Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



maanantai 7. kesäkuuta 2010

Diletantin plantoholistin angstisia tunnustuksia

Paljas maa aiheuttaa edelleen ankaria ahdistuskohtauksia. Se ei nimittäin kesän edetessä enää ole paljas. Tai siis on sikäli, että eihän siinä mitään minun istuttamaani komeile. Luonto sen sijaan osaa kyllä täyttää kaikella pirullisensitkeällä pienimmätkin kolot.

Onkohan joku tutkinut, kuinka suuri osa puutarhanperustajan ajasta kuluu rikkaruohojen kitkemiseen? Siinä sitä on myös yksi ikiliikkuja: pitkä kukkapenkki, jota ei ole istutettu täpötäyteen. Aloitetaan tuolta päästä ja päästään lopulta tänne päähän. Ja sitten aloitetaan taas tuolta päästä, johon vähintäänkin yksivuotiset rikat ovat ehtineet rakentaa melkoisen asuntoalueen.

Uudistin tänä keväänä portinpielen kukkapenkin kokonaan. Siihen on uponnut jo melkoinen määrä kasveja, mutta kun en kertaheitolla ole ostanut elävää niin paljon, että ei koloja jäisi, se ei vielä hetkeen näytä yhtään miltään. Ja sekös harmittaa, sain nimittäin Turun puutarhamessuilla siihen ideointiapua ystävälliseltä toimittajalta, joka oli hommissa puutarhalehtensä messupisteellä. Hän oli jopa niin huomaavainen ja ystävällinen, että halusi myöhemmin saada kuulla, mitä istutusalueelle kuuluu. Hehheh, sille ei kuulu vielä pariin vuoteen kovinkaan paljon.

Tämä päivä oli taas puutarhahommaa tyypillisimmillään: seisoin siemenkylvöistä kasvaneet lehtosalvian pikkutaimet kädessä kahdenkin kukkapenkin edessä ja mietin. Mietin ankarasti. Pää kallellaan. Välillä kävelin toisen penkin ääreltä toiselle ja mietin taas. Pää kallellaan. (Olen puutarhaharrastelijoiden Harri Kirvesniemi!) Miksi ihmeessä ihminen kylvää kasveja, joiden paikka ei ole pomminvarmasti selvillä? Salvioidenkin piti mennä portinpielen penkkiin, mutta ei sieltä nyt yhtäkkiä löytynytkään niille luonnikasta paikkaa. Neljä pientä jäi vielä potteihin odottamaan paikan löytymistä, kolme sijoitin talonkulmapenkkiin, 40-senttiseksi näköjään tänä vuonna kasvavan perhoangervon ja yhtä pienen mooseksenpalavapensaan väliin. Siinä jos kasvavat suuriksi, voivat näyttää yhdessä aika hauskalta. Kaikilla on keskenään erilainen kasvutapa ja ulkonäkö, ja ne kukkivat erivärisinä. Salvian pitäisi määritelmien mukaan kukkia yhtä aikaa sekä alkukesän mooseksen että keskikesän angervon kanssa, ja sopia sinisenä väreiltäänkin yhteen sekä vaaleanpunaisen että valkoisen kanssa, mutta katsotaan nyt sitten sinä vuonna, kun kaikki suvaitsevat lopulta kukkia.

Talonkulmapenkissä kasvavan lehtokuusaman taakse ostin eilen kaksi kuunliljaa lisää siellä jo olleen yhden kaveriksi. Se olemassa oleva lienee 'Albomarginata', uusista toinen oli ihan nimetty 'Wide brimiksi', mutta toinen oli vaan 'Hosta'. Aha. Kaunis sekin hosta oli kuitenkin, vähän lancifoliamaiset kapeat lehdet (ainakin vielä näin nuorena), joissa heleän vaalean vihreä kapea reunus. Siitä melkein pitäisikin muistaa napata kuva tänne, kokonaisuus näytti aika kivalta.

Kuunliljat ovat aivan fantastisia lehtiperennoja. Niiden moninaiset värit ja lehtimuodot tuovat elävyyttä mihin tahansa, ja valko- tai keltakirjavilla lehdillä kirkastaa minkä tahansa varjonurkan. Hostien kukista en oikein tykkää, ne ovat minusta vähän sellainen hörsylä kokonaisuus. Jos kukkia tulisi varteen tiiviimmin, tykkäisin niistä enemmän. Onhan yksittäinen kukka kyllä ihan kaunis sinänsä, mutta kokonaisuus ei ole aivan minun makuuni. Ehkä opin pitämään niistä joskus, opinhan rakastamaan homejuustoakin - ihan aikuisiällä, mutta toistaiseksi olen brutaalisti leikellyt kukkavarret niistä pois. Saman teen keijunkukillekin, korallisellaista lukuunottamatta, varsinkin niiden ollessa vielä nuoria. Lehdet niissä ovat se clue.

Kumpikin kasvilaji on muuten juuri sellainen, joka on vaarassa muodostua omallakin kohdallani addiktioksi. Puutarhakeskusteluissa olen törmännyt moneenkin keräilijään - varsinkin heucherat ovat pahan kerran koukuttavia. Aiemmin ajattelin, että ei minusta nyt sentään tuollaista, mutta keijunkukka toisensa perään ilmestyy pihalleni kuin taikasauv... haa! Siinähän se selitys. Mutta kuka sauvaa heiluttaa? Minä en! Ehkä minulla on hyvä puutarhahaltijatar.

Mitäs ne Disneyn elokuvan hyvät haltijattaret olivatkaan, eikös siellä ollut Floora? Taas piti luntata googlesta. Jep, Floora, Fauna ja Ilomieli. En olisi ikinä muistanut.

Eeei... en minä Ruususen haltijattaria tänne halua, pyöriköön siellä 16-vuotiaan prinsessamaailmassa. Minun haltijattareni täytyy kestää krouvia menoa, suoraviivaista toimintaa ja ISOJA haaveita. Haltijattarella täytyy siis olla sekä kokoa että huumorintajua. Norsu?

Voi, etsimättä tuli heti mieleen (katson vielä toistaiseksi paljon lastenohjelmia!) Pikku Kakkosessa pyörivän Naperon vaaleanpunainen Elli-elefantti. Balettitanssija luojan armosta. Siinä se. Elli elefantti on puutarhahaltijattareni!



Kuva on kopioitu sivulta pocoyo.blogs.com

Ellin vieressä Napero (Pocoyo), ja Ankka. Edessä Luppa. Aivan ihana sarja! (Kyllä, äiti tykkää lastenohjelmista.)

Ei kommentteja: