Voi taivahan vallat, mikä lahjojen tulva on vyörynyt auton takakontin kautta pihalleni. Olen aivan pyörällä päästäni, ihan liikutukseen saakka. Että voi ihmisellä olla ihania puutarhaystäviä...! En ikikuuna päivänä voi kiittää tarpeeksi, vaikka tiedän, että sanotte itsekin saaneenne.
Minä olen mielestäni vain antanut pois kaikkea itselleni täysin ylimääräistä, ja olen vain iloinen, että ne ovat saaneet teidän luotanne hyvät kodit. Tokihan sitä omilleen toivoo onnellista loppuelämää ja menestyksekkäitä sijoituspaikkoja. Silti ja siksi tämä omien unelmien kohteiden ylenpalttinen määrä salpaa hengen. Kauan eläköön taimivaihdot! Kauan eläköön pentti, ja penttiläiset!
Kun eilen illalla ajoin lopulta kotiin, soitin jo kotimatkalta Herra Miehelle vain voidakseni heti vuodettaa ääneen onneani. Kotipihalla sain kantaa kolme iiiisoa laatikkoa (yksi on kylläkin matkalla vielä eteenpäin) ja lukemattoman määrän pussukoita talonkulmapenkin viereen. Sisälle päästyäni raahasin Miehen makuuhuoneen ikkunan ääreen tuijottamaan -haltioituneesti? ekstaasissa? häikäistyneenä? No ei... - sitä lahjapakettien (olisiko siellä ollut ainakin yksi vihanneslaatikko) ja -pussien ("piolanin mustaamultaa" niissä on antaja kotiin kuskannut) määrää: "Kato, kato, mä sain kaikki nuo tänään sieltä taimivaihdosta!!" Minulle olisi ollut ihan sama, vaikka hän olisi siinä vaiheessa alkanut luetella piin desimaaleja, en olisi kuullut hänen kommenttejaan (eipä hän todennäköisesti paljon mitään sanonutkaan, ehkä "oho" tai "no niin").
Tänään olen sitten kovalla tohinalla - joka kylläkin suureksi osaksi johtui sääskiarmadan hätistelyistä - istuttanut niitä eri puolille pihaa. Hiki valui, mehua kului ja lika tarttui yllättävän hyvin vaatteisiin. Tuonne meni hopeatäpläpeippiä, tuonne pinkki syysleimu. Sammalleimu tuohon, pikkukurjenmiekkojen väliin, talonkulmapenkkiin ihastuttava turkinpionivauva, samoin aivan lumoava melkein metrinen lehtokielo. Kirjopuntarpää oli kiinnostava, uusi tuttavuus, jonka sijoitin Eka Vekaran nimikkopensaan, siemenestä toissa vuonna kylvämäni japaninruusukvittenin viereen. Sinne sijoitin myös kultatyräkin pätkät, jotka olivat yleisessä jaossa ja joita en ajatellut omaan pihaan edes ottavani. Tarkoitukseni oli viedä ne mukana tämän päivän taimivaihtoon toisaalle (tottahan sitä voi kahdessa vaihdossa samalla viikolla käydä. Kolmanteenkin olin kovasti menossa, mutta kaukomatkailu Kaakkois-Suomeen jää nyt tällä kertaa kuitenkin väliin.). Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että ne voisivat sopia Vekarapenkkiin hienosti, ja niin minä törkeän omavaltaisesti omin ne meille. Mitäs olivat vapaata riistaa. Ei plantaholisti voi kieltäytyä ilmaisesta annoksesta kasveja...
Kalliokielo, muut syysleimut, lisää hopeatäpläpeippiä. Hopeamarunan alku. Arovuokkoa, ah! Ja punaväriminttua, jonka oivalsin olevan onnen omiaan talonkulmapenkin takareunaan, ja jota sain ison palasen jo Mäntsälästä. Sitä piti silti saada lisää.
Ja miten minä vaalisin niitä valkoisen harmaakäenkukan siementaimia, joita peräti viisi kappaletta sain vastuulleni? Punaiset rehottavat valtavan hienoina koristeomenapuun alla, sinnekö nämäkin sijoittaisin? Vai vieläkö siirtäisin ne viilipurkistaan omiin potteihinsa kasvamaan suuremmiksi? Entä, jos tapan ne siinä siirtäessäni? Hirvittää pelkkä ajatuskin. Tämä on Hyvin Vaarallinen Harrastus.
Kovin montaa uutta lajia en halunnut tällä kertaa enää vaihtaa. Nyt on nimittäin tarve muhkeudelle, runsaudelle ja rehevyydelle. Olen niin kyllästynyt pihalla vallitsevaan jatkuvan keskeneräisyyden tunnelmaan. (Siksi olikin maailman järkevin teko räjäyttää se sini-valko- jne. jne. penkki atomeiksi ja alkaa järjestää sitä uuteen uskoon. Sitä kuitenkin on seitsemän kertaa kaksi metriä...) Yhden minulle uuden tuttavuuden kuitenkin sain, ja vielä pyytämättä ja yllättäen: valkokukkainen varjohiippa hiippaili pienenä ja sirona pihallemme, ja pääsi muhkeasti tänä kesänä kasvavan saarnen alle kainostelemaan, ylimalkaisilta katseilta piiloon, vain tarkkaan katsovien löydettäväksi. May she (hän on ehdottomasti "she") live long and prosper!
Tuo kaikki (ja paljon lisää) siis vain eilisillan aikana. Tänään oli sitten se "jenkkien joulu", eli juhlat jatkuivat. Sain lehtokuusaman alle syntymässä olevaan kuunliljakokoelmaan uuden ihastuttavan version. Sillä on pyöreähköt, kookkaat lehdet ja niissä tumman vihreät reunat vaaleamman vihreällä leveällä keskustalla. Yritän selvittää nimeä, mutta hostien maailma on kuin tiheä viidakko, jossa mikään ei ole "ehkää" varmempaa.
Vielä suurempi juhlan aihe, jos suinkin mahdollista, oli omistajansa mielestä väärässä paikassa kasvavan kiinanpionin saaminen mukaan kotiin. Minulla ei tähän saakka ole ollut yhtään pionia, ja nyt niitä yhtäkkiä on viisi. Viisi!! Tämänpäiväinen on soukka, varmaan metrin mittainen, ja sen päässä on yksi tikkarin kokoinen pompula, joka kuulemma aikanaan avautuu ihanana purppuranpunaisena röyhelömassana. Hänestä tuli välittömästi meidän pihan kauneuskuningatar par excellence, 'Festiva maxima' kun on vielä vähän niinkuin teinimissivaiheessa ja 'tohtori Fleming' ei pukannut nupun nuppua. Kuningatar kiskottiin kyllä hieman väkivalloin sijoiltaan, se oli nimittäin kiinnittynyt tiiviisti yhden pensaspionin kylkeen. Täytyy toivoa, että a) hän ei siitä loukkaantunut, b) sijoitin hänet oikeaan syvyyteen ja riittävän hyvään (vai huonoon?) maahan, jotta hän tulevaisuudessa häikäisee olemassaolollaan kaikki pihaamme katselevat tai saapuvat. Hän sai paikan portinpielen penkistä, keskeltä kaikkea.
Nyt täytyy yrittää saada muutama tunti unta, vaikka päässä surisee ja piippaa kaiken tämän autuuden jälkeen. Huomenna on Eka Vekaran jalkapallokoulun MM-kisat ja "soccer mom" aikoo olla paikalla hurraamassa.
Huomiseen! Tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti