Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



tiistai 30. marraskuuta 2010

Siivousta suurella tunteella.

Että minä vihaan siivoamista. Olen tainnut mainita asiasta aiemminkin. Inhoan kyykkimistä nurkissa ja kurottelua huonekalujen alle, lattialla ympäriinsä lojuvien tavaroiden väistelyä ja siirtelyä (ovat lattialla tietysti siksi, että meillä on liikaa tavaraa ja aina liian vähän säilytystilaa), nyhräämistä ja nykertämistä pienten, väistämättä muutamien olemassa olevien koriste-esineiden kanssa.

Siksi kiitän muinaista onnistumistani Naisten Kympin slogan-kilpailussa ja sieltä kiitokseksi saamaani Lotus-logolla varustettua MP3-soitintani. Pieneen muistitikkuun mahtuu yllättävän paljon musiikkia, jota sitten huudatan aina pahan paikan iskiessä, eli imurin varressa, kuntopyörän päällä tai... no, siinäpä ne pahimmat kai olivatkin.

Musiikki liikuttaa minua, sekä fyysisesti (Robbie Williamsin Let me entertain you on ihan hillitön, samoin vaikka Toton Can´t stop loving you tai maailman ehkä paras Queenin biisi Don´t stop me now) että emotionaalisesti. Tuskinpa minä muuten siivotessani itkisin, ellen kuuntelisi samalla Alan Parsons Projectin Old and wisea, Rajattoman Dobbin´s flowery valea, Styxin Don´t let it endiä tai - hyvin henkilökohtaisista syistä Celine Dionin That´s the way it is´iä.

Tom Jonesin If I only knew tuo edelleen mieleen vuoden -95 Tukholman MM-kisat ja Suomen ainoan kultamitalin, vaikka Den glider in se vasta sykäyttääkin; en ikikuuna päivänä olisi uskonut näkeväni ulkoiselta habitukseltaan virkamiesmäisen harmaan, charmantin professorin tanssivan sen kappaleen tahdissa kuin hurjapää - tätäpä ette tainneet, Mummot, tietääkään ;-)

Vaihdoin juuri tikulle muutaman biisin. Poistin pari harhaiskua - ei ihminen viittä Bon Jovin kappaletta kestä kuunnella - ja tallensin tilalle joitakin aarteita, jotka olin tyystin jopa unohtanut. Huikein löytö niistä taisi olla Electric Light Orchestran Wild west hero. Levy vain sattui käteen, kun selasin vanhoja aarteita, ja toi aivan valtavan hyvän mielen, kuten aina, kun nostalgia-aalto iskee. Että sitä oli joskus nuori, ja että sitä levyä piti kuunnella. Samassa rytäkässä menivät Abbat, Styxit, Alan Parsonsit, Genesikset ja Queenit. Ja voi, vaikka mitä muuta.

Onneksi oma biisikärpäseni, Herra Mies, pitää minua kiinni myös tuoreemmassa musiikissa. Hänen kauttaan olen aikanaan tutustunut mm. N´Synciin, Backareihin, Anastaciaan, ja iloiseen brittipoppispurkkabändi Stepsiin, jolla on niin hyväntuulisia rallatuksia, että siinä polkee kuntopyörällä vaikka Utsjoelle.

Sinne 90-luvun, 2000-luvun alun katveeseen kappaleeni ovatkin sitten jääneet. Uusinta uutta ei repertuaariini mahdu, ehkä siksi, että en niin halua tai jaksa tutustua nykyisimpään tarjontaan. Ennen kuulin hittikavalkadin pitkillä automatkoilla, nykyään ainoat äänet reissujen aikana tulevat takapenkiltä, jossa Salama McQueen käy puolessatoista tunnissa läpi ihm... öh, autoksi kasvamisen polkua.

Siivous lienee aina Last thing on my mind, yksi Tragedy, mutta aina se, Abracadabra, tulee tehdyksi. Thank you for the music!

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Ensimmäinen adventti

 Hyvää ensimmäistä adventtia. Valo on ollut kamerallani tämän viikonlopun teema, joten sopii hyvin, että ensimmäisen kynttilän sytyttämisen aika osuu juuri tälle sunnuntaille.

Perjantai-iltapäivänä otin kuvan tuiki ihmeellisen näköisestä auringonlaskusta. Siihen nähden, että on todella marraskuun loppu. Jos olisin pakkaselta tarjennut, olisin kuvannut auringon painumista pidempäänkin, mutta oli pakko hipsiä hippulat vinkuen sisälle.




Naapurin pienen pihakuusen nappasin muistikortille vielä illan viimeisinä tunteina. Pimeä oli pimeää, mutta kuusi ihan vähän erottui. Se näytti minusta aika hauskalta... Joulun haamu!




 
 
 
Laitoin ensimmäiset jäälyhdytkin tulemaan. Laskin kylmää vettä kahteen kuivakakkuvuokaan, ja kun keittiössä hääräsin enkä hätäpäissäni muutakaan väriainetta keksinyt, lorotin toiseen punaista ja toiseen vihreää elintarvikeväriä sekaan. Saa nähdä, minkälaisia viritelmiä lyhdyistä tulee. Kolmaskin lyhty oli tarkoitus tehdä, mutta voi ellun kanat, kakkuvuoka vuoti. Vihreä vesi valui ulos vihreäpintaisesta vuoasta aika reilusti tippuen. Kyllä harmitti! Onneksi reikä on niin pieni, etteivät kakkutaikinatkin valu pois ;-)
 
Tässä on tämän päivän panos joulukoristelulle. Tein varsinaisen arkeologisen kaivaustyön etsiessäni kalenteria autotallin uumenista, olin nimittäin suuressa viisaudessani - minkä muistin vasta pari päivää etsintöjen aloittamisen jälkeen - jättänyt kalenterin pois varsinaisista joulukoristelaatikoista "kun sitä kuitenkin tarvitaan jo heti kuun vaihduttua". Vaan arvatkaa, muistinko, minne toiseen paikkaan olin sen laittanut... Ei pienintä aavistusta!! Kaivausten aikana minä jopa kurkistin siihen rottinkikoriin, josta kalenterin lopulta löysin, mutta en muka ensimmäisellä katsomisella löytänyt. Totesin vain, että ahaa, täällähän nämä metalliset joulukoristeet ovat, pitääkin viedä ne kohta pihapuuhun...
 
Kalenterin jokaiseen taskuun minun on siis tarkoitus laittaa lappu, johon on merkitty jotain pientä puuhaa Eka Vekaralle tai minulle / meille hänen kanssaan. Luvassa on kotileffailtaa (tehdään suklaapoppareita, joita saimme maistaa kansalaisopiston kokkikurssilla), kynttiläaskartelua, "Osa leluista varastoon" -päivää (tätä pidän henkilökohtaisena superoivalluksenani: lelujen raivaamiselle on aito tarve, mutta EV:n on varsin vaikeaa luopua mistään. Ajattelin kokeilla, onnistuisiko se nyt, kun hän tietää joulun lähestyvän ja olettaa tavaratulvan vyöryvän Joulupukin säkistä itseään kohti), retkeä Helsinkiin Tuomaan markkinoille, leivontaa... jne jne. Hyvä ystävättäreni on kokeillut tätä menestyksellä omien lastensa kanssa jo muutaman vuoden ajan, ja heillä homma on uponnut kuin kuuma veitsi voihin. Lapset ovat tykänneet hirveästi, ja muistaneet edellisistä joulunodotuksista juuri tämän, ja yhteiset puuhat vanhempien kanssa.
 
Itselleni kalenterin puuhat asettavat aivan uudenlaisen haasteen. En ole koskaan erityisesti tykännyt askartelusta (enkä leipomisesta), mutta nyt metriheikin kanssa pitänee heittäytyä. Löysin jo netistä hauskannäköisten tonttujen teko-ohjeen, jonka ajattelin sopivan yhden päivän teemaksi. Niistä tulee hyviä joululahjoja mummoille ja muille asian päälle ymmärtäville.
 
Kaikkeen sitä vielä vanhoilla päivillään ryhtyy.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Kohtalokas pyykinsilitys

No kun... siinä kävi katsokaas niin, että... rupesin silittämään pyykkivuorta matalammaksi. Samalla katselin Trädgårdsfredagin jaksoja, ja... tuota... sitten vastaan tulivat punaiset jouluverhot, ja ne tyynynpäälliset, ja silitin ne, ja sitten en enää keksinyt, mihin ne laittaisin.


Niinpä minä laitoin verhot ikkunaan ja tyynynpäälliset paikoilleen. Ensin tyynyjen päälle ja sitten sohvalle.


Teistä en tiedä, mutta minusta tuo näyttää aivan ihanalta. Hymyilin kuin pikkulapsi karkkikaupassa, kun näin, miltä nuo näyttävät yhdessä. Voin olla tyytyväinen valitsemiini jouluväreihin.
Samalla vauhdilla sommittelin sitten myös takanreunuksen Kivi-tuikkuasetelman teemaväreihin sopivaksi. Puhdas punainen tuntuu pitkästä aikaa jotenkin aivan erityisen virkistävältä. Miten se värifilosofia menikään, olikos punainen jotenkin energisoiva väri? Hän lunttaa uskollisesta palvelijastaan, googlesta, ja löytää mm. seuraavia, itselleen sopivia vastauksia: "Punainen on voiman, kiihkon ja energian väri. Se on voittajan väri." Ja valkoisesta: "Valkoinen on viisauden ja puhtauden väri. Se kääntää uuden lehden elämässä."

Ou jees. Voittajana olisi oikein mukavaa olla, ja vaikka kääntää vähän uutta lehteäkin elämässä. Viisas, voimakas ja energinen minä jo olenkin, kiihkeä, kyllä, puhdas... no, niin puhdas kuin aamulla suihkussa käynyt tämänikäinen nainen voi olla :-P

Joulusomistus on siis nyt alkanut. Tuumasin, notta mitä hittoa minä tässä hannaan. Antaa mennä. Onhan tuo adventtikin justsiltään. Hoosianna!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Valkoinen todellisuus - ja haaveita

Aamulla makuuhuoneen ikkunasta maisema näytti tältä.
Meidän talo on niin päin olemassansa, että ikkunoihin tuiskuttaa tosi harvoin, siksi tuo näytti aika "eksoottiselta". Etualalla on koristeomenapuu 'Aamurusko' ja tuo arkkupakastimen näköinen hökötys sen vasemmalla puolella on mustaselja talvisessa asussaan. Sen ympärillä on siis metallinen lehtikompostikehikko, ja sen päällä pakkaspeitettä & nykyisin myös aika paljon lunta. Saa nähdä, miten sen käy...

Että pitikin mennä rehvastelemaan 17. päivän postauksessani siitä puutarhakauden jatkumisesta. No, ei jatku enää!! Kola vaan laulaa ja hartiat huutaa hoosiannaa (sopiikin muuten kivasti tähän ensimmäisen adventin läheisyyteen), kun tänäänkin puolitoista tuntia työntelin lumidyynejä hajalle. Siinä sitä on taas ikiliikkujaa kerrakseen: lumikasojen siirtoa yhdestä paikasta toiseen. Dyyneiksi kasautunut valkoisuus olisi tosi kaunista, mutta kun se tököttää keskellä puuvajalle vievää käytävää :-/ Ja puuta tässä säässä kyllä palaa (voi näitä meikäläisen kielikuvia), kun taloa yritetään lämmittää muullakin kuin sähköllä.

Varaava takka on kyllä ihana. Sen kyljessä on kiva nyhjätä, kun palelee, ja luukkujen eteen on soma hetkeksi parkkeerata, kun tuli loimottaa ja havupuu rätisee. Silti en voi olla harmittelematta, että talomme takka avautuu (vain) takkahuoneeseemme, joka ei meillä juurikaan ole arkikäytössä. Tuntuisi hassulta istua kököttää takkahuoneessa takkaa katselemassa, kun suloisempaa sitä olisi ihailla olohuoneesta, sieltä, missä muutenkin meillä ollaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa meillä leka heiluu ja nykyinen korvataan uudella lämmönlähteellä.

Haaveilen siitä jo: valkoiseksi rapattu, pienehkö, isoluukkuinen, jonka kyljessä tai otsassa on sopivasti hyllyjä runsaalle kokoelmalleni Kivi-tuikkuja. Lyhtyihin tuikut sisälle ja "värivalot" vilkkumaan valkoista muuria vasten. Ah. Siit mie pitäisin.

Takkahuoneesta pitäisi  muutenkin saada "työhuone", mutta ennen kuin se on mahdollista, takkahuoneessa nyt oleva "moderni sivustavedettävä" täytyisi saada hajasijoitettua muualle. Kapine toimii meillä nyt epämukavana vierasvuoteena, ja koska se on vielä verrattain uusi ja verrattain hyväkuntoinen, se ei toistaiseksi ole saanut lähtöpasseja. Vierasvuoteelle on mahdollinen sijoituspaikka myös toisaalla kodissamme, mutta vasta sitten, kun yksi huone on muuttunut funktioltaan toiseksi, toinen huone kolmanneksi ja yksi takakuisti on muutettu asuinkäyttöön ja yhdistetty takkahuoneeseen.

Minä tyttö kun haaveilen niin siinä takkamuuri murtuu ja seinää kaatuu! Vaan eipä tuo ole luoja kieltänyt suuria haaveilemasta. Pää siinä kyllä tulee kipeäksi, ja sydän... uhhuh.

Tässä vielä teemaan sopivasti valkoinen "jouluenkeli" à la akileijat: Crystal star. Kesää on kaikesta huolimatta kovasti ikävä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Lunta tulvillaan on raikas talvisää

...ei liinakkommekaan nyt ennee ulos mää...

Täällä tuulee niin, että tukka lähtee. Yritimme iltapäivällä Eka Vekaran kanssa pulkkamäkeen, mutta liekö mäessä olleet isot pojat säikäyttäneet vai pitikö se todella paikkansa, mutta EV ehti seisoa mäentökyrän päällä vain viisi minuuttia liukuri kädessä (minä olin kiskonut rattikelkan ylös) ennen kuin hän sanoi, että mennään kotiin, mulle tulee kylmä. Ja niin pohjoisen arktisiin olosuhteisiin varautunut äiti (kalsarit, leggingsit, toppahousut, untuvatakki, huopatossut, turvaliivi) veti rattikelkan takaisin kotiin hiekoitussora jalasten alla ratisten.

Toisaalta nyt tekisi mieleni mennä ulos kuvaamaan. Yö ja lumi saavat minut jotenkin aina vähän uteliaaksi. Toisaalta nykytilanne - joulunpunainen plyysifrotee-kylpytakki päällä, anopin neulomat punaiset villasukat jalassa ja espanjalaisten tuottamaa punaista viiniä lasissa - ei erityisemmin houkuttele status quon järkyttämiseen. Olisinko mielummin kylmästä sininen? No en.

Sen sijaan sytyttelin erilaisia kynttilöitä.

 Nämä saippuakuplat tai vanhanaikaiset sukeltajankypärät Herra Mies sai viime jouluna asiakkaalta tai muulta tärkeyskontaktilta joululahjaksi. Pallurat ovat vajaan vuoden verran hakeneet paikkaansa lepäämällä laatikoissaan takkahuoneen vitriinien päällä, kunnes nyt saivat luvan päästä leijumaan keittiön ikkunaan. Taustalla näkyy aavistus jasmikkeeseen ripustetusta led-valosarjasta, josta vallan tykkään.
Klaffilipaston päällä on kaksi "hurrikaania" (nämä ovat niin pieniä, ettei näiden kohdalla tunnu oikein korrektilta puhua mistään myrskyyn viittaavasta), joissa olen pitänyt vaihtelevasti erikokoisia valonlähteitä. Viimeisin onnistuminen ovat isot tuikkukynttilät, mutta niiden loputtua piti valita valkoisia pikkupötkylöitä, vaikka ne tuppaavat savuttamaan ahtaassa tilassaan koko lasiastian nokiseksi.

Tämä ihana rottinkilyhty on lahja rakkaalta ystävältä. Vuoden ajan tässä oli pieni sähkövalosarja sisällä, mutta nyt päätin antaa sille tilaisuuden olla sitä, mitä sen kuuluukin olla. Sisäpohja on hieman epätasainen, joten kynttilän kanssa sisällä pitää olla jotain "tasaavaa" (ei loiventavaa...). Nyt sirottelin pohjalle Eka Vekaran hiekkalaatikosta nyysittyä hiekkaa. Ikean tuoksukynttilä (olisiko kaffe vai jotain muuta nannaa?) toimii valonlähteenä. Tykkään.












Yöksi ja aamuksi ennustavat taas lumimyräkkää, siis pahempaa kuin mikä nyt on menossa. Josko ystävällisesti saisin sellaista lunta, jota on kevyt kolata, kiitos. Edellisiä kolatessa tuli kroppa kipeäksi.

Yllättäen piti alkaa miettiä ensi vuoden vapunseutua. Ystävättärien kanssa ollaan "hieman" kuninkaallisiin päin kallellaan, ja kesäkuussa katsastimme jo 2/3 + koejäsenen voimin länsinaapurimme häähumut. Nyt kotirouvan pitäisi pinnertää itsensä Lontooseen huhtikuun lopussa, kun prinssi William vihkiytyy. Valitettavasti kokoonpanona on jälleen 2/3 (tosin eri porukka kuin kesäkuussa 2010), sillä se 1/3 on häiden aikaan olletikin juuri synnyttänyt Westminsterin, eikä hän meidän muiden kannustuksesta huolimatta ilmeisesti aio matkustaa Lontooseen kolmeviikkoisen Westien kanssa. Höh.

No, yhtä kaikki. Lontoo on minkä tahansa Italian osan ohella suuri rakkauteni, ja sinne menen vaikka kontaten. Siellä tunnen olevani niin kotona kuin voin tuntea olevani kotona muualla kuin täällä. En tiedä, miksi. En ole koskaan viettänyt siellä muutamaa päivää pidempään kerrallaan, mutta silti se on niin oman tuntuinen kaupunki kuin olla voi. Ja jos vielä pääsen perjantaina kadunvarteen heiluttamaan Union Jackia maailman toiseksi ihastuttavimmalle prinssille (terveisiä parhaalle Norjaan!) ja hänen nuorikolleen, eivät siitä pidot juuri parane. Paitsi jos ehtisi vielä seuraavana päivänä käymään jossakin ihastuttavassa puutarhassa, puutarhamyymälässä... Huhtikuussa kun siellä ollaan hieman pidemmällä asiassa kuin meillä.

Kynttilöitä poltellessa, punaisissa tunnelmissa, keväthäistä haaveillen lopetan lähetyksen tältä illalta tähän.

(Käyköhän täällä enää kukaan...?)

maanantai 22. marraskuuta 2010

Vieläkö on villihevosia

...jotka pystyisivät pidättelemään minua? Minä niin haluaisin jo aloittaa joulukoristelut!!


Olisi ihanaa vaihtaa punaiset samettiverhot olohuoneeseen, valkoiset ja punaiset koristetyynynpäälliset sohvaan ja kokeilla, taipuisivatko puoliksi palaneet sisäjouluvalot joidenkin sopivien kuusenpallojen kanssa somistamaan tällä hetkellä ilman käyttöä olevaa kaksikerroksista metallista hedelmäkoria.


Lisäksi tarvitsisin harjoituskuusen, kuten tänään totesin ystävättärilleni. Minun pitäisi ehdottomasti saada tietää, sopivatko valitsemani ja hankkimani kuusenkoristeet yhteen vai täytyykö vielä ostaa jotain lisää. Kuinka moni pitäisi minua ihan totaalisen hulluna, jos hankkisin alkujoulukuuksi tekokuusen, ja oikean sitten, kun sen aika on (pari päivää ennen joulua)? Tiedän ainakin heti kättelyssä pari henkilöä, vaikka ovatkin rakkaita ystäviä :-)


Vähän pääsin vauhtiin, kun kiertelin Eka Vekaran kanssa tänään kauniit ulkovalot ulkokuistin takana olevan jasmikkeen ympäri. Led-lamput, herttaisen valkoista valoa. Oikein söpön näköistä, vaikka olisin mielelläni kieputellut valoa pensaan ympärille vielä pari kierrosta lisää. Pihapihta jäi vielä ilman kimmeltävää valoa oksillaan; se tarvitsisi meeeetrikaupalla pidemmän valonauhan kuin mikä meni jasmikkeen ympäri. Ja senkin valo-osan pituus oli 19 metriä 8-o


Valoja pyörittäessäni muistin (teko)havuköynnökset, jotka sorruin ostamaan viime vuonna. Ne olivat yllättävän kivan näköiset ulkokuistin kaiteella pienin valoin koristeltuina. Niitäkin voisi alkaa jo kieputella paikoilleen, eikö voisikin...?


VALOA, täällä tarvitaan valoa! Väriä (sopivasti)! Kimmellystä!


Päiväkodin ikkunoiden väleihin oli laiteltu joitakin joulukoristeita. Siitä tuli mieleen tarkastella omiakin ikkunoita "sillä silmällä", ja sain todeta, että kyllä, meillekin mahtuu. Saman tien mittailin muutamaakin ratkaisua "lumihangeksi" Eka Vekaran huoneen ikkunoiden väliin, ja mietin jo, mitä kaikkia aarrelaatikoista löytyviä puisia jouluhahmoja voisin sinne sujautella. Laitan tänne kuvan, jos onnistun ikkunasomistuksessani! Toki sitä pitää odottaa vielä yli viikko.


Voi rähmä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Confessions of a Garden Addict

Minä lasken päiviä. Marraskuun neljästoista, marraskuun viidestoista, marraskuun kuudestoista, marraskuun seitsemästoista. Ja yhä edelleen voi tehdä puutarhatöitä. Mitä pidemmälle kuukausi etenee, sitä lyhyemmäksi pakollinen puutarhailutauko jää. Luotan nimittäin siihen, että tammikuun ensimmäisen nousevan kuun aikaan voin aloittaa siemenkylvöt (googlaa: hm. Ensimmäinen uusikuu on jo 4.1.).

Nyt on mustaselja piilotettu oikean pakkaspeitteen alle (takaan ja alleviivaan, että kaikki rakennelmani näkevät ohikulkijat ynnä muut naapurit lennähtävät henkisesti sepposen selälleen hämmästyksestä: "Nyt sillä on joku täkki tuolla pihalla!"), hennoimmille perennoille heitelty näennäiset havut päälle, ja korkeiden perennojen korsetit on siirretty talveksi varastoon. Sillä talvi on vissiin nyt tulossa. Ainakin sekä mattihuutonen että pekkapouta lunta ennustivat huomiseksi. Eipä haittaa, heitellään sitä kasoiksi sitten niiden havujen päälle. Suojaamaan, suojaamaan, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi niin lisää suojataan...

Totta puhuen olen aina aiemmin ollut sitä mieltä, että jos ei meidän pihassa kylmiltään selviä, sen ei tarvitse selvitäkään. Vaan jostakin syystä nyt olen tullut hentomielisemmäksi. Vanhuus ei tule yksin? Tai sitten jalokellot, salviat ja muut ovat minusta niin ihania, etten haluaisi menettää niitä talven aikana. Suurimman riskin aion ottaa Eucalyptus gunniin (onko sillä suomenkielistä nimeä?) kanssa ja jättää sen pihalle. Taisin siitä mainitakin. Siellä se vieläkin töröttää ilman peitettä; ehkä huomenna olisi aika kietaista pari kerrosta hallaharsoa sen ympärille.

Maa on edelleen sula. Eli vielä voisi istuttaa tulppaaneitakin. Katselin juuri kovalevyltä syys- (vai loka?)kuulle ajoittuvaa, Ruotsin SVT:ssä pyörinyttä Trädgårdsfredagin jaksoa, jossa ihanasti brittiläisittäin paksua ruotsia puhuva puutarhuri John Taylor kuskasi ohjelman juontajalle, Pernilla Månsson Coltille, kottikärryllisen (jep) kukkasipuleita. Meinasi silmät nyrjähtää aivojen kanssa yhtä aikaa: TUOLLAISTA määrää sipuleita en ikikuunaan istuttaisi, ainakaan kerralla. Hui! Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että yhtään sipulia en enää maahan laita, mutta entä jos laittaisinkin? Tässä tietysti saattaa tulla himppasen kiire, sillä sipulin sipulia ei ole kuistin nurkissa lojumassa ja huomisaamuksi on luvattu 10 senttiä lunta. Poishan se sulaa, se on selvä, mutta silti.

Voi ITKU. 10 senttiä lunta aamulla tarkoittaa lumitöitä. Missä on kola?!? Autotallin takanurkassa, tietysti. Onneksi on edes lumentyönnin käden ulottuvilla: pääsee työnnellen autotalliin. Jos ylipäätään pääsee niin pitkälle, se nimittäin tarkoittaisi, että olisin saanut viedyksi Eka Vekaran päiväkotiin. Veikkaan, että jos aamulla on edes väriksi lunta, häntä on melko vaikeaa saada liikkeelle. Ensin pitäisi hakea hänelle oma kola sieltä autotallin takanurkasta - eli pääsisin sittenkin itsekin sinne, sitten pitäisi ottaa kuormurit, mönkijät, lapiot, ämpärit ja muut tärkeät lumityökalut ja ruveta vähän miesten hommiin.

Lumityöt eivät kuulu suosikkipuuhiini ulkona. Meillä kun lumi on jostain syystä yleensä märkää ja painavaa, ja kun etupiha on tavattu pitää puhtaana sekä jalankulkijoille että autolle helposti liikkua, kolaamista riittää yleensä noin tunniksi. Eikä se ole mitään hentojen naisten hommaa. Mikä minä en onneksi tietenkään ole. Ihmeellistä sinänsä, että jos lapiolla pitää heiluttaa vähintään yhtä painavaa (ja märkää) savimultaa, homma sujuu kuin liukumäestä laskeminen. Lumityöt ovat ilmeisesti minusta yhtä tarkoituksettomia kuin liikunta liikkumisen vuoksi. Konkreettista muutosta ei synny yhdellä kerralla, vaan homma pitää aloittaa kohta taas uudestaan. Eikä missään näy, tai tunnu. Paitsi käsivarsissa, sen tunnin pukkaamisen jälkeen. Uhhuh. No, saavatpa kasvit suojaa.

Lumentulo tarkoittaa muuten myös sitä, että en tänä syksynä saanut sittenkään paikoilleen kasvien merkkaustikkuja. Se muinoin ostamani laminointilaite on siis edelleen testaamatta. Olen kyllä saanut sen verran aikaan, että kirjoitin koneella "tikunnäköisiä" liuskoja kasveista, mutta homma kaatui siihen, etten päässyt pihalle saakka laskemaan, montako yksilöä kutakin kasvia löytyy. Voi tätä kotirouvan ongelmaa: hirveä määrä aikaa, paljon kaikenlaista tekemistä, ja silti päivät kuluvat "narun työntelyssä". Kädet ovat niin jäykät, etteivät vissiin taivu sen vertaa, että saisin itseäni niskasta kiinni :-/

Vaan eihän sitä ehdi, kun pitää katsoa puutarhaohjelmia samalla, kun silittää pyykkiä. Tai lukea päivän posti - tänään tuli Kotipuutarha. Kirjoittaa joulupukin listaan kiinnostavimmat puutarhakirjat. Jatkaa sitä ystävättären puutarhan suunnittelua. En usko, että on enää kovin montaa muuta keinoa olemassa, millä lykätä väistämättömän eron kohtaamista. Oikein nauratti, kun Trädgårdsfredagissa puuhailtiin syystöiden parissa ja todettiin, että nyt pitäisi jo olla "tid att vila". Hehheh, minä en lepää KOSKAAN >-I

lauantai 13. marraskuuta 2010

Jouluperinteitä à la Mummot - valitettavasti kauhutarina.

Meitä on kolme opiskelukaveria, jotka olemme muinoin tiimiytyneet varsin tiiviiksi joukkueeksi. Olemme tehneet erilaisia vinkauksia yhdessä menneiden vuosien (ei kai vielä voi sanoa "vuosikymmenien", vai voiko?) aikana, jotkut ollen ihan järjellisiä, ja jotkut... tuota... riemua tuottavia.


Yksi tärkeistä vinkauksista on vuosien varrella muotoutunut jouluperinteeksi: käymme joka vuosi, siis JOKA vuosi, Stockmannin joulupuodissa. Viimeiset vuodet yksi kolmasosa meistä on sijainnut ulkomailla, joten kahden kolmasosan voimin olemme jatkaneet perinnettä.


Homma alkaa sillä, että etsimme turhaan Stockan kahvilasta (nyk. kahviloista) glögiä. Päädymme nauttimaan muita virvokkeita. Ennen vanhaan kurkimme kahvilan kaiteiden yli Argoshalliin, nykyään istumme toisaalla kaivaten suoraa screen-näkymää puotiin.


Tänäkin vuonna saimme luottaa pysyvyyteen: "Joo, tuota, ei ole glögiä, sitä aletaan myydä vasta huomenna." Perinteet kunniaan... Päädyimme nauttimaan muita virvokkeita ennen varsinaista koitosta.


Löysimme uudistetun ostosparatiisi-ikonin käytäviltä lopulta valaisinosaston kautta perille. Ja pettymysten pettymys! Mikä hirvittävä rikos! Osasto tuntui todella pieneltä, herkkupuoli oli minimmaallinen verrattuna aikaisempaan - ei edes stollenia - ja varsinaisen koristepuolen valikoima oli kyllä nyt mennyt... etten sanoisi, kiville.


Ostaakohan kukaan niitä 70-luvun tyylisiä, aidosta (?) karvasta tehtyjä pikkukettuja, järkyttäviä järsityn näköisiä oravia, muovisia "lasipalloja", joissa on painokuvana lapsen nyrkin kokoinen kierosilmäinen mopsi, lasisia kymmensenttisiä cocktail-laseja, joissa on teksti "Santa´s little helper"? (Tässä on nyt menossa henkilökohtainen ällistys; jos joku lukija on ihastunut edellä mainittuihin tuotteisiin, kerron, että ne eivät vain ole minun makuuni, ja kehotan ostamaan kaikki pois).


Värimaailma oli ihanmitävaan, tarjolla oli ihanmitävaan niistä mopsinnaamoista mustiin, kämmenpohjan kokoisiin tekosametilla päällystettyihin koiranpäihin ja päättömiin, kuusenkoristeiksi olletikin tarkoitettuihin joulupukintorsoihin.


Jouluentusiastille valtakunnan "pääostospaikka" tuotti historiallisen, megalomaanisen pettymyksen. Olin niin järkyttynyt, että menin melkein - vain melkein - sanattomaksi. Kenelle lienee tarjonta kohdistettu? Kuka mahtaa olla sisäänostajana? Mikä lienee myymälän linja? Annoin (varovaista) palautetta kassalla - no, jotain kuitenkin löysin ostettavaakin - ja ihastuttavan lojaali kassaneitonen totesi vain ihmettelevänsä, mistä "he" aina keksivät rakentaa puotiin jonkin uuden teeman. Teki mieli kysyä: "MIKÄ ON SE TEEMA???", mutta toinen oli niin soma kirkkaanpunaisessa huulipunassaan, "uskollisena puutarhurina", että en sitten lähtenyt avokämmenellä räimimään.


Ikinä aiemmin ei ole tarvinnut kirjallista palautetta antaa, nyt vietimme ystävättären kanssa todellisen "hiljaisen hetken" palautepöntön äärellä. Molemmat kirjoittivat, minkä ehtivät, eikä siinä taidettu ylisanoja juuri viljellä. Olisipa kiinnostavaa  tietää, mikä on puodin tämänvuotinen myynti. Olisipa kiinnostavaa tietää, kuka tuotteita ostaa.


Jouluviattomuuteni on saanut ikävän kolhun, ikävältä taholta. Glögin puute on jo vitsi, joulutunnelman korvaaminen täydellisellä kitschillä on... vain surullista.


Odotukset Keskuskadulle tulevan joulumarkkina-alueen, Narinkkatorille suunnitellun joulumarkkinatapahtuman ja Tuomaan markkinoiden suhteen ovat nyt aika nälkäiset. Palsamia tarvitsee haavoilleen tämä jouluihminen. Merta edemmäs en nyt pääse kalaan; pelastakaa te tämä tinasotamies, kiitos!

torstai 11. marraskuuta 2010

Jokohan se olisi tältä vuodelta ohi?

Eilen tuli SELLAINEN tunne. Että nyt puutarhakauden voisi sanoa olevan paketissa. Olen oikeastaan vähän pöllämystynyt, sillä tunne tuli yhtäkkiä ja oli aika selkeä. Osa minusta hannasi kovasti vastaan miettien, jos kuitenkin vielä kunnostaisi maan lavakaulusten alueelta, jotta ensi keväänä olisi lyhyempi matka viljelyn aloittamiseen.

Olisihan se hyvä, että kaikki tuollainen olisi valmiiksi tehtynä. Se kanttaaminenkin jäi minulta kesken, tein vain 2/3 pihasta. Mieli palaa kyllä ulos, ja fyysisen rasituksen kaipuu vaivaa (muutamakin ystävättäreni sanoisi: "Miksipä et lähtisi uimaan, pyöräilemään tai sauvakävelylle?" Ja olisivat ihan oikeassa kysyessään. Samaa kysyn minäkin: miksi en? En osaa vastata. Minusta liikunta liikunnan vuoksi vaan on tylsää.), mutta ehkä sitä voisi jo tässä vaiheessa vuotta antaa periksi, antaa pihankin levätä.

Kaikki suojausta vaativat kasvitkin olen muka havuttanut, Eucalyptus gunniita lukuunottamatta. Sille heittelen hallaharson moninkertaisena päälle, ja toivon, että se selviää talven maassa. Metallinen kartionmuotoinen köynnöstuki sillä on jo ympärillään, harsoa odottamassa.

Black lace -mustaseljan suojaksi eivät riittäneet edes kaikki pihan lehdet. Ehkä minä olisin viisas, jos hakisin jostakin oikeaa pakkaspeitettä, ja levittäisin sen seljalleni talviturkiksi. Josko hän sitten jaksaisi kukkia ensi kesänä? Ne vaaleanpunaiset, sitruunalta tuoksuvat kukkatertut, joista sain nauttia ostokesänä, ovat jääneet hyvin voimakkaina mieleeni. Jos vielä joskus uudestaan...?

Voisinhan minä jo hellittää. Puutarhaan liittyvää työtä kun kuitenkin on: olen nimittäin luvannut - jep, minä! - tehdä ystävättäreni pihaan ehdotuksen siitä, miten he voisivat sen uudistaa. Ehei, minulla on kaikkea muuta kuin puutarhasuunnittelun koulutus, siis todellakin kaikkea muuta. Ei se silti estänyt minua ideoimasta. Pihasta voisi tulla hieman itämaisen tyylinen, heille se sopisi, ja onneksi myös pihan olemassa oleviin elementteihin. Siellä on ihana hopeakuusi, ihanasti sammaloitunut nurmikko, paaaaljon kiviä sekä veistoksellisia omena- ja kriikunapuita. Olen aika tohkeissani siitä, että näkemykseni ja ensifiilikseni pihasta otettiin niin hyvin vastaan; he todella kiinnostuivat ehdotuksestani. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että laadin konkreettisen ehdotuksen paperille ja... no, sitten nähdään. Toteutus on heidän vallassaan. Hauskaa silti, kun uskalsivat pyytää kommentteja.

Ja toki pitäisi suunnitella ensi kesäksi myös omaa hyötypihaa. Eikä vain ensi kesäksi, vaan myös seuraaviksi: aion yrittää toteuttaa mielekästä viljelykiertoa vaatimattomissa lavakauluksissani. Katsotaan sitten, miten osaan suunnitella sen. Apua kyllä löytyy, sekä kirjoista että erityisesti Gardeners´ Worldista, jossa jokaisesta lehdestä iso osa on omistettu hyötyviljelylle. Sinne - Britanniaan - sitä pitäisi ihmisen päästä viljelyoppiin. Puutarhaoppiin muutenkin. Tai edes ihailemaan heidän vuosisatojen takaa kasvanutta puutarhaperinnettään. Oih ja voih! Olen tallentanut levylle kaikki Suomen television ystävällisesti esittämät Alan Titchmarshin ohjelmat, ja osaan ne kohta ulkoa. Siellä sitä on, taitoa ja historiaan nojaavaa osaamista.

On harmi, että Suomesta puuttuu mielestäni oikea puutarhakulttuuri. Kyllähän täällä harrastetaan, sekä koristekasveja että hyötykasveja, viljelypalstoja ja siirtolapuutarhoja, mutta ehkä meillä vieläkin vallitsee sellainen raatajat rahanalaiset -mentaliteetti. Maasta otetaan ruoka silloin, kun on pakko - kas, siksipä laman tai taantuman aikana viljelyspalstojen kysyntä kohisten nousee - mutta... no, en tiedä. Ehkä perustan arvioni vain omakohtaiseen kokemukseeni siitä, että kohtalaisen laajassa tuttavapiirissäni olen ainoa puutarhaharrasteluun syvästi hurahtanut. Ja tässä tuttavapiirini käsittää ne ihmiset, jotka tunnen muutoin kuin puutarhaharrastelun myötä.

Onneksi olen löytänyt harrastelun myötä kanssahöyrähtäneitä. Heitä kaikkia onkin jo ikävä: pitäisikö ehdottaa pidettäväksi etelän penttiläisten pikkujoulut vielä viime metreillä ennen uuden siemenkasvatuskauden alkua?

Mustaherukkamehun loppua kohottaen nostan maljan kuluneelle kasvatus- ja satovuodelle ja yritän ajatella, että kohta sen voi aloittaa taas uudestaan.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Mieti, mitä haluat. Voit saada sen. Osa 3

Jälleen kerran tuo tuli todistetuksi (syyskuun teksteissä todisteltiin osat 1 ja 2).

Vein Herra Miehen aamulla töihin Helsinkiin, kun bussiaikataulut ja aamun menot eivät olleet synkassa. Jo lähtiessä pohdin, kävisinkö paluumatkalla Plantagenin kautta katsomassa, mitä siellä on tarjolla. Vielä oikeaa risteystä kotimatkalla lähestyessäni arvoin, käännynkö vai enkö käänny. En sitten kääntynyt, en tiedä, miksi.

"Omasta" rampista ulos ajaessani sain yhtäkkiä päähäni palata takaisin päätielle ja tehdäkin se mutka Kodin Terraan Tuusulassa. Sinne minulla ei ollut kertakaikkiaan mitään asiaa, mutta niin vain ajoin pihaan saakka. Haahuilin hetken aikaa lehtihyllyjen ja joulukoristeiden luona varsin päämäärättömän näköisenä, ja pikkuhiljaa valuin kohti puutarhahuonekaluja, lyhtyjä, köynnöstukia ja vesimittareita. Olin siellä paikkeilla vissiin liian lähellä ovisensoria, sillä liukuovet kasvipuolelle avautuivat yhtäkkiä, ja mitään sen tarkemmin ajattelematta lompsin ovista läpi.

Kattotelineistä roikkui jo suloisia havupalloja, hyllyillä oli kanervia ja muita ulkokasveiksi ajateltuja, talveksi unten maille kääntyviä / kääntyneitä perennoja myytiin puoleen hintaan, samoin kaikkia puita ja pensaita. Haahuilin pensashyllyjen välissä (ei niin mitään asiaa sinnekään), kun silmiini osui kyltti "keltakirjokanukka".

Höh! 8-o Siinä niitä oli. Alle kahdeksan euron hinnalla, josta siis vielä puolet sai pois. Mitäs sitä ihminen muuta voi tehdä kuin ostaa tarjolla olevista parhaimman näköisen puolimetrisen pensaan 8. päivänä marraskuuta. Hohhoijaa... Äly hoi!

Linnunruokapötkylät ja taas uusi vesimittari (pakkasen hajottaman tilalle) kärryihin lisäksi, ja kassalle. Kassalla vasta huomasin, että pensaassa kiinni oleva tuotelipare oli valkoinen molemmilta puolilta. No, siinä naisissa sitten yritimme lennossa hinnoitella kanukkaa "Olisko ollut 7,50 tai 7,90", mistä kassa sitten valitsi ystävällisesti edullisemman hinnan ja näpytteli sen puolikkaana kassaan. Sen jälkeen hän löi vielä tuotteen koodin sisään, minkä tuloksena kassajärjestelmä puolitti vielä hinnan siitä 3.75:stä.

Näin siis tänään: sain hankintalistalle (kevääksi!!) laittamani pensaan jo muutaman päivän kuluttua siitä, kun olin valinnut sen tulevaksi takapihan somistajaksi, ja sain sen käytännössä "kaupanpäällisiksi", kuten kassakin itse totesi. Eikä harmittanut yhtään :-)

Paitsi sitten kotona. Pensaan paikalla oli nimittäin edelleen sen tontin vasemman sivun focal point: kompostorituotteen jälkikompostikehikko. Ja nyt tulee rumaa tekstiä, jonka heikkohermoisimmat puristipuutarhurit ohittanevat. Otin talikon ja kottikärryt, latasin ne täyteen aikansa muhinutta massaa, ja vein multaa kukkapenkkeihin maanparannusaineeksi (sijoitteln möhnän sen kummemmin maahan sekoittamatta kasvien väleihin, ihan kylmän viileästi, sään mukaan). Tämäkin siis tänä kahdeksantena päivänä marraskuuta, jona aurinko paistoi ja maa oli koko päivän kuurassa.

Kaikkea en hennonnut kehikosta tyhjentää pois, vaan kun sain kehikon liikkumaan ja siirtymään uuteen paikkaansa muiden kompostikehikoiden viereen - nyt minulla on Oikea Kompostialue - haarukoin lopun massan kottikärryjen avulla kehikkoon takaisin.

Kompostikehikon paikan vieressä kasvava se pihlaja, joka ei marjo, oli reppana kasvattanut juuria kompostimassan sisään, vähän niinkuin "ylöspäin". Hienoja pieniä juuria törrötti ylimalkaisen alueensiivouksen jälkeen surkean näköisinä maasta ylös kuin nälkäiset kädet. Koitin peitellä ne loppukompostilla takaisin edes auttavasti vaakasuoraan, ja ryhdyin sitten varsinaisiin kaivuuhommiin.

Aikani heiluin ja touhusin, sillä maa oli yllättävän savista (tai siis ainahan se on savista, mutta jotenkin olin ajatellut sen olevan juuri tuossa kohdassa jo hieman muhevampaa, mutta ei). Lopulta sain kuin sainkin uutta aarrettani varten sievän kuopan, johon kastelukannulla lorottelin ensin haaleaa vettä ilman pensasta ja sitten haaleaa vettä pensaan tököttäessä jo paikoillaan. "Grow SO well", sanoin Alan T:tä mukaillen, ja olin ihan huippuonnellinen!

Joulu(n)kalenteri

En ole ihan varma, mistä se sai alkunsa, mutta tänään olen miettinyt kalenteri kädessä joulu(kuu)n aikatauluja. Taisi lähteä liikkeelle Eka Vekaran kanssa käydystä keskustelusta siitä, kumman kahdesta tänä vuonna markkinoille tuotetusta Lego-kalenterista hän haluaa, "tavallisen" vai ritarikalenterin. Että voi olla vaikeaa päättää: "Voinks mä saada molemmat?" No et!


