Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Ei ole omena kauas puusta pudonnut.


Tämän omenan Eeva varmasti tarjoili Aatamille paratiisissa, en nimittäin yhtään ihmettele, että herra söi sen. Punaposki on pudonnut siitä meidän pihan puusta, joka kohta varmaan kaatuu talon päälle takapihalla, kun se on niin kätevästi sinne päin kallellaan, mutta joka tekee "to die for" -omenoita! Näitä söisin kilokaupalla, jos pystyisin.

Kilokaupalla niitä kyllä onkin. Samoin niiden kavereita. Jokainen puu pudottaa nyt hedelmiään siihen malliin, etten ehdi kyytiin. Joka syksy minulla on sama ongelma. Säilön vain pudokkaita, sillä jos vielä poimisin kypsiä omenoita suoraan puusta, olisin aivan helisemässä.

Alku on aina kiva: oi, nyt niitä alkaa kypsyä! Teen pikkuhiljaa hilloa, sosetta, chutney´a. Herra Mies leipoo piirakkaa. Olo on kuin parhaallakin perheenemännällä. Kuumennan tölkkejä, keitän kansia, lueskelen reseptejä ja ideoin.

Ja sitten kaikki alkaa pikkuhiljaa mennä pahasti pieleen. Yhtenä iltana en jaksakaan / ehdikään kuoria tai edes pilkkoa omenoita kattilaan. Seuraavana päivänä eilisten omenoiden kaverit ovat huomanneet, että hemmetti, eka ja veka ja jamppa ja sussu ovat pudonneet! Ja sitten ne hyppäävät perässä. Illalla minulla on etukuistin korissa kahden päivän omenat. Keitän niistä osan. Kolmantena päivänä kaverinkaveritkin keksivät kuminauhattoman benji-hypyn ilot, ja kopsahtelevat maahan kuin pesäpallot. Etukuistin kori on jo täynnä, haen isomman korin avuksi. Ja alan hädissäni mehustaa. Mehustan täyden maijallisen, ja saan ehkä litran verran mehua. Omenanjämät soseutan jälkisoseeksi pakastimeen (on muuten sinänsä "ekologista", sillä jätettä ei jää juuri nimeksikään, vain muutama kara ja siemenkota. Kuoristakin suurin osa pehmenee soseen mukaan; enhän tietenkään kuori omenoita mehustimeen, vaan ainoastaan lohkon.)

Omenamehua ja -sosetta alkaa kertyä. Ihmettelen, kuka tämän kaiken juo ja syö. Eka Vekaran aamupuuroon sosetta onneksi uppoaa aika iloisesti, mutta omenamehua ei ole kovasti tullut juoduksi. Haa, mutta saapa siitä varmaan kivaa glögiä joulun aikaan. (Painaa idean mieleen.)

Minulle on kertynyt muutamakin säilöntäresepti sellaiseen herttaisen näköiseen kirjaan, jonka aikanaan juuri tätä varten ostin. Lisäksi hyllyssä on pari-kolme kirjaa, joissa aihetta käsitellään. Minulla on siis jo ihan käyttökelpoinen kokoelma ohjeita mm. omenan säilömiseksi. Vaan löydäpä riittävästi ohjeita, joissa HYÖDYNTÄÄ tätä kaikkea säilöttyä. Hillojen kulutus ei ole kovin mittavaa, minä kun en ole niin hirveän perso makealle itse enkä niinmuodoin muista hemmotella herrojanikaan lätyillä tai pannarilla, haasteellisemmista leivonnaisista puhumattakaan. Paahtoleivän päälle sentään välillä muistan hilloa livauttaa, mutta kun yleensä syön aamulla vain ruisleipää! Ehkä minun pitäisi alkaa paistaa lättyjä. Tai tarjota hilloa jäätelöannosten kera, mikä sekin tekisi miehille kauppansa, vaikka itse en sitäkään lajia juuri harrasta.

Chutneyt ovat käteviä, niitä kun tavataan nauttia pääruokien kera. Pidän kovasti niiden happamanmakeasta mausta, ja vaihtelevien mausteiden tuomista aromeista. Ja ruokaa minä kyllä syön (¨) Kaapissa on tällä hetkellä raparperichutney´a, jota keittelin alkukesästä, ja nyt tein vielä omenachutney´a. Aiemmin keitin sitä jo ison annoksen, josta kuitenkin unohdin sipulin pois, ja tänä aamuna tein toisen lastin, johon sitten muistin jo itkien pilkkoa sipulitkin.

Tässä meillä sitten on toivottavasti ensi kesän uusi runsaudensarvi. Mansikat, tervetuloa.



Odotan valtavan jännittyneenä, ehtivätkö nuo pikkutaimet asettua aloilleen, jotta selviävät talvesta, ja tuottavatko jo ensi kesänä marjoja. Taas tarvittaisiin sitä Ellin taikasauvaa: haluaisin kurkistaa kevääseen 2011! Näen taimet kuitenkin mielessäni tuuheina ja valkokukkaisina, vasemmanpuolimmaiset laskeutumassa somasti vielä tuossa kuvassa mustan muovin peitossa olevalle kivimuurille. Säilöntään näistä en uskalla edes toivoa saavani satoa, mutta jos suun saisi makeaksi aina ohi kulkiessaan, en voisi paremmasta edes haaveilla.

Ja jos nuo lähtevät kasvuun, saan ensi vuonna vapauttaa vanhat taimet mansikoiden taivaaseen. Vielä jätin ne maahan, jotta minulla olisi kevääksi varaosia, mikäli tuosta rivistöstä joku nyykähtää. Voisin tietysti olla kaukaa viisas ja kitkeä vielä tänä syksynä rikkaruohot vanhasta maasta (kyllä, toki, niitä on siellä taas, vaikka sen kuusi tuntia joskus niitä kitkinkin. Minulla ei, harmi kyllä, ole vihreää laserkatsetta, joka kertalaakista tuhoaa rikan luita ja ytimiä myöten.) ja sen ympäriltä, jotta ensi vuonna, kun pihalla on muutakin tekemistä, ei tarvitsisi enää siihen niin voimallisesti ryhtyä.

Rikkaruohojen kompostointi asettaa vain tähän aikaan vuodesta ikävän haasteen. Sataa niin, ettei niitä millään voi "jättää kuivumaan aurinkoon", jotta ne voisi kompostoida kotipihan kehikossa. Ne on pakko nostella suoraan säkkeihin ja kuljettaa läheiselle kompostimateriaalin kaatopaikalle. Se tuntuu joka kerta yhtä pahalta. Minun tulevaa multaani kuskaan pois!

Sen verran taputan kuitenkin itseäni olalle, että enimmäkseen minä vien sinne kaatopaikalle vain muumiotautisia omenoita. Tässä ja nyt jään kylläkin miettimään, että mitenkähän mittava sienitauti siellä kaatopaikalla sitten alkaa muhia, mutta toivon kotipaikan kompostinhoitajien hallitsevan hommansa niin, että itiöt kuumenevat hengiltä.

Muumiotaudin kanssa yritämme olla hyvin tarkkana ja olemme ottaneet sen "vakavasti". Poistamme puiden lähettyviltä kaikki sairaat omenat sitä mukaa kuin niitä havaitsemme (NÄMÄ omenat kerätään jo suoraan puistakin) ja hippulat vinkuen viemme ne kauas pois. Haravoimme myös joka syksy omenapuiden lehtiä hanakasti, emmekä kompostoi niitäkään omalla pihalla. Ehkä se on hätävarjelun liioittelua, mutta jos kerran sanotaan, että itiöt voivat talvehtia myös lehtien joukossa, emme halua tarkoituksella jättää niille mitään elinmahdollisuuksia. Aina tautia jonkin verran puissamme on, ei siitä näköjään näillä keinoin kokonaan eroon pääse, mutta tehdään nyt ainakin jotain.

Jaaha, lähtisikö tästä taas omenasoseen keittelyyn.

6 kommenttia:

intopii kirjoitti...

Hemmetti, miksi noista teksteistä putoaa aina joskus kappaleiden välistä rivinvaihdot pois? En millään keksi, miten ne saa sinne takaisin, sillä rivinvaihdon lisääminen tekstin muokkaustoiminnollakaan ei asiaa auta. :-(

intopii kirjoitti...

Ooh, osasin html-koodia muokkaamalla korjata asian! MINÄ! Tietoteknisesti täysin kädetön. Näköjään siinä pärjää auttavallakin logiikalla.

Saila kirjoitti...

Ooh, onnea vain! HTML -koodissa rivinvaihto on < B R > (laitan tahallaan välilyönnin jokaisen merkin väliin tässä, jotta tähän kommenttiin ei tule rivinvaihtoa vaan sen koodi! Oikeassa koodissa siis ei käytetä noita välilyöntejä) ja kappaleenvaihto jonkinlaisella välillä on < P >
Ihana postaus! Jaksat kirjoittaa pitkiä juttuja. Minua nauratti kovasti nuo omppujen putoamiset :-D

intopii kirjoitti...

Tiedätkös, olen itsekin ihmetellyt noiden tarinoideni pituutta. Suoraan sanottuna kirjoitan vain "aivot paperille", kuten hyvä ystäväni kerran kehotti tentissä tekemään :-) Juttua siis tulee suoraan päästä sormenpäihin, sen kummemmin miettimättä tai sensuroimatta. Ja kun vielä kirjoittaa aiheesta, jota rakastaa... siitähän sitä juttua riittää!

Pusztai kirjoitti...

Olet kuule aika ihana kirjoittaja! Olen rentoutunut puuhiesi ääressä oikein aidon iloisena siitä, että on mahdollisuus ja saa myötäelää!

intopii kirjoitti...

Voi kiitos, rakas ystävä! Sinä olet juuri tuollainen, eläytyvä ja myötäelävä. Minulle tuottaa suurta iloa, jos joku tykkää teksteistäni. Ovathan ne niin "minua" itseäni.