oksaa rungosta asti poikki. Harmitti, mutta nyt puu näyttää yllättäen enemmän... puulta! Sitä tarkastellessani tajusin, että on se jo ehtinyt kasvaa kolmessa vuodessa melkoisesti korkeutta. Toivottavasti se kukkii tänä keväänä jo useamman kukan voimin kuin viime vuonna.

Hmmm. Mitähän sitä osaisi tänä vuonna vihjata itselleen äitienpäivälahjaksi? Rusokirsikka oli ensimmäinen. Toissa vuonna sain Moskovan kaunottaren ja viime toukokuussa punaisena kukkivia perennoja talonkulman "rakkauven penkkiin". Olisikohan taas pensaan tai puun vuoro ;-D

Tänään tulee kuluneeksi neljätoista vuotta siitä, kun minusta tuli Herra Miehen Rouva. Harmi, että siihen aikaan ei tunnettu digikameroita; olisi ollut mukavaa liittää tähän loppuun kuva vaikka hääkimpustani. Keltaisia ja veriappelsiinin värisiä ruusuja siinä oli, harsokukkaa ja vihreää. Kaunis kimppu, ja kaunis kevättalven päivä.

Tuossa sitä käveltiin. Nyt kuvassa menevät Mies ja Vekara. Oi, mitä nostalgiaa...

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Puutarhurin pikku ystäv(i)ä

Vaikka punarinnan sanotaan olevan erittäin yleinen lintu, minä olen saanut ilon tutustua siihen omalla pihallani vasta viime syyskesällä. Ihmeellistä kyllä, tämä kaunis pikkuinen palasi tänä keväänä. Olen jotenkin imarreltu, onhan mielikuvani linnusta muodostunut brittiläisten puutarhalehtien avulla, joissa oranssirintaista nappisilmää puhutellaan aina puutarhurin kaveriksi.

Heh, tuntuu, että miniskeri on läsnäolollaan nyt ylentänyt minut puutarhaharrastajien joukossa astetta korkeammalle :-)

Erithacus rubecula
Muitakin pikku ystäviä pihalla näkyi, tänään kun oli varsin aurinkoinen ja kohtalaisen lämminkin päivä, vaikka tuuli puhalteli melkoisella innolla. Nämä ystävät ovat niitä vähän tutumpia, niitä, joiden tuloon uskaltaa jo melkein luottaakin. Silti ne sykähdyttävät joka ikinen kevät <3

Syysleimu aloittelee kasvua.
Violetti pihasyreeni laajenee...

Vaikka pihalla on jo tosi monta pälvipaikkaa ja lumihankia saattaa vaivatta madaltaa levittelemällä sohjoista massaa pitkin pihaa auringon haihdutettavaksi, silti minun on vieläkin vaikeaa luottaa siihen, että kevät TODELLA tulee. Olen koko ajan henkisesti väijyssä seuraavaa lumikuuroa varten...

Kaunistahan pihalla ei vielä millään muotoa ole, mutta noista pienistäkin vihreistä sitä jaksaa niin riemuita. Tässä hyvä esimerkki ei-esteettisestä... ja siitä, että sieltäkin noustaan! Vasemmanpuoleisen kuvan lumimassan etureunasta on tänään hyökännyt tulppaaniarmeija - tai ainakin niiden keihäänkärjet (kuva alempana). Taistoon, veljet ja sisaret!

Mikäli tänään annettu sääennuste pitää paikkansa, huomisen sadepäivän jälkeen loppuviikon pitäisi paistaa aurinko. Pitääkö ihan veikata: onko vaalipäivänä vielä lunta meidän pihalla? Mun veikkaukseni kallistuu kyllä sen puolelle, että on, mutta enää tosi tosi vähän.


Punakukkainen
komeamaksaruoho
tekee tuloaan.

Jos tämä aika paljastaa hienosti pihan pälvipaikat ensi syksyn sipuli-istutuksia varten, niin kyllä se paljastaa myös ne kosteimmat kohdat, joista vesi pitäisi saada ohjatuksi valumaan huitshittoon. Viime syksynä rakennetun muurin eteläpäädyssä on ihan hillitön lätäkkö. Siis todellakin, useita senttejä syvä painauma, jossa maa toisaalla on routinut tosi pahasti ja toisaalla muuri ja sen Erityisen Huolellisesti tehdyt pohjatyöt estävät veden valumisen eteenpäin. Siinäpä sitten voisi uittaa vaikka kumiankkoja (joita Ruotsin laivalla oli tosi hienoja, ja minä pöhkö en ostanut - niitäkään). Minkähän salaojaputken siihen vetäisi, ja minne sen johtaisi...?


annamarian toivotan lämpimästi tervetulleeksi tähän "risukasaan". Kyllä meillä joskus vielä on jotain värikästäkin katseltavaa!

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Voi itku. Ruotsissa todella ON...

...ainakin paremmat puutarhamessut.

Vaikka tämänvuotiset olivat Puutarhaliiton järjestämät Kevätpuutarha-messut, kyllä oli niin surullista kuljeskella Messukeskuksen kuutoshallissa. Mitä ihminen puutarhamessuilta kaikkein eniten etsii? Kasveja. Kasveja, kuulkaas!! Iki-ihana puutarhatonttu asui edelleen Pionien kodissa, Pukki oli puutarhoineen paikalla, mutta muuten joulu oli kyllä kaaaaukana kaukana. Iloinen yllätys oli keskisuomalaisen Tommolan tilan läsnäolo, josta sai sentään muutakin kuin narsisseja tai helmililjoja tai lujaa uskoa vaativia "herranhaltuun" -juurakoita, joista voi myyntikuvasta huolimatta tulla minkävärinen iiris tai päivänlilja tai muu hollantilainen massatuote tahansa. Ja espoolainen Taimia häikäisi - luettelollaan. Tai oli niiden messuosastokin ihan hieno. Sieltä jäi mieleen kaunis laventelinkuvin koristettu ovenedusmatto, jonka hankkimista jopa harkitsin aika kauan.

Siemeniä oli pitkät rivit, ja sitten oli sitä puutarhasisustussälää, helppoheikkimarkkinoiden kuivattuja hedelmiä, kirjoja joka lähtöön (hurjan hintaisia, joihin oli näyttävästi läiskäisty valkoinen "normaalihinta" -lappu ja viereen neonoranssi "tarjous" -lappu... Jos vain jaksoi vertailla hintoja, muutamassakin kirjassa yhdellä oli toista kymppiä kovempi "tarjoushinta" kuin toisella myyjällä), puutarhakalusteita ja miehisille miehille omat päältäajettavat härpättimensä ja muut työkalut. Näinköhän yhden vesiaihe- / suihkulähdemyyjän, Garden Girlin kauniita puutarhavaatteita myyvän osaston, ja kasvihuoneita. No, ne nyt kai kuuluvat puutarhamessujen relevanttiin rekvisiittaan.

Messuistutukset olivat ihan hienot, kilpailupuutarhat ja -parvekkeet näyttäviä, mutta siinäpä se vihreä olikin. Leikkokukkaa toki oli myynnissä myös, ja yrttejä.

Mutta miksi, oi miksi messuosastot eivät KORISTAUDU?? Suomalaiset ovat vissiin niin nuukia ja järkeviä, etteivät pidä edes auttavaa somistusta tarpeellisena: "Ostaa ne, jos ovat kiinnostuneita. Tai ottavat ainakin esitteen." Voi äitienpäivä... Kaiken tämän purnauksen päätteeksi seuraavassa kuitenkin muutama vihreää(kin) sisältävä kameraani tallentunut napsaus. Kaikki kuvat voi taas klikata suuremmaksi.


Tässäpä idea turhien cd-levyjen uusiokäyttöön.
 

Parvekekilpailun osanottaja

...tässä toinen "parveke"

Järvenpään kukkatalon taitavaa floristiikkaa.




Auton uusiokäyttöä.
 

Puutarha kiipeää seinälle.
 

Messujen keskipiste - kirjaimellisesti.

Yksi kilpailupuutarhoista lasimurskakäytävineen.

Mielettömän upea vesiaiheen koriste -
taiteilijan nimi taisi olla Merja Winqvist


Puutarha Tahvosten osastoa

...tästäkin näkyi Tahvosille
  Oma puutarhani näyttää pikkuhiljaa laajenevan etukuistillemme - tai jäävän sinne, kun ulos ei pääse! Alla olevassa kuvassa ovat pelargonit, akileija- ja pensaskärhövauvat, takaoikealla Tukholmasta tuomani tarhatyräkki venyttelee jo pitkänä kohti valoa. (Tarhatyräkin takana hädin tuskin erottuu muuten mongolianvaahteran piiska...)

Edessä vasemmalla ovat Tukholman heucherat, ja Tommolan messupöydän ääreltä kalastamani pienenpienet tummalehtiset kurjenpolvet (olletikin G. sessiliflorum 'Nigricans', vaikka Tommolan lapussa luki jotain vain etäisesti tuonnepäin...). Noita olisi pitänyt ostaa vielä useampia, nyt päädyin raukkamaisesti vain kolmeen.

Isona törröttää ruukussaan tarhakurjenmiekka, joka Tommolassa oli tullut heille sinisten kurjenmiekkojen joukossa, mutta olikin osoittautunut ihanaksi valko- (ylälehdet) pinkki (alalehdet)kukkaiseksi kaunottareksi, jolla ei ole vielä edes nimeä. "Rva Tommola" kertoi heidän kutsuvan sitä "Orkideaksi" (näyttää olevan sillä nimellä heidän perennaluettelossaankin). Toivottavasti tuo minullakin kukkisi; se oli kuvassa ihan superkaunis.

Etummaisena ovat sitten vielä pusseissaan muutamat mielenhäiriöhankinnat (eivät kylläkään huutavilta hollantilaisilta, vaikka samannäköisissä pussukoissa ovatkin) sekä tuikitärkeä monivuotinen "suunnitelmani", eli Hyötykasviyhdistykseltä hankittu ruukkumuotti. Jo lähti sanomalehti kulumaan!


Ensi vuonna tähtäimessä ovat Turun messut (jotka olivat / ovat niinikään Puutarhaliiton järjestämät, mutta minusta siellä oli huomattavasti enemmän taimimyyjiä) sekä Tukholma, jonne toden totta täytyy mennä kahdeksi päiväksi.

Mitähän sitä ihminen seuraavaksi keksisi kesää odotellessa...? Vappuna aukeaa Kumpulan kasvitieteellinen. Jaksaisikohan sitä sinne saakka odottaa?