Muistin (kerrankin ajoissa!), että meillä on säkkikankainen seinälle ripustettava oikein soma joulukalenteri pienine, joka päivälle omine taskuineen, ja siitä se ajatus sitten lähti. Rupesin kalenteri (se tavallinen) kädessä miettimään, mitä kivoja yhteispuuhia - tavaroiden sijasta - joulukalenterin taskuihin voisi lapuilla piilottaa. Ystävättäreni (terveisiä!) on jo useiden vuosien ajan toteuttanut tätä konseptia, järjestäen lapsilleen milloin minkäkinlaista pientä ohjelmaa joulukuun päiville, ja minusta se on aina kuulostanut hienolta, ja mieleenjäävältä.


Niinpä Eka Vekara pääsee joulukuussa kokemaan mm. seuraavaa: uimahalliretki äidin kanssa iltana, jolloin iskällä on iltameno. Hevisaurus-konsertti (korvausta sairauden vuoksi missatulle aiemmalle konsertille). Leffailta kotona. Leivontaa (äiti leipoo myyjäisiin jokavuotiset poropiirakat, joten E.V. voisi vetäistä samalla jotakin "omaa" tai avustaa myyjäispiiraiden leivonnassa). Osallistuminen mainittuihin myyjäisiin myös asiakkaana. Tuomaan markkinoilla käynti ja iltaruoka Helsingissä (luvassa on sen jälkeen pitkät nokoset autossa ja myyyyöhään venyvä yöunille meno, mutta viis siitä). Joulukuusen hakureissu joulunalusviikolla. Lippuaskartelua (tarvitaan Suomen ja Thaimaan lippuja 5.-6.12.) Jouluruokien valmistelua.


Oli yllättävän vaivatonta keksiä tapahtumia, oma kalenteri nimittäin oli jo varsin täynnä kaikenlaista. Ensin mietin, ettei tapahtumia tarvitse niin mahdottomasti olla, mutta äkkiä oivalsin aktiviteettien tulevan enemmän kuin tarpeeseen. Muuten joulukuu on meille aikuisille yhtä "eikösejoulupukkijokohtatulesaanksmäsenjääkiekkopelin (saa) voinkomäkoristellakuusta (rakas, sitä ei ole vielä) mikseimeillävieläolekaikkiakoristeitaesillä" -keskustelua. Tästä voi tulla uuuh-vuttava vuoden viimeinen kuukausi... paitsi ettei nyt tule, kun E.V.:lla on runsaasti muuta miettimistä :-) Toki niihin taskuihin kätketään myös muutama aarrekartta, jonka avulla hän löytää jonkun pienen paketin jostakin, mutta ajattelen ja toivon, että isompana hän muistaa yhdessä tehdyt asiat paremmin kuin tavarat.


Omaan kalenteriini sain samassa hötäkässä kerrankin merkityksi myös Naisten joulumessut Wanhassa satamassa. Ei ole yksi eikä viisi kertaa, kun olen aikonut käydä siellä, mutta työkiireiden vuoksi olen lopulta aina jättänyt menemättä. Kotona olemisessa on aika monta hyvää puolta: nyt varmasti menen messuille!


Tärkeä, perinteinen joulumeno on onneksi jo ensi viikon perjantaina: silloin suuntaan Erittäin Olennaisessa Seurassa Stockan joulupuotiin. Jo kuinkahan monen vuoden ajan olen kahden ystävättäreni kanssa käynyt katsastamassa pääkaupunkiseudun hehkeimmän tingeltangel-putiikin, aloittaen reissun närkästyksellä siitä, ettei Stockan kahviloissa ole vielä siinä vaiheessa koskaan tarjoiltu glögiä 8-o Puutteen nostattaman ryhmäpaheksunnan, ja lopulta muuhun herkutteluun keskittymisen jälkeen olemme vaeltaneet hyllyjen välissä parin tunnin ajan, tehden useita järjettömiä, täysin tunteeseen perustuvia, ja harvoja järkeviä ostoksia, ja lopulta raahautuneet kotiin kädet kassien painosta venyen.


Pari vuotta on mennyt 2/3 -kokoonpanolla ryhmän yhden jäsenen ulko(ma)istettua itsensä, ja niin menee tänäkin vuonna. Yhtään se ei silti vähennä iltapuhteen hohdokkutta. Joka ikinen kerta puodista on tarttunut mukaan jotakin ihanaa juuri tätä joulua varten, enkä epäile, etteikö samoin kävisi myös ensi perjantaina. Siitä huolimatta, että pörröiset valkoiset pallot on jo hankittu.


Siinä on jouluperinteitä kerrakseen. Jotakin vanhaa, jotakin uutta. Lainattu ja sininen kuuluivat aikaan n. 20 vuotta sitten, joten jääköön ne muistojen joukkoon, kun eivät jouluun - meillä - osuneet muutenkaan.


Nyt unille, koska neljän ja puolen tunnin päästä (oho) pitää nousta.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Oklahoma!

Jäin suoraan ulos, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Aamussa oli jokin erityinen kutina, ja luotin siihen tunteeseen. Tänään on puutarhapäivä!

Aloitin aika varovasti: kannoin ovipielessä töröttäneestä "kerrostalosta" kylmäkäsittelyssä olevat siemenkylvöt yhteen lavakauluksista. Tuumasin, että siellä saavat vettä ja lunta ja muutakin itselleen sopivaa kyytiä (kunhan fasaanit jättäisivät ne rauhaan!). Ja myönnettäköön, ettei kerrostalokaan mikään focal point ole, vaikka se kyllä tämänhetkisten katseenkiinnittäjien linjaa jatkaakin. Korjaan sen kuitenkin sisätiloihin talveksi. Nottei ruostu.

Sen jälkeen menin puuvajaan noutamaan rakastettuni, kanttausraudan, sekä kottikärryt. Nyhdin kaikki rikkaruohot takapihan omenapuiden alla olevasta mulloksesta. Kyllä ne taas näyttävätkin eri siisteiltä. Sen jälkeen alkoi kanttausrauta heilua. Kävin läpi tontin vasemman laidan kaikki istutusalueet (naapurinrouvakin tuli kuikistelemaan aidan taakse: "Mä tulin oikeen kattoon, että mitäs sää nyt siellä touhuat.") sekä eteläreunan ison penkin. Pyörähdin vielä vaaleanvioletin syreeninkin tyven ympäri, kunnes hyytymys valtasi kehon. Armoa, antibiootit!

Sää parani paranemistaan, ja kyllä: 5. päivänä marraskuuta armon vuonna 2010 aurinko lämmitti sitä kohti kääntyneet kasvot. Mittarissa on viisi astetta lämmintä, ei juuri tuule, ja pehmeä, kostea multa siistiytyy kanttausraudalla pelkin käsivoimin. Mitä ei yleensä KOSKAAN tapahdu. Oh, what a beautiful morning!

Vaikka raudanheilutus hyytyi yhdentoista jälkeen, se kelpasi kuitenkin vielä hyvin "entivanhaisen kunnan työmiehen työkaluksi", eli pitämään minut pystyssä sillä aikaa, kun tuijotin ja mietin. Pohdinnan kohteeksi valikoitui kaksi pihan vasemmalla sivustalla olevaa kohdetta: tuleva lipputangon paikka (nykyinen epämääräinen kivikasa, jonka alla on kymmenkunta multasäkkiä auki revittynä, tukahduttamassa kasvillisuutta) sekä pihan sen puolen "focal point" eli pihakiveys-highwayn päässä näkyvä talouskompostorin jälkikompostikehikko.

Lipputangon paikan haluaisin kivetä, ja vaikka muuten en erityisesti kannata esittäviä kuvia tai kuvioita kiveyksessä, siinä jostakin ihmeen syystä näen joka kerta kompassin muodon. Se voisi olla ihan kauhea toteutettuna, mutta... en usko. Minusta siitä voisi tulla hieno. Onneksi sitä on aikaa vielä miettiä, kun aluetta ei ole vielä edes kaivettu puhtaaksi nurmikosta ja muusta rojusta, saati että siihen olisi tehty pohjatöitä tai kiveyssuunnitelmaa, valettu jalkaa lipputangolle tai ostettu itse tankoa. Jonakin vuonna siinä kuitenkin liehuu isännän viiri ja juhlapäivinä siniristilippu.

Kompostikehikon paikkahan vaihtuu heti ensi keväänä, kun muutenkin uusin kompostialueen (=rakennan ITSE ne kompostikehikot, joista olen monta vuotta haaveillut... hehheh). Kehikon vasemmalla puolella on pieni, huomaamaton portti ulos tontilta, ja oikealla puolella kasvaa se pihlaja, joka ei osaa marjoa. Kun kehikko siirtyy, paikalle jää reilu kahden metrin aukko. Nyt olin keksivinäni seuraavaa: portti saa jonkinlaisen köynnöskehikon tai kaariportin somisteekseen, ja siihen laitan kasvamaan kärhön tai kaksi. Lisäksi aukkoon pitäisi saada joku pihlajaa matalampi pensas. Havuakin pohdin, mutta yksikään mieleen juolahtanut havukasvi ei vastannut tarvettani saada siitä kohdasta oikeasti jotakin, johon katse kannattaa pysäyttää. Siispä lehtipensas.

Se ei voi olla kovin leveäkasvuinen, tai sitten sen täytyy sietää leikkausta. Sen pitää olla KORKEINTAAN kolmemetrinen, ei mielellään niinkään korkea. Siinä pitää olla joku juju läpi vuoden, jos suinkin mahdollista, jotta se olisi se "tojooing"-silmiensieppaaja. Kukat olisivat ehdoton bonus, mutta toisaalta pihan sillä puolella kukkii jo kaksi koristeomenapuuta ja yksi syreeni.

Aloin selata puita ja pensaita käsittelevää kirjaa alusta. A: Sirotuomipihlaja? Voisi olla. B: Syrikkä? Ihana, ja syyskukinta on ilman muuta bonusta, mutta se on liian epävarma talvehtija. Cornuksiin asti pääsin, kun sykähti: C. alba 'Gouchaultii', keltakirjokanukka. Ei olisi liian korkea. Olisi ihanan värikäs (kuvauksessa mainittiin lehdissä vivahtavan jopa roosaa), myös talvella kaunis punertavine oksineen. Kirjavalehtisenä, keltaiseen vivahtavana kiinnittänee huomiota kaukaakin. Kestää taatusti leikkausta, jos meinaa rynniä liian lähelle porttia. Kukkii myöhemmin kuin muut pihan puut tai pensaat, ja on sen verran vahvalla itseluottamuksella varustettu, ettei varmasti hermostuisi, jos lähellä kasvavat kärhöt lainaisivat sen oksia kasvutuekseen. (Voisikohan siihen itseensä jopa laittaa jonkun kasvamaan?) Viihtyisi meidän savimaassa, ja tykkäisi aurinkoisesta paikastaan.

Voisiko se olla näin helppoa? No, jos jouluvalmistelut sujuvat kuin itsestään, ehkä tämänkin oli nyt tarkoitus loksahtaa kohdalleen jo C:ssä.

Melkein jo lähdin juoksemaan kohti autoa, mutta siinä vaiheessa onneksi kuitenkin tuijotin kalenteria enkä säätä. Ehkä pensas EI ehtisi enää juurtua... Merkitsen kuitenkin henkiseen kalenteriin huhtikuulle: osta keltakirjokanukka. Oh, what a beautiful day!

Pihlaja ja tuleva kanukka tarvitsevat varmaankin, jos siihen suinkin mahtuu ilman, että kulkeminen estyy, vielä sen kuuluisan kolmannen pyörän eteensä. Aurinkoiseen paikkaan pensaiden eteen löytynee puolimetrinen, rehevä perenna ensi kesänä.

Isompi haaste onkin sitten se portti, ja köynnöstuki / kaariportti sen yhteyteen. Tekisi mieleni rakentaa uusi porttikin (huomatkaa valtava puutyötaitajan itseluottamus), joku sellainen nätti, ja valkoinen. Että sitäkin viitsisi katsella ja korostaa. Ettei muuten ehostuvassa paikassa portti pilaa kokonaisuutta.

No, se on ehkä vasta ensi kesän murhe. Harjoittelen näitä puutöitä siihen saakka muilla hommilla.

Nyt on niin hyvä mieli kuin vain ihmisellä, joka on kontannut hiekka-aavikolla ja lopulta päässyt keitaalle. Sain tehdä puutarhatöitä, tuli siistiä jälkeä, ja keksin jotakin, mitä odottaa (liian pitkän aikaa!!) ensi keväästä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Joulun värit: sametin punainen sekä helmen ja lumen valkoinen

Jos kovin moni muu asia ei tunnukaan tällä hetkellä menevän putkeen, jostakin syystä olen osunut kultasuoneen päätettyäni oman joulumme väreiksi punaisen ja valkoisen. Tähän saakka olen löytänyt kaiken sen, mitä olen tuntenut tarvitsevani, ja tänään onnistumisen riemu jatkui edelleen.


Löysin jostakin joulukirjasta tai -lehdestä idean, jossa tehtiin perinteisellä pahvirengaskonstilla lankatupsuja vitivalkoisesta mohairlangasta, ja saatiin lopputulokseksi ihanan pörröisiä joulukuusenpalloja ilman häivääkään perinteisen tupsun ulkomuodosta. Ne jäivät jotenkin mieleen, ja ajattelin tehdä sellaisia vielä ennen joulua.


Tänäänpä kävin ruokakaupassa (puhun mielummin ruokakaupasta kuin hypermarketista, sillä jälkimmäinen kuulostaa siltä kuin eläisin Avaruusasema Alfalla. Hah, kuinka moni muistaa sen?). Leipähyllyjen välissä täysin viattomana hampurilaissämpylöitä etsiessäni (sunnuntai-illaksi on luvassa kotitekoista "roskaruokaa") taivaallinen valo osui etäämpää silmiini. Tuolla, oi, tuolla! Voimatta vastustaa kävelin valoa kohti. Käteni kohottautui kohti valon lähdettä ja - voi - kosketin NIITÄ. Nostin NIITÄ ostoskärryyni. Viisi kappaletta.


Helmen hohtoa, pörröisyyttä, valkoisuutta. Voi ihme. Miten voi olla, että minulla käy joulukoristelun suhteen nyt näin hyvä tuuri?


Eivätkö ole suloisia? Nyt puuttuu enää, uskallanko sanoa ääneenkään, samettiset, punaiset pallot. No, NE voin todellakin tehdä itsekin.

Tänään tuli Viherpiha. Siinä oli jo jouluteema, oli lehden viimeinen numero tälle vuodelle (huokaus!). Olin pudottaa silmäni, kun luin heidän joulukoristelusivujaan: punaista ja valkoista. Samaa värimaailmaa oli tarjolla myyntiin jo tulleessa joulun teemalehdessäkin. Mikä ihme joulutrendien haistelija minä oikein olen, minulle on nimittäin ennenkin käynyt näin. Olen hyvissä ajoin liikkeellä oman jouluväritykseni suhteen, ja sitten sitä samaa tulee joka tuutista. Ehkä värit ovat jotenkin esillä jo syksyn aikana, ja minä vain alitajuisesti menen mukaan piiloviesteihin, tai jotain? Toisaalta, ei tietenkään tarvitse olla mikään oraakkeli ennustaakseen jouluksi punaisen värin tulvaa, eikä valkoinenkaan nyt suoranainen yllätys ole, mutta katsokaa nyt ihmeessä: eihän ihan hetkeen ole ollut puna-valkoruudullista, punaista pohjaa valkoisin pilkuin, puna-valkoraidallista. Taivas, minun täytyy olla Joulumeedio!!

No niin. Päätän lähetyksen Jouluhörhölästä tältä illalta tähän ja lähden näkemään ihan vaikka mustavalkoisia unia (mitä en muuten näe, vaan ihan technicolor-versioita, jostakin ihmeen syystä).

Voi mitä menin tekemään!

Puutarhakeskustelupalstalla pantiin pystyyn pioninsiemenketju. Ja minä pöljä menin mukaan.

Rakastan pioneja. Ne ovat niin täydellisiä kukkiessaan, niiden lehdet ovat kauniin muotoiset ja eri lajeilla vaihtelevan vihreät. Niitä on matalia ja korkeita, ne kukkivat eri aikoina ja punaisen eri sävyt tulevat varmaan kutakuinkin kaikki katetuiksi. Ja sitten niitä on myös erisävyisiä valkoisia, joitakin keltaisia, persikanväristä, lohenpunaista...

Pionit ovat minulle kuin puutarhan Graalin malja. Kun pitelee käsissään yhtä ainoaa kukkaa ja nuuhkaisee (jos se nimenomainen kukka sattuu olemaan tuoksuvaista lajia), tuntee, että voisi elää ikuisesti.

Mutta sitten on tämä raadollisempi vaihe. Pionien kasvatus siemenestä. En osaa. Ei onnistu. Eikä riitä kärsivällisyys. Siitä huolimatta minulla on ulkona luonnon kylmäkäsittelyssä jo vissiin kolmea eri variaatiota. Eikä mitään käsitystä siitä, mihin niitä laittaisin, JOS niistä edes joku sattuisi itämään.

Arvatkaas, mitä tein sen ketjukirjeen tultua tähän osoitteeseen? Otin ruusupionia. Otin kaukasianpionia. Otin pionia, jota siementen kerääjä veikkasi vuokkopioniksi. Otin pallaksenpionia, jota ennestäänkin oli mullassa, siltä varalta, että olisi eri väristä. Ja otin jotakin, jota kutsuttiin "Voipaalan pioniksi", vaikka edes Rea Peltolan kirja ei sitä tuntenut. Google nimittäin tarjosi haulla ihania yksinkertaisia, lähes läpikuultavia valkoisia kukkia nähtäväkseni.

Ja tietenkin jokaista piti ottaa pari siltä varalta, että se yksi ei itäisikään. Tänään on marraskuun kolmas päivä ja minulla on reilusti toistakymmentä pioninsiementä polttelemassa käsissäni. Voi rähmä...

Ehkä seuraava puukäsityöni hillohyllyn jälkeen on jokin rakennelma, jossa voisin säilyttää kaikki kylmäkäsittelyssä olevat kylvökseni. Mikähän se edes olisi...? Kai ne olisi parasta maahan kaivaa ruukkuineen päivineen.

Miksi, oi miksi ryhdyn tällaiseen, vaikka tiedän, etten pysty enkä kykene? Hukkaan menevät hienot siemenet, jotka toisten käsittelyssä kasvaisivat ihaniksi, pysäyttävän upeasti kukkiviksi kasveiksi. Huoks.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kesä(työt) jatkuu vieläkin!

Perjantaina harmaassa säässä oli aukkoja. Väijyin niitä sisältä kuin kissa lintuja. Nyt paistaa! Eikä paistakaan. Eiku paistaa! Äh, ei. Siivosin Eka Vekaran huonetta - on se ihme, miten valtavasti "tärkeitä askartelutöitä" viisivuotias voi säilöä joka ikiseen pussiin, nyssykkään, laatikkoon ja lokeroon. Ja kun hänellä on muutenkin varsin huomattava lelu-, peli- ja kirjakokoelma joko meidän höyrähtämisemme ajalta tai sen jälkeisiltä vuosilta, jolloin vain sukulaiset ovat jatkaneet lapsen varustamista tarpeellisilla tavaroilla, pelkkä huoneen järjestäminen vei ihan älyttömästi aikaa.

Olin koko ajan hälytysvalmiudessa singahtamaan pihalle, mikäli sää paranisi, mutta niin vain oli ovela säidenhaltija (vai -haltia? Siis onko se joku, joka hallitsee säitä vai sääsatuolento, joka taikasauvaa - hehheh - heilauttamalla vaihtelee kelejä?), että pilviin tuli isompi aukko vasta, kun koko huone oli järjestyksessä. Imurinvarteen en sentään ihan ehtinyt, kun armo kävi ja aurinko alkoi paistaa.

AH!!

Oli aika lämmin, linnut lauloivat ja auri mollotti melkein siniseltä taivaalta. Se on kyllä ihme aine tuo aurinko. Sen voimalla ihminen tikittää melko mahdottomiakin asioita. Minäkin aloitin varovasti tyhjentämällä viisi kaukalollista kompostimassaa biolanin vatsasta jälkikompostikehikkoon, mutta sitten päässä niksahti. Lähdin autotalliin testaamaan, saisinko trimmerin käyntiin. Yleensä se ei todellakaan meikäläisen nykimisellä inahda, mutta sää meni ilmeisesti senkin ytimiin ja se hyrähti käyntiin. Ällistys!

Huristelin sillä yhden nurmialueen reunan mennessäni, mutta todellinen kohteeni oli takapihan takareuna, viidakko, jota jossain kutsutaan kauniisti luonnontilaiseksi alueeksi. Grrrr.... sinne!! Silmät tulta leiskuen lähestyin yli puolimetrisiä rikkaruohokasvustoja partneri päristen. Kadotkaa ikiajoiksi, te hönkäyksen voimalla sikiävät inhokit!

Niinä hetkinä, kun ihmisellä on enemmän intoa kuin järkeä, ja kun lisäksi aurinko vielä paistaa päätä pehmeäksi, sitä tekee tyhmyyksiä erilaisilla mittakaavoilla. Tämä nyt oli pienen mittakaavan tyhmyys, mutta eipä ollut hirveästi järkeä lähteä perustrimmerillä yrittämään syysmärkien roikaleiden kimppuun, oli sää mikä tahansa. Huonostihan siinä kävi. Lupiinien varret kietoutuivat trimmerin varren ympärille kuin lämmin kaulahuivi, kone korisi hetken aikaa tuskissaan ja sammua lopsahti sitten. Kiskoin kasvit irti, mutta niin onnekas en ollut, että olisin saanut päristimen uudelleenkin käymään. Nyin pari vaatimatonta yritystä, mutta sitten nostin sen tyynen rauhallisesti takakuistin kaidetta vasten pystyyn lepäämään.

Sieltä se sitten ivallisesti irvistellen katseli, kun minä pienessä nuhassani ja ilman oikean käden toimivaa etusormea hain talikon (rakkaani!) ja lapion ja rupesin hommiin. Ensin nyhdin kaiken irtilähtevän käsin - vasemmalla kädellä, kirjaimellisesti, kun yllättäen nyhtämisotteeseen tarvitaan etusormea - ja sen jälkeen en enää ajatellut mitään. Talikon piikit maahan, varsi alas ja riuska käännös. Talikon piikit maahan, varsi alas ja riuska käännös. Käännettävä ala ei ollut isokaan, mutta vähän tautisessa kunnossa se kyllä tuntui! Vaan ei haitannut. Hymyilin niin, että keskemmällä kesää hampaiden väliin olisi takuulla itikat lentäneet, puuskutin, hikoilin ja käänsin. Ihanaa!! Vihdoinkin taas pihahommissa!

Pari tuntia siinä vierähti, vaikka maa oli kerrankin pehmeää kuin pullataikina. Enpä muista, milloin meidän janttasavea olisi ollut yhtä helppoa työstää. Ajattelin jossakin vaiheessa, että tämä tuntuu huomenna luissa ja ytimissä, mutta enpä erityisesti piitannut siitä. Oli niin fantastista olla ulkona. Mietin ainoastaan, että kumarassa nilkuttavanakin olisin edelleen ihan uskottava pirunsarvissani ja atrain kädessä niissä Halloween-juhlissa, jonne olimme lauantaina menossa. Pienimmät saattaisivat ehkä pelätä, mutta jos juhlat heidän kodissaan järjestetään, vanhemmat olivat varmasti varautuneet lapsia pelottaviin vieraisiin....?

Kroppa huusi ja nautti, mutta aivot kävivät totaalista tyhjäkäyntiä. "Tässä minä käytännössä vasemmalla kädellä maata kääntelen. Yhdellä kädellä siis. Single-handedly. Käännän maata yhdellä kädellä, olenko siis yksikätinen rosvo?" Kun aloin nauraa ääneen noin tyhmälle jutulleni, totesin, että oli ehkä aika lopettaa siihen.

Kaiken kääntämäni moskan pinosin isoksi kasaksi kompostikehikoiden viereen, tarkoituksenani peittää se muovilla ja toivoa, että kuolema jollakin ihmeen kaupalla korjaisi ne siitä huolimatta, että ne menivät kasaan ihan tuoreeltaan. Kävi vain niin vitsikkäästi, että ainoa riittävän iso muovi oli entisiltä asukkailta puuvajaan jäänyt taivaansininen jättikokoinen trampoliinin suojamuovi (tai sellaiseksi sen oletan). Nyt meillä on takapihalla mahtavan sininen pieni mäki. Focal pointit vaan paranee: talon toiselta sivulta näkyy biolan-massan jälkikompostikehikko ja toiselle sivulle rakensin barbieille laskettelurinteen. Waau...

Eikä se sininen muovi takuulla ole edes tarpeeksi paksu, etteikö se päästäisi valoa niille kerppolan rikkaruohoille. Mitenkähän minä ne sinne nitistäisin? Pitää vissiin latoa kahden seuraavan kuukauden Hesarit pikkuhiljaa sinne muovin alle, eivätköhän lupiinit siihen nyykähdä. Tai sitten annan periksi ja kiikutan koko pa...sselin kasan läheiselle biojätekaatopaikalle. Siirretään rikkaruoho-ongelma toisaalle. (Tuo vain tuntuu niin epäkorrektilta. Ja sääli olisi kuljettaa pienenpienellä mahdollisuudella muhivaa kompostimultamateriaalia pois pihasta.)

Seuraavan päivän Halloweeneista tuli lääkegeelin ja venyttelyn voimalla lopulta ihan suoraselkäiset kekkerit. Eivätkä pikkuisetkaan itkeneet, vaikka meitä oli kyllä paikalla melkoinen kokoelma kummallisen näköisiä ja eri kokoisia ihmisiä, joilla on tuttu ääni.

Vieläköhän sitä ensi viikolla voisi kantata istutusalueet kevättä varten valmiiksi...?