Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Pihalta löytyi kultaa!

En ollut pitkään aikaan käynyt ajatuksen kanssa katsomassa japaninruusukvitteniäni, mutta tänään kävin. Voi mikä yllätys: vanha rouva oli puskenut noin monta hienoa hedelmää! Kertaakaan näinä neljänä kesänä, jotka tässä olemme asuneet, ei ole tullut tuonkaan vertaa kvitteneitä. Viime vuonna taisi tulla kolme, toissa vuonna kuusi ja eka vuonna ehkä yksi (jonka kuusi siementä laitoin purkkiin. Yksi niistä jopa iti, ja kasvatin siitä Eka Vekaralle nimikkopensaan toisaalle tontillamme). Tuikuista on hyvä saada mittakaava hedelmille ja niiden määrälle, eli tuo on ihan lavastettu kuva...

Kvitteni on mielestäni ihan ihmeellisessä paikassa, pyöräkatoksen takana, aivan sen seinää vasten litistyneenä. Siellä sitä ei oikeastaan edes näe kukaan, pihamme ohi kävelevät ja pyöräilevät korkeintaan. Autostakin katsottuna se jää aidan taakse piiloon. Joku viisaus kai siinäkin on istuttajalla kuitenkin ollut...?

Koska Rouva jaksoi ystävällisesti noin hienosti hedelmöidä, minäpä aion jaksaa tehdä noista jotakin. Olen nimittäin tosi utelias tietämään, miltä kvittenihillo tai -hyytelö maistuu. Vaikka menisi nykertäessä koko ilta, yhden pikkupurkillisen hilloa asetan tavoitteekseni tälle illalle. Ja siemeniä multaan, jos vaikka joku itäisi.



Kaunis pensas, tykkään tosi kovasti.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Aamukampa harvenee.

Ei sille mitään mahda: puutarhatöiden kausi lähestyy loppuaan. Istuin äsken kuistilla (palelemassa; järkyttävän kova tuuli suoraan itäkoillisesta!) ja katselin etupihaa. Itku meinasi tulla. On niin haikeaa tietää, että joutuu taas jättämään rakastamansa harrastuksen melkein puoleksi vuodeksi.

Totta kai tässä saa vielä jotakin touhuta. Maa odottaa haravointia, vielä on kukkasipuleita istuttamatta (ne OmaPihan tulpsut muun muassa, kun haluaisin niiden kaveriksi jättipussillisen kevätkurjenmiekkoja ja / tai lumikelloja, ja vielä isot pussit eivät ole tulleet kaupoissa vastaan), ja arimpien kasvien talvisuojaustakin täytyy alkaa rakennella.

Keskustelin eilen puutarhamyymälässä mustaseljani kukkimisesta, ja toden totta: se kukkii kuulemma edellisen vuoden versoilla. Niillä, jotka tähän mennessä ovat aina paleltuneet ja jotka olen keväällä joutunut leikkaamaan kokonaan pois. Se siis ainakin täytyy suojata, puutarhan työntekijän ja aiempaan viestiin ystävältäni tulleen kommentin ohjeiden mukaisesti: kanaverkkoa, kuivia lehtiä ja katto pään päälle. Selja vaan on vähän hankalan mallinen, kun se harottaa oikealle ja vasemmalle. Saa olla verkko leveällä!

Syrikkä on toinen potentiaalisesti suojattava pensas. Ja joitakin herkkähipiäisimpiä perennojakin voisin peitellä: jalokellot, jotkut heucherat... olikohan vielä muita?

Tämän kasvukauden yksi ilonaihe on ollut tuo tuossa vieressä. Tästä alkaa tulevana keväänä meidän perheen hyötypuutarha. Potageriksi sitä tähtään, eli toivon mukaan saan tulevina vuosina luoduksi sekä hyödyllistä että esteettistä.

Olen ihan tyytyväinen luotettuani omaan intuitiooni noiden lavakaulusten väristä. Minusta niistä tuli oikein hyvät, ja meillä oli lisäksi Eka Vekaran kanssa huiman kivaa, kun niitä yhdessä hioimme ja maalasimme. Päädyin ostamaan valtticolor akvaa ja sävyttämään sen niin mustaksi kuin kartalta löytyi, olikohan sävy joku hiili tai noki tai vastaava. (Tarkistaa: ei kun piki. Hah. Niin tietysti.). Laitan vielä muovit kehikoiden sisäpinnalle, jotta puu ei sieltäkään ihan hetkättelyssä ala lahota, ja sitten vaan multaa ja kompostia sisään.

Kooltaan kaulukset ovat mallia FIN eli 1200 x 1000. Eiköhän viidessä kehikossa muutama pottu ja porkkana kasvateta. Ja vähän muutakin. Sitä valkosipulia <3 <3<3!Tulevan kevään istutusten suunnittelu onkin se, joka pitänee minut hengissä sitten, kun tämä kausi loppuu (ja lähestyvät jouluvalmistelut, joita RAKASTAN).

Kun tuskailen kauden päättymisen kanssa, ahkerimmat siemenkylväjät muistuttavat minua aina siitä, että voihan sen kauden aloittaa jo heti tammikuussa, kun kylmäpäisimpiä ja pisimpään itäviä siemeniä saa jo alkaa ripotella multaan. Tottahan se. En vain itse ole niitä ahkerimpia kylväjiä. Tähän saakka olen purkittanut vain omaan tarpeeseen, osaksi siksi, että kouliminen ei ole suosikkipuuhiani, ja osaksi siksi, että niille koulituille taimille ei ole tarpeeksi tilaa ja valoa tässä huushollissa. Kun Miehelle ja Vekarallekin pitää jättää vähän temmellyspaikkoja... Toisaalta viimekeväinen Mäntsälän taimivaihto ja -myynti oli niin hauskaa, että saatan tänä vuonna kylvää vähän enemmän ihan siitä ilosta, että kasvattamani taimet ilahduttavat sitten tulevia ostajiaan.

Pitäisiköhän puutöissä (tai miksei kotonakin) rakennella kasviobeliskin ja hillohyllyn jälkeen / ohella etukuistin ikkunoiden eteen ripustettavat taimihyllyt? Lautaa, ehkä reunalistat, reiät lautojen kulmiin, niistä ketjut läpi, ja koko komeus roikkumaan kattoon kiinnitettyihin koukkuihin. Sitten olisi tilaa laajentaa siemenharrastusta. Onhan minulla se kerrostalo (kuva vasemmalla), mutta jos tässä oikein tosissaan ryhtyy siemenöimään, tuo ei riitä mihinkään.

No, tuumataan. Täytyyhän minun jotakin tehdä, jotta minulla on tänne jotakin kirjoitettavaa :-)

Tai sitten alan pikkuhiljaa siirtyä joulujuttujen kirjoittamiseen...

perjantai 24. syyskuuta 2010

Mieti, mitä haluat. Voit saada sen. Osa 2

Harvemmin sitä ihminen postilaatikollaan - ulkona, kadulla, naapureiden näkysällä, töistäpaluun aikaan - nauraa ääneen. Tänään piti sekin tehdä.

Olin nimittäin tyystin unohtanut tilanneeni Oma Piha -lehdestä (terveisiä vain toimittajalle ja todellakin maailman parhaan puutarhakirjan kirjoittajalle!) kestotilaajan lahjan, 50 kpl kääpiötulppaaneita. Sellaisia pieniä, jotka voi peukalolla painauttaa maahan, ilman mittavia kaivuutöitä.

Posti toi ne tänään. Vieläkin naurattaa! Että pitää saada juuri se, mitä ajatuksissaan ääneen toivoo. Toimisikohan kaava myös 7,2 miljoonan euron lottovoiton kohdalla?

Oma Piha on muuten varmaan niitä harvoja lehtiä, jotka tarjoavat etuja vakituisille tilaajilleen. Suomessa kun yleensä saa roinaa silloin, kun tulee uudeksi lukijaksi, mutta kestotilaajat - tai tilaajat ylipäätään - jäävät ihan mopen asemaan. Tästä(kin) tälle lehdelle siis pisteitä! (Vakituiselle postinkantajallemme ei varmasti ole "harrastuneisuuteni" jäänyt epäselväksi, hän kun ystävällisesti kantaa meille myös Viherpihan, Kotipuutarhan ja Gardeners´ Worldin. Ja näkee minut päivästä toiseen pihalla joku puutarhatyökalu kädessäni.).

Lukijat saavat kyllä tilata postimaksun hinnalla vaikka mitä ihanuuksia esim. GW:sta, mutta toki ne lähetykset on rajattu "for UK addresses only". Jostakin pitäisi saada salainen brittiagentti näihin hommiin avuksi. Pitäisikö soittaa MI5:een (vai MI6:ko se oli)?

Ja eikun peukaloimaan perennapenkkejä! Kääpiötulppaaneille.

Käyköhän kenellekään muulle näin?

Ostin, tilasin ja sain kukkasipuleita. Ostosipulit valitsin vain yhteen paikkaan, ja laitoin ne maahan hyvässä järjestyksessä (jopa suunnittelin niiden paikat värin ja korkeuden mukaan). Oli ilo huomata, että jokaisessa pussissa oli mukana tulppaanin kuvalla varustettu merkkauslappu. Ettei tule tehtyä kaivauksia väärästä kohdasta, jos joskus tuohon alla olevaan pieneen istutusalueeseen on tarvista kajota. Olen kuitenkin aika tyytyväinen olemassaoleviin kasvivalintoihin. Tiarellan vasemmalle puolelle olen vielä saanut ripsialpin, johon toivon mukaan tuossa paikassa tulee punertavat lehdet.











Tuosta pitäisi keväällä sitten kasvaa punavioletteja ja valkoisia tulppaaneja, niitä, joista kerroin aiemmin.

Lisäsipulit tilasin turkulaisesta puutarhamyymälästä. En tiedä, miksi ne juuri piti tilata ja maksaa postimaksut, kun samoja sipuleita olisi takuulla saanut ilman postimaksua lähimyymälöistäkin. Kai se on sen puutarhajoulun tuntu, kun paketti saapuu ja sen saa avata. Hm. Ehkä ensi syksynä osaan tehdä hintavertailuja vieläkin järkevämmin, nyt vertailin vain postimyyntikuvastojen hintoja.

Sieltä tuli joka tapauksessa hyväkuntoista ja isosipulista tavaraa. Thalia-narsisseja ja tulpsuja. Nekin joko vaaleanpunaiseen tai punaviolettiin sävytettyinä, elleivät olleet valkoisia. Olin mielessäni päättänyt niidenkin paikat valmiiksi, mutta niin minä vaan taas harrikirvesniemeilin (suuttuisikohan Harri itse, jos tietäisi, että hänen pää kallellaan -hiihtämisestään on tullut minulle puutarhailutermi? Toivottavasti ei...) pihalla pussukat kädessä ja ihmettelin.

Ensinnäkin totesin, että 90 sipulia on aivan liian vähän. Ne näyttävät kukkiessaan lopulta todennäköisesti ihan hassuilta, pompahtaessaan esiin jostakin ihmeellisestä kohdasta, kun muu kukkapenkki vielä uinuu ruususen unta tai on korkeintaan kymmensenttisellä kasvulla. Olisi pitänyt ostaa vielä enemmän.

Toisekseen totesin, että niitä on ihan liikaa. On nimittäin melkoinen urakka kaivaa ne kaikki maahan, perennojen juuria varoen ja silti tähdäten riittävän syvälle, jotta ne eivät palellu. Neljä tuntia minulla meni, kun laitoin nuo ja ne viisikymmentä laukansipulia paikoilleen. Toki siihen harrikirvesniemeilyynkin kului aikaa, ja tein myös muita hommia, kuten pesin niistä varjohiipoista mullat pois (hahhaa, siellä oli kuin olikin pari pientä kotiloa purkinpohjaan kääriytyneenä. Good riddance! Viemäriin vaan.) ja istutin ne koristeomenapuun lähettyville, ja kitkin ihmeellisesti penkkeihin ilmestyneitä rikkaruohoja 8-o

Näissä sipuleissa ei sitten ollut yhdessäkään pussissa merkkauslappua. Koska arvelin muistavani kaikkien paikat ja koska totesin, etten takuulla muista, sijoitin kuvalla varustetun pussin siihen kohtaan, mihin sisällön istutin, ja otin siitä valokuvan. Ihan oma ex tempore -keksintö, mutta olin salaa vähän ylpeä siitä.

Siellä ne siis kaikki kasvustaan haaveilevat, mullan uumenissa. Enkä aio ostaa lisää. Paitsi korkeintaan niitä pikkusipuleita (kurjenmiekkoja, lumikelloja tai vastaavia), jotka voi peukalolla painauttaa maahan ilman mittavia kaivuutöitä. Oi, niitä voisikin kyllä vielä...

Joka kerta, kun sipulikukkakausi alkaa, päätän ihan varmasti, etten osta niitä ollenkaan. Sitten kuitenkin ostan. Ensin suunnittelen paikat ja värit, ja teen sen jälkeen ostokset. Sitten kuitenkin emmin paikkojen kanssa, ja saatan laittaa ne ihan muualle kuin suunnittelin. Ja harmittelen niitä tyhjiksi jääneitä, alkuperäisiä kohtia. Odotan innolla sipulien saapumista (kun tilaan ne postimyynnistä sen sijaan, että hakisin ne kaupasta) ja sitten tuijotan niitä kauhuissani: nuo pitäisi kaikki kaivaa maahan! Uupuneena konttaan istutusoperaation jälkeen sisälle ja päätän, että se sai sitten tältä syksyltä olla siinä. Ja sitten mietin, mitä ihan pientä voisin kuitenkin vielä ostaa.

Älytöntä. Ja silti niin ihanaa...

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Ei ole omena kauas puusta pudonnut.


Tämän omenan Eeva varmasti tarjoili Aatamille paratiisissa, en nimittäin yhtään ihmettele, että herra söi sen. Punaposki on pudonnut siitä meidän pihan puusta, joka kohta varmaan kaatuu talon päälle takapihalla, kun se on niin kätevästi sinne päin kallellaan, mutta joka tekee "to die for" -omenoita! Näitä söisin kilokaupalla, jos pystyisin.

Kilokaupalla niitä kyllä onkin. Samoin niiden kavereita. Jokainen puu pudottaa nyt hedelmiään siihen malliin, etten ehdi kyytiin. Joka syksy minulla on sama ongelma. Säilön vain pudokkaita, sillä jos vielä poimisin kypsiä omenoita suoraan puusta, olisin aivan helisemässä.

Alku on aina kiva: oi, nyt niitä alkaa kypsyä! Teen pikkuhiljaa hilloa, sosetta, chutney´a. Herra Mies leipoo piirakkaa. Olo on kuin parhaallakin perheenemännällä. Kuumennan tölkkejä, keitän kansia, lueskelen reseptejä ja ideoin.

Ja sitten kaikki alkaa pikkuhiljaa mennä pahasti pieleen. Yhtenä iltana en jaksakaan / ehdikään kuoria tai edes pilkkoa omenoita kattilaan. Seuraavana päivänä eilisten omenoiden kaverit ovat huomanneet, että hemmetti, eka ja veka ja jamppa ja sussu ovat pudonneet! Ja sitten ne hyppäävät perässä. Illalla minulla on etukuistin korissa kahden päivän omenat. Keitän niistä osan. Kolmantena päivänä kaverinkaveritkin keksivät kuminauhattoman benji-hypyn ilot, ja kopsahtelevat maahan kuin pesäpallot. Etukuistin kori on jo täynnä, haen isomman korin avuksi. Ja alan hädissäni mehustaa. Mehustan täyden maijallisen, ja saan ehkä litran verran mehua. Omenanjämät soseutan jälkisoseeksi pakastimeen (on muuten sinänsä "ekologista", sillä jätettä ei jää juuri nimeksikään, vain muutama kara ja siemenkota. Kuoristakin suurin osa pehmenee soseen mukaan; enhän tietenkään kuori omenoita mehustimeen, vaan ainoastaan lohkon.)

Omenamehua ja -sosetta alkaa kertyä. Ihmettelen, kuka tämän kaiken juo ja syö. Eka Vekaran aamupuuroon sosetta onneksi uppoaa aika iloisesti, mutta omenamehua ei ole kovasti tullut juoduksi. Haa, mutta saapa siitä varmaan kivaa glögiä joulun aikaan. (Painaa idean mieleen.)

Minulle on kertynyt muutamakin säilöntäresepti sellaiseen herttaisen näköiseen kirjaan, jonka aikanaan juuri tätä varten ostin. Lisäksi hyllyssä on pari-kolme kirjaa, joissa aihetta käsitellään. Minulla on siis jo ihan käyttökelpoinen kokoelma ohjeita mm. omenan säilömiseksi. Vaan löydäpä riittävästi ohjeita, joissa HYÖDYNTÄÄ tätä kaikkea säilöttyä. Hillojen kulutus ei ole kovin mittavaa, minä kun en ole niin hirveän perso makealle itse enkä niinmuodoin muista hemmotella herrojanikaan lätyillä tai pannarilla, haasteellisemmista leivonnaisista puhumattakaan. Paahtoleivän päälle sentään välillä muistan hilloa livauttaa, mutta kun yleensä syön aamulla vain ruisleipää! Ehkä minun pitäisi alkaa paistaa lättyjä. Tai tarjota hilloa jäätelöannosten kera, mikä sekin tekisi miehille kauppansa, vaikka itse en sitäkään lajia juuri harrasta.

Chutneyt ovat käteviä, niitä kun tavataan nauttia pääruokien kera. Pidän kovasti niiden happamanmakeasta mausta, ja vaihtelevien mausteiden tuomista aromeista. Ja ruokaa minä kyllä syön (¨) Kaapissa on tällä hetkellä raparperichutney´a, jota keittelin alkukesästä, ja nyt tein vielä omenachutney´a. Aiemmin keitin sitä jo ison annoksen, josta kuitenkin unohdin sipulin pois, ja tänä aamuna tein toisen lastin, johon sitten muistin jo itkien pilkkoa sipulitkin.

Tässä meillä sitten on toivottavasti ensi kesän uusi runsaudensarvi. Mansikat, tervetuloa.



Odotan valtavan jännittyneenä, ehtivätkö nuo pikkutaimet asettua aloilleen, jotta selviävät talvesta, ja tuottavatko jo ensi kesänä marjoja. Taas tarvittaisiin sitä Ellin taikasauvaa: haluaisin kurkistaa kevääseen 2011! Näen taimet kuitenkin mielessäni tuuheina ja valkokukkaisina, vasemmanpuolimmaiset laskeutumassa somasti vielä tuossa kuvassa mustan muovin peitossa olevalle kivimuurille. Säilöntään näistä en uskalla edes toivoa saavani satoa, mutta jos suun saisi makeaksi aina ohi kulkiessaan, en voisi paremmasta edes haaveilla.

Ja jos nuo lähtevät kasvuun, saan ensi vuonna vapauttaa vanhat taimet mansikoiden taivaaseen. Vielä jätin ne maahan, jotta minulla olisi kevääksi varaosia, mikäli tuosta rivistöstä joku nyykähtää. Voisin tietysti olla kaukaa viisas ja kitkeä vielä tänä syksynä rikkaruohot vanhasta maasta (kyllä, toki, niitä on siellä taas, vaikka sen kuusi tuntia joskus niitä kitkinkin. Minulla ei, harmi kyllä, ole vihreää laserkatsetta, joka kertalaakista tuhoaa rikan luita ja ytimiä myöten.) ja sen ympäriltä, jotta ensi vuonna, kun pihalla on muutakin tekemistä, ei tarvitsisi enää siihen niin voimallisesti ryhtyä.

Rikkaruohojen kompostointi asettaa vain tähän aikaan vuodesta ikävän haasteen. Sataa niin, ettei niitä millään voi "jättää kuivumaan aurinkoon", jotta ne voisi kompostoida kotipihan kehikossa. Ne on pakko nostella suoraan säkkeihin ja kuljettaa läheiselle kompostimateriaalin kaatopaikalle. Se tuntuu joka kerta yhtä pahalta. Minun tulevaa multaani kuskaan pois!

Sen verran taputan kuitenkin itseäni olalle, että enimmäkseen minä vien sinne kaatopaikalle vain muumiotautisia omenoita. Tässä ja nyt jään kylläkin miettimään, että mitenkähän mittava sienitauti siellä kaatopaikalla sitten alkaa muhia, mutta toivon kotipaikan kompostinhoitajien hallitsevan hommansa niin, että itiöt kuumenevat hengiltä.

Muumiotaudin kanssa yritämme olla hyvin tarkkana ja olemme ottaneet sen "vakavasti". Poistamme puiden lähettyviltä kaikki sairaat omenat sitä mukaa kuin niitä havaitsemme (NÄMÄ omenat kerätään jo suoraan puistakin) ja hippulat vinkuen viemme ne kauas pois. Haravoimme myös joka syksy omenapuiden lehtiä hanakasti, emmekä kompostoi niitäkään omalla pihalla. Ehkä se on hätävarjelun liioittelua, mutta jos kerran sanotaan, että itiöt voivat talvehtia myös lehtien joukossa, emme halua tarkoituksella jättää niille mitään elinmahdollisuuksia. Aina tautia jonkin verran puissamme on, ei siitä näköjään näillä keinoin kokonaan eroon pääse, mutta tehdään nyt ainakin jotain.

Jaaha, lähtisikö tästä taas omenasoseen keittelyyn.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Ite se on kaikki tehtävä.

Ei tullu Elli. Ehkä sillä oli suuret korvat tukossa, tai muuta häikkää, mutta itse piti omat virheet -taas - korjata. Onneksi oli ulkoiluun sopiva sää.

Mansikkamuovit pois. Jumanskega, mikä määrä etanoita. Luojan kiitos, ei kuitenkaan kotiloita. Muurin ja mullan välissä jumissa oleva muovinretale jäi niille paikoilleen, kiepautin sen vaan kiltisti muutoin takaisin muurin päälle. Ja eikun levittämään mansikkakangasta. On se onni, että ihmisellä on kaikenlaisia puutarhan hifistelyvälineitä, kuten kanttausrauta. Sillä minä jyrskytin mansikkakankaan(kin) reunan sinne muurin ja mullan väliin. Pysyi!

Levitin ostomullat harjun päälle, ja sain kuin sainkin suurimmat kolot ja kuopat tasoitetuksi. Harju alkoi näyttää jo siltä, miltä alunperin kuvittelinkin. Jopa niin, että nostin mansikkakankaan lopulta sen peitoksi. Voilà la mansikkamaa!

Ajattelin ensin, että alue on niin iso, etteivät saadut mansikantaimet voi mitenkään riittää koko matkalle, mutta kun levitin taimet tasaisin välein kankaalle (onneksi siinä on hienot parkkiruudut valmiina!), lahjakasvit asettuivat kattamaan melkein koko alueen. Niin minä sitten rouskutin puukolla viillot joka neljänteen ruutuun pitkittäin ja poikittain, ja niiden väliin tyhjäksi jäävän alueen keskimmäiseen ruutuun vielä yhdet. Näin sain kutakuinkin neliön alueelle viisi tainta. Luoteispääty jäi vähän taimista vajaaksi, joten sinne nostelin "tärkeimmät aarteet", eli ne omasta vanhasta mansikkamaasta löydetyt rönsyt. Niin se vain tuli täyteen, melkein kahdeksan metriä pitkä ja metrin leveä punaisten marjojen alue.

Kas, kuvaapa minulla ei olekaan tarjoiltavaksi. Yritän muistaa ottaa sen huomenna. Tai sitten ensi keväänä, kun kaikki lähtevät hienosti kasvamaan ;-)

Asiasta aivan toiseen: purin tänään boikottiani Muhevaista kohtaan. Lehdessä menivät onnettomat mainostamaan, että kympillä saa useamman perennantaimen, ja pakko sinne oli rynnistää katsomaan, mitä olisi tarjolla. Pionien edessä pyörin pitkään, mutta jätin - vielä - ostamatta. Päivänliljoja... en ostanut. Heiniä... en ostanut. En, en, en tuotakaan. Enkä tätä. Olin jo lähdössä pois, kun silmäni tarttui kylttiin, jossa luki "Epimedium" ja jotain lisää. Oi ja voi, valkovarjohiippaa! Otin heti ne sallitut kolme ja leijailin onnen siivin kassalle. Myymäläpäällikkörouva siinä sitten kysymään, että etkös kuitenkin ottaisi neljä? Minä hieman häkellyin hänen myyntiponnistuksistaan, enkä osannut kysyä muuta kuin "Jaa, miksi?" Onneksi kysyin, koska sillä kympin rahalla saikin neljä tainta. Palasin viivana hakemaan sen viimeisenkin hiipan (niitä tosiaan oli enää neljä jäljellä) ja ensi kesän herkät valkoiset kukat silmissäni vilisten kannoin aarteeni autoon. Pesen sitten mullat pois, jotta mahdolliset kotilonmunat huuhtoutuvat viemäriin.

Hyvästä halustani huolimatta en ehtinyt istuttaa niitä vielä tänään, ns. hyvän sään aikana. Huomenna on sitten mukavaa kaivella kuoppia, kun tulee vettä kuin esterin päivänä. Tulppaaninsipulit sain sentään maahan pyöräkatoksen sivulle. Niille vesisade tulee ihan tarpeeseen, kun en ehtinyt multaa sen kummemmin kastella.

Viikonloppuna laitoin muuten alulle yhden jännittävimmistä siemenkylvöistä tähän saakka. Laatikkoon oli kertynyt siemeniä kahdesta eri pionista. Toinen tarkemmin määrittelemätön, vaaleanvihreälehtinen emokasvi kasvaa puutarhaystävän pihalla Porvoon suunnalla, ja hän siellä visiteeratessani tuikkasi käteeni viisi siementä tuosta aarteestaan, joka on itse risteytynyt pihallansa. Toiset siemenet rapisivat rasiaan Vihdissä päin, ja siellä emona on pallaksenpioni.

Opiskelin siemenkasvatusta Rea Peltolan ja Vesa Koivun Pionit-kirjasta ja päätin "nostaa kylvöt lämpimän huoneen kirjahyllyyn". Tarjotin kylvölevyineen pääsi kylläkin saunan lauteille, missä meillä on ennenkin synnytetty (kasveja). Nyt arvon, kannattaako ne pitää sisällä koko talven ajan vai olisiko syytä hetken kuluttua altistaa ne luonnon kylmäkäsittelylle ja kiikuttaa koko komeus ulos talveksi. Koska tiedän, että muutamat lukijoista puhuvat "pionia", pyydän mitä nöyrimmin apua ja ohjeistusta. Mitä teen? Olisin niin mielelläni jonakin vuonna ylpeä itse kasvatettujen pionien omistaja (ja ylimääräisten pois jakaja, mikäli pallaksenpionin 19 siemenestä itää useampi kuin yksi).

torstai 16. syyskuuta 2010

Mieti, mitä haluat. Voit saada sen.

Minä tässä sitä mansikkamaata. Laittelimme Herra Miehen ja Eka Vekaran kanssa männäiltana muurin taakse kaikkea sälää, mitä suinkin löysimme. Sinne meni nurmireunanauhaa estämään mullan valumista muurinkoloihin (en halua kasvattaa SIELLÄ mitään), vanhat kiuaskivet - muka salaojiksi, hajanaisia soraläjiä - niistäkin piti päästä eroon - sekä jättisäkillisen pohjanpeitto puoliksi maatuneita haavan ja koivun lehtiä.

Ja sitten hain puuvajasta mansikkamuovit. Jep. Muovit. Olin jotenkin ihmeellisesti ajatellut ostaneeni sitä tukevaa mustaa, vihreäraidallista "kangasta", jota mansikoiden alla usein näkee, mutta minullapa olikin kaksi pussillista pirun pitkää, rei´itettyä jätesäkkimuovia. Voi että korpesi! No, hätäpäissäni kuitenkin päätin, että maahan vaan. Laitoimme toisen muovilipareen pitkän sivun muurin takaosan yläreunaa vasten ja taittelimme muovilla muurin piiloon. Sitten lappamaan lapioilla multaa muurin reunaa kohti ja tiivistämään samalla mansikkamuovia (voi että korpesi!) napakasti paikoilleen. Teimme käsillä olevasta mullasta ihan kohtuullisen kokoisen harjun muurin kanssa samansuuntaisesti, taputtelimme sen mitenkuten ja vedimme muovin päälle. Ensimmäinen lipare peitti 2/3 harjusta, joten avasimme sen toisenkin kirotun paketin (voi että korpesi!) ja levitimme senkin maahan.

Ja voi sitä virheiden määrää.

1. Jos et ole tyytyväinen siihen muoviin, ÄLÄ LAITA SITÄ MAAHAN, vaikka olisit maksanut siitä rahaa.
2. Jos et ole tyytyväinen siihen muoviin, mutta laitat sen kuitenkin maahan, älä ainakaan laita sen reunaa tukevasti muurin ja multaharjun väliin, sillä sitä on vaikeaa saada sieltä pois.
3. Jos kasaat multaharjun ja vedät sen päälle muovin, tee se hemmetin harju kunnolla äläkä jätä siihen kuoppia ja paakkuja. Kun seuraavana päivänä kuitenkin sataa, saat raivarin nähdessäsi ne lätäköt, joita muoviin jää.
4. Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, vedät maahan kaksi pitkää muovisuikaletta, laita nyt ihmeessä ne ainakin niin päin, että päällimmäinen on myötätuuleen (siis avoin reuna poispäin siitä, mistä pihalle yleensä tuulee). Jos laitat ne toisin päin (ei tarvinne arvata, miten me teimme), päällimmäisen muovin reuna on rutussa keskeltä ennen kuin ehdit aivastaa toisen kerran. Sinne kun tuulee alle.
5. Jos et ole tyytyväinen siihen muoviin ja päädyt lopulta kuitenkin ostamaan sitä oikeaa mansikkakangasta, sinun on toooosi vaikeaa saada sitä sinne mullan ja muurin väliin samalla tavalla kuin sitä muovia, sillä se väli on jo lapioitu umpeen sillä mullalla ja siinä raossa on se muovi, johon et ole tyytyväinen.

Päivän opetus: vaikka kuinka olisit innoissasi, tee kerralla kunnolla, ellet halua tehdä samaa asiaa moneen kertaan.

Ja sitten siihen, että pitää miettiä mitä haluaa. Minä ajattelin - salaa - miten mukavaa olisi hankkia sitten aikanaan vaikka useita eri mansikkalajikkeita ja niiden perusteella kokeilla, mistä sitten lopulta tykkäämme ja mitä haluamme lisää. Kosmos kuuli, ja rakkaan puutarhaystäväni äänellä vastasi huutoon. Saimme todellakin pyytämättä ja yllättäen, kuten ajattelevaisen ystäväni tapoihin kuuluu, aivan valtavan määrän mansikantaimia, sillä hän siippoineen oli siivonnut oman maansa ja perkannut sieltä kaikki rönsyt pois.

Nyt meillä odottaa maahan pääsyä ei yksi - se oma, sillä sieltäkin löytyi kuin löytyikin pari pientä taimenalkua, jotka voin siirtää uuteen paikkaan - vaan ehkä 4-5 tuntematonta mansikkalajiketta. Tai saaduista taimista olemme ehkä hieman kärryllä: siellä on ainakin Polkaa, Kaunotarta, Koronaa ja ... jotain tuttua lajiketta vielä. Mutta mikä on mikäkin? God only knows.

Ostin sitten sitä mansikkakangasta. Ja lisää multaa. Paikatakseni virheet. Voi että korpesi. Onneksi sentään sitä näennäisesti vähätyppisintä multaa sai halavalla.

Nyt korpeaa vielä enemmän. Ne multasäkit ovat nimittäin vieläkin auton takakontissa. Siippa potee raivoisaa hammas- / leukasärkyä ja minä reväytin pohjelihakseni otettuani pari - siis todellakin vain pari - juoksuaskelta kaupasta autoa kohden. Kuin salaman iskusta (siltä se myös tuntui!) ymmärsin kaikkia niitä sadan ja kahdensadan metrin juoksijoita, jotka hirveästi irvistäen pitelevät jalkaansa juuri, kun ovat ohittamassa pahimman kilpailijansa olympialaisten finaalissa. #¤%¤&¤%/%&(%&*** että kävi kipeää!

Mansikkamaa on edelleen kuin muovitettu pottupelto, mansikantaimet lilluvat pihalla juuret (näillä keleillä kohta jääkylmässä) vedessä ja kukaan ei hoida asiaa eteenpäin. Elliii, ota taikasauvasi ja tule apuun!! Nyt jos koskaan sinua tarvittaisiin.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Onni löytyy arjesta.



MLL:n slogan on niin oikeasssa, terveisiä vain sinne!

Joskus sitä vaan on niin onnellinen. Ihan pienistä asioista, arjesta. Eilen tuli oikein huikaiseva hyvänolon tunne, kun Herra Mies ja Eka Vekara olivat molemmat tykänneet makkaragulassista (Vekarakin veteli paprikaa autuaan tietämättömänä, kun olin valinnut punaisen sijasta keltaisen, ja pilkkonut sen sopivan pieniksi), Mies käynnisti ruohonleikkuria pihalla, Vekara paineli niinikään ulos teutaroimaan, ja minä siivoilin viimeisiä keittiöstä. On ihanaa olla osa tätä perhettä, olen onnellinen saadessani laittaa miehilleni ruokaa, ja elämä on hienoa, tässä ja nyt.

Pöydällä on iso kori omenoita omista puista, kohta hellalla porisee mehustin ja omenamehun makea tuoksu kiertää pikkuhiljaa huoneisiin. Toivottavasti omenoista tulee Eka Vekaralle isona koti mieleen. Tuoksut ja mauthan sitä parhaiten muistaa, ja niitä muistijälkiä minä mielelläni hänelle jätän.

Perjantaina kokkailimmekin yhdessä (toinen tärkeä muistijälki, näin toivon). Viisivee apukokki ei ollutkaan enää ihan apukokki, vaan touhusi aivan mahtavasti kaverina: nosti omin käsin lohen uunivuokaan ("äiti, mä koskin eka kertaa kunnolla kalaan!" Hm. Äidin moka. Olisi voinut toki tehdä sen jo aiemmin...), hurautti sipulit sekoittimella pieneksi, sekoitti ohjeiden mukaan kuorrutuskastikkeen, levitti sen kalan päälle, ja olisi varmaan työntänyt vuoan uuniinkin ellen olisi siinä vaiheessa viheltänyt peliä poikki. Ja kattoi vielä pöydänkin, otti jopa lautasliinoille renkaat ja tälläsi servietit niihin. :-O

Tuo pöydän kattaminen ei muuten tullut enää sitten ihan ilmaiseksi: hänellä on Päämäärä. Hän haluaa ostaa lähikaupasta motskarin (joko motocross-motskarin tai sitten sellaisen toisenlaisen, mikä lieneekin) ja hän on alkanut myydä palveluksiaan pienestä rahasta meille vanhemmille. Mitä enemmän kolikoita, sen lähempänä on tavoite, on lapsen logiikka. Äidin ja isän viheliäinen tehtävä on sitten hinnoitella palvelukset, ja täytyy tunnustaa, että ihan jokainen lelujenkeräys ei ole ollut viittä senttiä arvokkaampi suorite. Hyvällä tiellä Vekara kuitenkin on, ja kysyy nyt kirkkain silmin harva se hetki, että miten voisin olla avuksi.

Onni löytyy arjesta, ja joskus arjesta vielä maksetaankin!

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Ei aivan kuuhun näy...

...meidän muuri, mutta minulle näkyy, suoraan sydämeen! Voi että voi ihminen olla ylpeä omien - ja Herra Miehen - kättensä töistä.

Tässä sitä tärytetään härpättimellä muurinpohjia. Huomatkaa: itse. Olen muka niin polleaa tyttöä, niin polleaa tyttöä. Kone ja kaikki. Terveisiä vaan Cramolle ja kiitos koneen lainasta!




Siinä se on, valmiina. Teki mieli nostella talosta joka ainoa Kivi-tuikku (niitä on aikas paljon...) muurille riviin ja sytyttää tuli jokaiseen tuikkuun. Muurijuhlat!! Ulkona vain tuuli sen verran railakkaasti, että bileet siirtyivät toiseen kertaan. Joskus minä vielä teen sen... Haaveilin jo siitäkin, että tuohon pitää talvella tehdä jäälyhtyjä. Voisi olla aika kivan näköistä!



Muurin takaa alkaa sitten tulevaisuudessa meidän mansikkamaa. Nyt loppuunpalvelleet taimet ovat noiden marjapensaiden takana. Mansikoille varaan mukavasti tilaa, mutta tarkoitus on tuohon mullikon tilalle asemoida myös muutamia lavakauluksia ja tehdä niistä hyvät kohopenkit sipulille, valkosipulille, porkkanalle, yrteille, salaatille... Olen niin älyttömän onnellinen: kohta voin aloittaa ihan oikeasti ruuan kasvatuksen!

Olen arponut mielessäni, kannattaisiko lavakaulukset maalata tai ennemminkin petsata ihan tummiksi, jotta ne keväällä lämpenisivät hieman nopeammin. Samoin ajattelisin, että ne voisivat tummina sointua meidän väreihin (jep, olen joskus vähän pilkunviilaaja näissä asioissa, kuten olen ehkä aiemminkin kirjoittanut...). Meillä kun on talossa musta katto. En vaan osaa ihan mielikuvitella sitä, miltä tummat puureunukset kohopenkeissä näyttäisivät. (Ihme juttu sinänsä, sillä tuon muurin minä kyllä näin sieluni silmin aivan vaivattomasti.)

Taisin vissiin aiemminkin harmitella sitä, etten tiedä nykyisten - kohta entisten - mansikantaimien lajiketta. Olen tykännyt saamistamme mansikoista aivan mahdottomasti. Hieman hapokkaita, tiiviitä, jopa "kuivia" marjoja, hienon punaisia, herkullisen makuisia. Tuon perusteella en mitenkään voi löytää samaa lajiketta jatkossa. Eivätkä puskamme ole tehneet rönsyn rönsyä, että jälkeläisiäkään saisi talteen.

Vadelmia tulee nykyisen mansikkamaan tilalle, kesä- ja syksylajikkeita, ja ehkä vielä pari raparperin tainta. Vain pari, ei sen enempää, kun ei meillä ihan määrättömiä määriä varsia edes kuluisi. Voikohan vadelmien viereen laittaa kasvamaan perunaa? Siihen jäisi kyllä tilaa. Vai käykö niin, että perunanvarsien lomasta alkaa kohta kurkistella vadelman versoja?

Kompostikehikotkin ajattelin rakennella joskus vielä pihan perälle. Nyt puutarhakomposteina palvelee - ihan ansiokkaasti kylläkin - pari metallista lehtikompostikehikkoa. Hyvää multaa kahden vuoden kierrolla sieltäkin tulee, mutta metalliverkkojen lomaan rikat pääsevät kasvamaan aivan valtavan kätevästi, ja niitä on pirskatin ikävä kiskoa kompostimassan seasta pois!

Haaveena on kolmen kehikon puinen rivitalo, jossa laitimmaisessa säilötään oksanpätkiä ja syksyn lehtiä sekaisin, keskimmäiseen kerätään se "tämän vuoden massa" muhimaaan (jonka sekaan on talikolla näppärä heitellä viereisestä lokerosta oksia ja lehtiä) ja toisessa laidassa on se "viimevuotinen" kypsymässä mullaksi. Keväällä "viimevuotinen" siivilöidään suurimmista oksanpätkistä, jos niitä vielä on, ja ihana muheva multa otetaan hyötykäyttöön. Oksat takaisin toiseen päätyyn seosainekehikkoon, ja "tämänvuotinen" nostellaan "viimevuotisen" kotiin sen tyhjennyttyä. Näin "tämänvuotinen" kämppä on taas tyhjillään, valmiina ottamaan vastaan kaikki se, mitä minä sinne keksinkin pihalta kaivella.

Talousjätekompostori meillä on sitten erikseen, ja sekin massa jälkikompostoidaan omassa kehikossaan. Jaa-a, mullahan pitäisi olla neljän asunnon rivitalo, kompostorin jälkituote kun voisi muuttaa omakotitalostaan lähemmäs kavereitaan.

Huomenna on hyvä päivä. Saan tilata lavakaulukset ja pääsen vihdoin kunnon hommiin puutyökurssilla.

Ihmeellinen on muuten ihmisen mieli. Siitä lähtien, kun päätin tehdä köynnöstuen ensimmäisenä työnäni, olen nähnyt sen vitivalkoiseksi maalattuna. Ja koko ajan olen miettinyt pääni puhki, mihin ihmeeseen sen OIKEASTI sijoitan tällä plantaasilla, koska - ja tässä tulee se hulluin osuus - en ole ollenkaan tykännyt siitä, että minulla töröttäisi jossakin iso, valkoinen köynnöstuki kuin puinen eiffelintorni keskellä kaikkea.

Vaan kun hoksasin, että a) en maalaakaan tukea peittävällä maalilla, vaan ehkä petsaan sen tai vetelen jollakin kuultomaalilla ja b) sijoitan sen hyötypuolelle, keskelle koristeeksi, ja laitan vaikka hernettä tai tuoksuhernettä tai ruusunätkelmää tai ruusupapua tai vaikka krassia siihen kasvamaan, tuen rakentaminen tuntui oitis tosi mielekkäältä.

Päivän opetus: älä juutu omiin ajatuksiisi.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Onnenkantamoinen viime metreillä!

Ihan muissa asioissa menin ketjuohjattuun rauta-, sisustus- ja puutarhamyymälään (ns. kodin tavaratalo). Menin sisään puutarhapuolelta ja päätin pyörähtää, vaikka koko kesänä en ole sieltä juuri mitään löytänyt. Siellä oli edelleen isoja, vähän kummallisenkin värisiä heucheroita (edullisesti kokoonsa nähden, se täytyy myöntää), joita olen kovasti antanut itseni ajatella. En silti vieläkään lämmennyt ostopäätökseen saakka, en tiedä, miksi. Ehkä minulla on juuri sen näköisiä tarpeeksi, enkä näe mieltä ostaa yhtä samannäköistä lajiketta lisää vain siksi, että sillä on eri nimi.

Mutta eipä aikaakaan niin voi ihastus! Kapeaan purppura-vaaleanpuna-valkoiseen penkkiin olin haikaillut tohtori Flemingin (pioni) ja valkoalpin väliin jotain valkokirjavalehtistä korkeaa. Siinä oli enää oikeastaan ainoa kolo koko penkissä, ja kun muuallakin oli valkoisenkirjavia lehtiä (kuunliljaa olisikohan 'Mediovariegata', heucheraa 'Dale´s strain´, maksaruoho 'Frosty morn'ia), jotain piti löytää. Suunnittelin jo viiruhelpin istuttamista siihen, mutta se ei vaan jotenkin tuntunut oikealta. Tattada-daa: koristekastikka 'Overdam' keinahteli yhdellä hyllyllä. Kuului vain se kuuluisa "klick" ja tämä tyttö oli myyty. Samoin kastikka. Ei mitään väliä sillä, että kasvin sanotaan laajenevan jopa metriseksi. Mietin sitä sitten, kun se uhkaa pionia, tai meinaa karata naapurin puolelle yhdessä valkoalpin kanssa. Kanttausrauta on tätäkin varten. Ihana onnenpotku vielä tässä vaiheessa puutarhakautta! Olin yhtä hymyä.

Samalla vauhdilla sorruin myös "koriantereihin", eli pikkutöyhtöangervoihin. Minkähän lehtien kaltaisia nämä Aruncus aethusifoliukset oikeasti ovat... (Katsoo Googlesta... Aethusa cynapium on suomennettu hukanputkeksi ja toden totta, lehdet ovat hyvin samanlaiset). Näin töyhtiksiä eilen oikein ihastuttavissa ruskan väreissä puutarhatuttavan luona Vihdin lähellä, enkä voinut vastustaa kaupassa kiusausta. Mukaan lähtivät niin että tärähti, ja päätyivät täydentämään talonkulmapenkkiä vaaleanpunakukkaiseksi mainitun jalosukuisen serkkunsa lähettyville. Olin katsonut kasveja monta kertaa "sillä silmällä", joten eivät nekään mikään ihan inspiraatio-ostos olleet.

Kulmapenkissä temmelsin muutenkin. Sain Vihdinseudulta mukaan upean palan vihreälehtistä kuunliljaa (whatever her name is), ja lahjasta inspiroituneena pyöräytin kuusaman alla olleet kuunliljat uuteen järjestykseen, täydennettynä uudella tulokkaalla. Kuivassa maassa olivat raukat kaikki. Ei ole tietenkään juuri satanutkaan, mutta kaipa se kuusamakin oman osansa kosteudesta haluaa... toivottavasti silti hostatkin jaksavat juuriaan vettä kohti punnertaa.

Kanssani eiliselle paluumatkalle illan hämärässä lähti myös kouransilmällinen pallaksenpionin siemeniä. Kun vielä edellisessä isossa puutarhatapaamisessa olin saanut muutaman emännän itse risteyttämän pionin pallukoita ja sitä edellisessä turkinpionivauvan, painelin jo hyvää vauhtia kirjastoon etsimään Rea Peltolan ja Vesa Koivun Pionit -kirjaa, josta Vihdinseudun puutarhaystävä kertoi löytyvän aivan idiootillekin käyvät pionien kylvöohjeet. Pakkohan se kirja on jostakin siis saada, mutta ei löytynyt meidän kirjastosta. Äh.

Iltapäivä toi ihan toisenlaista puuhaa. Posti nimittäin kiikutti laatikkoon syksyn ensimmäisen siemenketjukirjeen. Yhteenkään ei pitänyt osallistumani, siemeniä kun on ennestäänkin paljon ja lite till. Tämän ketjun käynnisti kuitenkin tuo pioneja risteyttänyt puutarhailija, ja olin hänen pihallaan käynyt ihanuuksien äärellä huokailemassa, joten pakko oli nimi listaan laittaa. Onneksi paketti saapui viikonlopuksi: pystyn rauhassa katsomaan pussukat läpi, valitsemaan suosikkini ja saan vielä aikaa peruuttaakin valintani ennen kuin varistan muutaman siemenen pussista A omaan talteeni. Ja onneksi olin osallistujalistan alkupäässä ja pystyn näin välttämään loppupään houkutukset, kun pahvikotelo on täynnä kaikkea ihanaa... Kai tässä onneksi hieman viisastuu sitä mukaa kuin harrastukselle kertyy ikää. Kaikkea ei tarvitse saada, jokaista ihanalta näyttävää ei tarvita meidän pihalle eikä kaikki kasva meillä.

Toivottavasti kuitenkin ne pionit. Menin nimittäin mukaan pionien siemenketjukirjeeseenkin...

Joitakin lajeja näköjään a) ihmisellä pitää olla tai b) ihmiselle vaan kertyy. Kuunliljoja ja keijunkukkia minulla on jonkin verran omasta tahdostani, pioneita minulle on vain ilmestynyt. Toki joitakin olen ostanutkin, mutta enemmän on kuitenkin niitä, joita olen noin vain jostain saanut (sen siitä saa, kun pyörii kaikenmaailman keskustelupalstoilla). Hullumminkin voisi ihmisen käydä kuin se, että sillä on useita pioneita.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Vielä on(ko?) kesää jäljellä...

Edelleen minä sinnikkäästi yritän tehdä kaikenlaista värkkyytä pihalla. Talonkulmapenkkiin pyysin jopa ideoita penttikollegoilta, siihen kun tarvitaan jotakin matalahkoa, kompaktia, aurinkoa koko päivän sietävää ei-keltaista tai oranssia, ei-vuorenkilpeä. Sain hyviä ideoita! Neilikkaa, kurjenpolvea, poimulehteä... kaikkia noita löytyy lisäksi toisesta kohdasta pihaa, eli voisi vain siirtää räpsäyttää. Päätöksen tekeminen onkin hankalampaa. Pitää taas seistä harrikirvesniemenä pihalla.

Tänään vain en ehtinyt, olin liian tohkeissani alkavan puutyökurssin (siitä toisessa blogissa, tervetuloa tutustumaan) vuoksi. Oli jännittävää, innostavaa ja kivaa! Vaikka päätinkin tehdä siilille oharit ja ottaa ensimmäiseksi työkseni köynnöstuen. Simo parka... toivottavasti se pysyy hereillä siihen saakka, että obeliski on valmis ja maltan ryhtyä pesäntekoon.

Omaan pieneen talvipesään voisin kyllä käpertyä itsekin ja elää pelkästään jumalten nektarilla. Tein nimittäin sitä Latte di vecchiaa. Olen aina ollut heikkona sitruslikööreihin, mutta tämä... tämä oli autuus. Tämä oli taivas maan päällä. Tämä OLI nektaria.

Latte di vecchia

1 sitruuna
2,5 dl kirkasta alkoholia (väh. 38 %)

Kuori sitruunasta keltainen osa ja laita suikaleet alkoholiin pariksi päiväksi.

1 vaniljatanko
1/2 litraa täysmaitoa
2 dl sokeria

Keitä maitoa, sokeria ja vaniljatankoa miedolla lämmöllä n. 5 minuuttia. Jäähdytä. Poista vaniljatanko. Siivilöi sitruunankuoret alkoholista ja kaada se maidon sekaan. Pullota ja säilytä jääkaapissa niin kauan kuin pystyt. Säilyy 3-6 kk ellet ehdi nauttia kaikkea ennen sitä.

Jos Kleopatra kylpi maidossa, minä kylpisin ilomielin tuossa. Olisi säilöntäainettakin. Lisäksi tuoksuisin sitruunaisen raikkaalle. Ei pöntömpää!

Tähänkin olen ihan tyytyväinen. Tuore syysistutukseni.



Kulta(?)sypressit ovat palvelleet jo kesäistutuksissa, samoin hopealehdet. Muut tulivat ilahduttamaan pihaa vasta nyt. Tuija 'Smaragd', valkoista ja purppuranpunaista syysasteria, erivärisiä minisyklaameja, koristekaalia ja valkoista kanervaa, yhteensä viiteen ruukkuun sijoiteltuna.

Noille teki tilaa mm. syyssyrikkä 'Black knight', jonka toivorikkaasti istutin maahan, pyöräkatoksen suojiin pahimmilta tuulilta. Olisin hyvin mielissäni, jos hän suostuisi asettumaan taloksi pihaamme.

Kesän suuret ihastukseni, tyräkki 'Poutapilvet', jätin nekin vielä kottikärryihin odottamaan, en nimittäin mitenkään raaski vieläkään heittää niitä pois. En usko niiden selviävän meidän talvesta, varsinkaan, kun plantaasilla ei ole kasvihuonetta, mutta meinaan ne jonnekin vielä istuttaa ja laittaa vällyt päälle talveksi. Kaikkea pitää kokeilla.

Tähtisilmät, orvokit, hopeaputoukset ja riippaverbenat ovat sen sijaan jo ilahduttamassa kompostin pikkukavereita. Tehkää hyvät mullat!

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Onko kukaan nähnyt mun mopoa?

Se karkasi joku aika sitten, kun selasin - taas - kukkasipulikuvastoja. Piti pyytää Herra Miestä asettamaan budjetti hankinnoille, jotta saisin sen mopon pysymään aisoissa, mutta halavatun peli ehti karata käsistä ennen kuin Mies ehti sanoa euroakaan.

Onneksi se karkasi vain haaveissa. Todellinen minä sai kuin saikin tikistetyksi ostoksensa budjettiin. Hurraa! Ja tein vielä sikälikin viisaasti, että oikein kovasti vundeerasin istutusten paikkoja, notta en laittaisi mitään mihinkään, minkä huomenna (=keväällä) kaivan taas mullinmallin.

Pyöräkatoksen sivulle tulee siis valkoista ja punaviolettia (aiempia hankintoja). Aidanvieruspenkkiin tilasin orkideanarsisseja ja valkoisia, vaaleanpunaisia / pinkkejä ja purppuranvärisiä tulppaaneja. Yritin kovasti tuijottaa keltaisia, oransseja ja punaisia kevääntuojia, mutta ei ne vaan minun pihaani tule, ei sitten mitenkään. Ihaniahan ne olisivat, juu, mutta kun talo on niin keltainen , niin keltainen, että, kaikki lämpimät värisävyt hannaavat pahasti vastaan.

Onhan mulla toki yksi keltainen ja oranssi penkkikin, mutta se on tuolla kaukana nurkassa, jossa se pysyy aisoissa. Eikä siellä mitään perinteistä keltaista edes ole. Kultatyräkki on sapenkeltainen, kallionauhus Desdemona... mitenkähän sen oranssinsävyä voisi kuvata... apua, taiteilijaserkku, apua! Määritä väri! Sitten siellä on vaaleankeltaisena toivottavasti ensi kesänä kukkivaa tunturiunikkoa, aprikoosinvärinen japaninruusukvitteni, vanhaan roosaan tai malvaan vähän taittuva heuchera 'Pinot noir', samaa värimaailmaa oleva sara 'Toffee twist', sekä kylläkin vielä toistaiseksi väriltään täysi ylläri, 'Pizzicato'-unikot (kyllä, ne todellakin lähtivät kasvuun, kun pääsivät maahan!). Ei siis mitään perinteistä lämmintä keltaista, ei appelsiinin oranssia. Miltä näyttänee ensi vuonna, mennessä näkkee.

Ei sinne ainakaan keltaisia tulppaaneja - tai narsisseja - tule. Ainoat keltaiset, narsissit, ovat portinpielen penkissä. Ne ovat talon perintökasveja, jotka siirsin sini-valko-vihreä-violetti (pitänee alkaa kutsua sitä s3v-penkiksi) penkistä pois. Kukkivat jo viime kesänä jonkin verran, mutta eivät aivan niin hienosti, kuin vanhalla paikallaan. Ehkä jo ensi kesänä? Samassa kasassa niiden kanssa on pääsiäisistutuksista maahan tuikattuja helmililjoja sekä perunanarsisseja (miksi lie niillä niin epämääräisen epämiellyttävä kutsumanimi? Todellisuutta vastaava tasetti olisi paljon somempi, ja loisi mielleyhtymän johonkin kauniiseen, kuten ne kerrattuina ja hemaisevasti tuoksuvina oikeasti ovatkin).

Ai kamalaa, kohta minulta OIKEASTI loppuu tekeminen tuolla ulkona. Vieläköhän tuota uskaltaisi harventaa omenapuita? Isoa jasmikettakin aioin ensin leikata, mutta päätin antaa sen suhteen periksi: siitä ei tule puumaista pensasta, vaikka kuinka harventaisin. Se on tänä kesänä kasvattanut harvennettujen oksiensa peitoksi sellaiset säärikarvat, ettei ole nähty konsaan. Ei siis ole mikään pihajasmike, vaan lienee ennemminkin loistojasmike, 'Tähtisilmä' olletikin. Roikkukoon sitten, vaikka en siitä ihan hirveästi tykkääkään sellaisena. Kesäkuun kukinta kompensoi harmitusta kyllä hieman: silloin voisin muuttaa vaikka pensaaseen asumaan. Valkoinen kukkavaahto ja huumaavan ihana tuoksu tekevät yksinkertaisesti onnelliseksi.

Olkoon ja kasvakoon jasmike. Heilutan saksia, sahaa ja sekatöörejä sitten muualla. Nyt kuitenkin lähden näkemään unia tulppaanilaaksoista...

perjantai 3. syyskuuta 2010

Joko saa aloittaa, joko saa aloittaa?

Arvasin, että näin kävisi, mutta yritin uskotella itselleni, ettei kuitenkaan.

Kukkasipulit polttelevat sormiani, vaikka ne ovat pusseissaan isommassa pussissa, kuistilla, viileässä hämärässä. Sieltä ne kuitenkin kuiskivat seireenien lailla: "Haluamme maahan, täytyy päästä multaan, elämämme tarkoitus on kasvaa ja kukkia..." Käyn kurkkaamassa pussiin aina välillä - aivan kuin ne sieltä jotenkin mystisesti katoaisivat, jos en vahdi niitä - ja haaveilen siitä, miltä pyöräkatoksen sivusta näyttää huhti-touko-kesäkuussa, milloin ne sitten alkavatkin kukintansa.

Ensi viikoksi on, uskomatonta kyllä, luvattu vielä lämmintä. Ei siis mitenkään päin vielä sopiva keli kukkasipuleiden kaivuuseen. Päinvastoin: perennoja voi vielä tarvittaessa justeerata paikasta toiseen, vaikka niin jo olin sitä mieltä, että kaikki on tehty. Ja tuijat, nekin voi siirtää, samoin sen jasmikkeen, josta aiemmin mainitsin. Syyskukat pitäisi vaihtaa piharuukkuihin ja ainakin syrikkä istuttaa maahan. Olisi vaan kuntoa.

Olen nimittäin taas vaihteeksi flunssassa. En tajua, miten tämä kesä onkin mennyt näin tautisesti. Taitaa olla kolmas pöpö toukokuun lopusta lukien. Minullako muka huono kunto???? Näää-äh. Tämän taudin ekstrabonus on rintalastaa korventava viheliäinen närästys. Viime yönä jopa heräsin, kahteen otteeseen, siihen, että ylävatsassa poltti aivan mahdottomasti. Mää tuun vanahaksi...

Saa nähdä, miten tuon mainitun syrikän kanssa käy. Sanovat, ettei se näillä vyöhykkeillä talvehdi, mutta aion kuitenkin ottaa riskin. Se on hurjan viehättävä pensas ylipäätään, ja tuolla 'Black Knightilla' on lisäksi huikean tumman sinivioletit kukat, sellaiset sametinvioletit. Iiihanat... Niitä mielelläni vaalisin ensi vuonnakin pihassani, mutta saa nähdä. Miten pensaita suojataan talven pahimmilta kylmiltä? Kietaistaan viltti ympärille?? Tekisi mieli suojata 'Black lace' -mustaseljanikin, se kun palelluttaa versonsa joka iesuksen talvi, eikä vissiin kuki kuin edellisen vuoden versoilla, eli mulla ei koskaan. Ja ne kukat siinä kuitenkin ovat se pièce de résistance, vaikka pensas on kuinka upea ilmankin. Näin muuten tässä männäpäivänä tuossa ihan lähellä olevassa pihassa Black lacen, joka oli ainakin kaksi ja puoli metriä korkea. Puhutin sitä pihaan juuri ajavalle rouvalle, joka kertoi sen olevan naapurinsa kasvi. Sanoi myös, että se kasvattaa ne versot joka vuosi, naapuri kun leikkaa (joutuu leikkaamaan?) sen matalaksi vuosittain. Hohhoijaa, minun seljani yltää korkeintaan minua rintaan.



Tuossa se onkin, juuri ja juuri harmaata naapurin aitaa vasten erottuvana. Voisi kai siihen jonkun vällyn yrittää heittää päälle sitten, kun maa on jäätynyt, tai tehdä sille teltan aitaa hyväksi käyttäen. Haluaisin niin kovasti nähdä vielä sen kukkivan!

torstai 2. syyskuuta 2010

Mopo pärähti käyntiin.

Vielä se ei karannut, mutta aika hilikulla oli. Onneksi oli vähän bensaa.

Kävin nimittäin puutarhamyymälöissä etsiskelemässä syysistutuksiin sopivia kasveja. Samalla hiplasin sipulipusseja. Tiedättehän: niitä, joissa on nätit värikuvat, iso hinta ja muutama sipuli sisällä. Ympärilläni alkoi leijailla sama pumpulimainen muusta maailmasta irrallaan oleva, pastellisävyissä väreilevä saippuakupla kuin postimyyntikuvastoja selatessa. Tuo, voi miten kaunis! Ooh, entä tuo! Ja tuo! Onpa UPEA väri, ja sopisi niin hyvin yhteen tämän kanssa. Häälyin hyllyjen edessä edestakaisin kuin koditon haamu ja yritin päättää, mitä ottaisin (ei tietenkään pitäisi ottaa mitään, kun en tiedä, mihin sipulit aion istuttaa). Siniviolettia? Tummaa, melkein mustaa purppuraa? Häikäisevän valkoista? Tuossakin on aivan mahtava vaaleanpunainen sekoitus. Voi itku.

Ensimmäisestä kaupasta ostin kuitenkin vain ne syysistutusten kasvit. Mutta sitten pöhkö menin toiseen, siinä vieressä.

Ja plop, pulpahdin sisään samaan kuplaan... Miten voikin niin hentoinen pallo imaista minut sisälleen niin kovin tehokkaasti, ja miten hankalaa sieltä on päästä pois. Alkoi uusi häälyntä, tuotako, vaiko tuota ja tätä? Jos viisi ostaisi, saisi edullisimman "ilmaiseksi". Viisi neljän hinnalla? No sehän jo kannattaa!

Joskus muinoin markkinoinnin guru Timo Rope sanoi kaiken ostamisen perustuvan tykkäämiseen, vaikka ostoksen pystyy perustelemaan itselleen järkiperustein. Jep, oikeasssa oli. Järkiperustelu: keksin paikan, mihin tulppaaneita voi ainakin istuttaa. Pyöräkatoksen päädyssä oleva pieni kukkapenkki on mielestäni niin valmis kuin se vain voi olla, eikä tarkoitukseni ole siinä olevia kasveja siirrellä mihinkään. Niinollen niiden (heucheraa, tiarellaa, ja kahta erilaista kuunliljaa) väleihin voi vallan mainiosti kairata muutaman kymmenen sipulia. Ecco: ostoskoriin päätyy valkoisen, punavioletin, punavioletti-valkoisen ja lisäksi punavioletin tulppaanin sipuleita. Muistinko mainita valkoiset? Entä punavioletit? Oi voi. Mutta ajatelkaa nyt, miten hienoilta värit näyttävät keltaista seinää vasten!

Hahhahhaa, ostinhan minä ensimmäisestäkin kaupasta. Kaksi 25 kappaleen pussia laukkoja, valkoisia ja violetteja. Voi elämän - ja kukkasipulien - kevät. Ajatus on istuttaa ne sini-violetti-valko-vihreään penkkiin, pulpahtelemaan esiin muiden kasvien lomasta kuin isot tikkarit (juu-u, juuri niinkuin Alan T. opettaa). Osasitteko jo yhteenlaskun? Minulla on viisikymmentä laukansipulia. 50, fifty. Femtio. Cinquanta. Cinquante. Fünfzig. Onhan se penkki seitsemän metriä leveä ja olisiko pari metriä syvä, mutta silti. Hei hei, mopo! Hyvää matkaa saippuakuplamaahan.

Nyt en osta kyllä enää ikinä mitään.

Paitsi ehkä huomenna.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Näkö himmeni.

Ei auta kuin elää vaarallisesti ja kirjoittaa, vaikka ihan tarkasti en saa selvää lopputuloksesta...

Lukulaseista - jep, minulla on sellaiset - irtosi sanka. Aikani sitä teippailtuani kävin optikolla, ja he pystyivät kuin pystyivätkin tilaamaan melkein viisi vuotta vanhoihin kehyksiin uudet sangat maailmalta. Kävi vain niin, että jossakin korjailuinnossani tuikkasin sankoihin myös liimaa kiinnipitimiksi (no ei, ei toiminut) ja nyt sitä liimaa yritetään kaivella pois sieltä saranasta... Eli jouduin jättämään lasit optikkoliikkeeseen. Ja nyt olen kuin sumussa, kun näissä käyttölaseissakaan ei ole lukunäköosuus ihan kohdallaan. Ihan käsikopelolla tässä ei tarvitse edetä, mutta kiusallisesti niska takakenossa kuitenkin. Onneksi kymmensormijärjestelmä on vielä selkärangassa, ettei tarvitse kirjaimiakin etsiä.

Omenoita sen sijaan pitää etsiä, melkein suurennuslasin kanssa. Kun lupasin tehdä omistakin omenoista jotain, en tajunnut, että tänä vuonna suurin osa niistä täyttäisi sopivasti vain vauvan rukkasen. Hirveä homma saada kasaan edes auttavasti sen verran omenoita, että niistä viitsii alkaa tehdä jotakin!

Tänään hellalla porisee ihan perinteinen omenasose, mutta eilen kokeilin taas yhtä uutta reseptiä, ja luojan kiitos, että kokeilin. Tuli aivan jumalaisen hyvää marmeladia (jotakuta saan kiittää taas ohjeesta, ei ole oma):

Lime-omenamarmeladi

1 kg omenoita
3 limettiä
2 dl vettä
500 g ( n. 6 dl) sokeria
2 dl kuivaa valkoviiniä (joko hymyilyttää...?)
2 tl kardemummaa
1 1/2 dl calvadosta (no nyt viimeistään!)

Pese limetit huolellisesti ja raasta kuoren vihreä osa. Purista kuorituista limeteistä mehu. Kuumenna vesi, sokeri, kuoret ja mehu. Anna liemen kiehua 15 minuutin ajan.

Kuori ja paloittele omenat liemeen. Lisää viini, kardemumma ja calvados. Anna kiehua hetken kovalla lämmöllä, jotta omenat soseutuvat ja alkoholi haihtuu. Keitä seosta kasaan ilman kantta, jotta marmeladi hyytyy.

Tee hyytymistesti: ota tilkka seosta lautaselle ja anna hieman jäähtyä. Jos seos menee aavistuksen verran ryppyyn, kun työnnät sitä sormella, marmeladi on valmis.

Tölkitä ja yritä olla syömättä heti kaikkea.

Marmeladi tuoksuu ja maistuu siltä, että kuvittelen itseni heti johonkin englantilaiseen teehuoneeseen. Se on hieman hapanta, mutta kuitenkin makeaa. Sunnuntaiaamun paahtoleiville aivan täydellistä, todellinen onnistumisen elämys. Nyt pitäisi viimeistään alkaa juoda teetä kahvin sijasta. No, ei nyt sentään.

Ilokseni sain onnistumisen elämyksiä eilen myös puutarhassa. Aloitin aika mittavat siirtojuoksutukset, kun sää alkaa vihdoin sitäkin puuhaa suosia. On sopivan viileää, eli jaksan kaivaa, siirtää, kaivaa, siirtää, ja toisaalta kasvit saavat kaipaamaansa vettä myös taivaalta.

Talonkulmapenkki on koko ajan ollut vailla uutta järjestystä. En minä välttämättä ole siihen vieläkään täysin tyytyväinen, mutta muutaman hyvän idean sain silti. Sain toukokuussa taimivaihdossa pampaheinän, joka on koko ajan ollut mielestäni sijoitettuna väärään paikkaan. Nyt löysin sille jos ei täydellisen niin ainakin paremman kohdan kulmapenkin takarivistä, pienen lehtokuusaman ja pihan suurimman syyskimikin välistä. Toivottavasti heinä mahtuu siinä näyttäväksi kasvamaan, en nimittäin tiedä, kuinka leveäksi se kasvaa. Korkeus on ainakin aika huikea: röyhyt keinuvat jossakin 175 sentin korkeudella.

Samaisen lehtokuusaman taakse olen kerännyt kuunliljoja, ja miettinyt, mitä sellaista keksisin pensaan eteen, että kuunliljat näkyisivät, mutta maa peittyisi. Olen pitänyt kuusaman "pikkupuun" näköisenä karsimalla siitä 1/3 alaoksistosta kokonaan pois. Pensas on ihan penkin takareunassa, joten en halunnut sen eteenkään aivan matalaa, jotta kasvit ylipäätään näkyisivät jonnekin. Keksin lopulta yhden mahdollisen ratkaisun. Siirsin aukkoon korallikeijunkukkamättäät. Niiden lehtiruusukkeet pysynevät riittävän matalina, niiden lehdillä ei mielestäni ole aivan valtavaa koristearvoa sinällään, ja kukkiessaan ne erottuvat, mutta eivät silloinkaan peitä hostia - välttämättä - kokonaan näkyvistä. Toivottavasti ensi vuonna näen, miten idea toimii. Kärsimättömänä ihmisenä ensi vuoteen odottelu vain ei oikein ajatuksena miellytä...

Samaan penkkiin sain pyytämättä ja yllättäen muutakin punaisena kukkivaa (tämä on justiin se "rakkauven penkki", josta kirjoitin keväämmällä). Puutarhatuttava halusi luopua kunnonkokoisesta köntsästä meksikonhanhikkia, ja otin tietenkin kasvin kiitollisuudella vastaan, kun kuulin sen kukkivan punaisena. Ajattelin ensin, kun en tiennyt, miltä kukka näyttää, että istutan kasvin Thaimaa-penkkiin pyöräkatoksen puolelle aitaa (Thaimaa-penkissä on tietysti vain sinisiä, punaisia ja valkoisia kukkia). Onneksi kuitenkin olin jotenkin viisas ja googlasin ensin. Jösses, miten ihastuttava karmiininpunainen kukka on tällä hanhikilla! Eikä lehtimuodossakaan ole mitään valittamista, mikä on minulle iso arvo sinänsä. Lehtiähän sitä suurin osa kesästä ihaillaan.

No, yhtä kaikki. Istutinkin uuden aarteeni aika näkyvälle paikalle kulmapenkkiin, jotta saan tulevina vuosina ihailla sitä läheltä aina ohi kulkiessani. Ah, aivan sydämestä huikaisi kohdalleni sattumalta osunut iso onni. Terveisiä vain onnen ja Onnin äidille!

Vielä on monta siirtoa tekemättä, mutta mielessä on silti aivan aavistuksenomainen tunne siitä, että tämä kesä alkaa olla kukkasipuleita vaille paketissa. Sipulihankinnat pyörivät jo tiiviisti mielessä: selaan postimyyntikuvastoja muistilaput pöydällä pyörien (onko tätä myynnissä muillakin, minkäkokoisia paketteja, mihin hintaan...) ja teen listaa haaveista ja "pakkosaadoista". Kun lista on suurinpiirtein valmis, käyn vielä kurkkimassa puutarhamyymälöiden tarjonnan ja teen vasta sitten ostopäätökset. Pitää sitä vähän yrittää taloudellinenkin olla!

Semminkin, jos joudunkin ostamaan kokonaan uudet lukulasit. Se harmittaisi, sillä hankin aivan vasta nyt rikki menneisiin kehyksiin uudet linssit. No, murehdin sitä sitten vasta huomenna, nyt lähden taas siirtopuuhiin.