Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



tiistai 21. kesäkuuta 2011

Risteyksessä.

Tähän kesään saakka olen rakentanut pihaa parhaan kykyni mukaan (mikä ei tietenkään ole kovin paljon näin "kansakoulupohjalta"). Olen tehnyt istutusalueita, juoksuttanut kasveja paikasta toiseen, siirtänyt pensaita, perennoja ja jopa puita (no, myönnettäköön: nuoria tuijia). Myynyt tai lahjoittanut pois kasveja, joiden ajattelin tuottavan enemmän iloa muille kuin minulle (enkä ole totta vieköön kaivannut niistä yhtäkään), kaataa rommauttanut lahon hevoskastanjan, keskellä silloista kukkapenkkiä kasvaneen koivun sekä yhden äärimmäisen murheellisen näköisen (suru)kuusen, joka tuotti huonoa feng shuita suoraan ulko-ovemme edessä.

Neljässä vuodessa piha on muuttunut paljon. Ystävätär kysyi tavatessamme, olenko koskaan ajatellut julkaista kokemuksiani kirjana? (No EN!) Hän kaipaisi kuulemma teosta "Kuinka minusta tuli puutarhuri ja pihasta sellainen kuin se on."

En ole taaksepäin katselevaa tyyppiä. Tuon keskustelun jälkeen kävin kuitenkin läpi vanhoja - siis vuodelta 2007 olevia - kuvia. Totta vieköön: on täällä erilaista.

Tältä talon länsisivustalla näytti vuonna 2007, ensimmäisenä kesänämme.
 Ja tältä sama sivu näyttää tänään. Koristeomenapuu 'Aamurusko' on kasvanut peittämään maiseman, kasveja on tullut lisää, ja hiekkalaatikko ilmestynyt edellisessä kuvassa vasemmalla olevan jasmikkeen paikalle.
Tässä sama sivusta kuvattuna toisesta suunnasta vuonna 2007. Omenapuu kuvassa oikealla, sen vieressä pienoinen saarni ja äärimmäisenä vasemmalla harmaapihdan oksistoa.





Maisema on neljässä vuodessa täydentynyt. Pihdan viereen on siirretty pieni lehtokuusama, joka on saanut kylkeensä nyt jo ohikukkineen 'Moskovan kaunotar' -syreenin. Keskelle on rakentunut kukkapenkki, joka jatkuu kuusamasta kohti saarnea ja omenapuuta.


Tässä on vuoden 2007 kuvapari samalta puolelta taloa, yhä edelleen ikävästi ruohosaumaisen kiveyksen talonpuoleista sivua, johon jo tuolloin suunnittelin isoa kukkapenkkiä.

Alla olevat kuvat näyttävät saman kohdan tänään. Perheeseen on tullut sekä hiekkalaatikko tykötarpeineen että oma "kokoontumispisteensä" taimivaihdoista saapuneille kasveille (kokoan ne aina tuohon varjoisaan nurkkaan odottamaan maahanpääsyä, varaston ovea kun ei käytetä varsinaiseen tarkoitukseensa).




Talon itäpuolen sivustassa näkyi vielä paljon taivasta vuonna 2007. Puut olivat niin hämmästyttävän pieniä vielä!
Nyt salavat, tuijat ja pihlajat ovat kasvaneet jo tämän kokoisiksi, ja rehevöittävät näkyvyyttä pohjoisen suuntaan mukavasti.

Vasemmalta kuvaan änkeää mukaan jasmike, joka vuonna 2007 oli vielä reilu metrinen pallero. Nyt pensas täyttää koko talonnurkan, ja hieman enemmänkin...



Tähän on siis tähän mennessä päästy. Nyt tuntuu, että olen vähän tienristeyksessä pihan suhteen. Uusia istutusalueita ei oikein voi tehdä (sanoo Herra Mies, jotta perheen miehetkin voisivat käyttää pihaa; kas he kun eivät innostu pioninkukista tai kurjenpolven nupuista) ja olemassa olevienkin suhteen pitäisi tehdä päätöksiä: muutetaanko, jätetäänkö ennalleen, laajennetaanko Mieheltä salaa kuitenkin hieman johonkin suuntaan... (älä, kultaseni, lue tätä kohtaa kovin tarkasti, ethän?)

Elämä olisi paljon helpompaa, jos puutarhamyymälöitä ja taimivaihtajaisia ei olisi. Eihän tänne hakeutuisi uusia kasvejakaan. Nyt "kokoontumispisteessä" odottaa maahan pääsemistä mm. taivaallisen hurmaava tellima, mehevä karhunlaukkamätäs, valkoinen kurjenpolvi ja ainakin kuvien perusteella lähes mustakukkainen harjaneilikka, joita en voinut tarjottaessa vastustaa, vaikka tiesin, että en ole suunnitellut niille paikkaa vielä mihinkään.

Oman haasteensa kaikkeen tuo myös se, että kasvit kasvavat. Puut venyvät korkeutta - ei ongelma - ja leveyttä - iso ongelma. Pensaat laajenevat niinikään. Perennat pullistuvat laajemmalle ja laajemmalle, peittävät toisiaan ja ahdistavat hennommat nurkkaan. Taimivaihtoihin saa näin tietysti hyvin jakopaloja, joten asia ei välttämättä ole iso ongelma, mutta sieluntuskainen ja aikataulullinen haaste kuitenkin. Miten raaskin nostaa kasvin ylös ja rouhaista sen palasiksi? Missähän välissä ehtisin nostaa esimerkiksi 34 liian suureksi kasvanutta perennaa ylös ja paloitella niitä pienemmäksi...? Ja samalla tietysti tekisi kovasti mieli justeerata istutuksia uuteen uskoon; eihän niihin ole ikinä täydellisen tyytyväinen.

Perennoihin sinänsä ei sen sijaan voi muuta olla kuin tyytyväinen. Tämä on meidän pihan parasta aikaa: suurin osa kasveista on hienosti kukassa.


'Festiva Maxima' ja "kakadutyyli"


Saman pionin toinen nuppu. Tulee paljon punaista.
 
Joku kerrannainen akileijan siementaimi,
risteytynyt miten milloinkin. Huomatkaa mahtava
säännöllisyys terälehtien sijoittumisessa!

Sydäntäsärkevän herkkä ja ihastuttava perhoangervo

Ensimmäinen varjoliljan kukka


Kellokärhö 'Hanajima' avaa kukkansa ihan kohta!

Tähkähietaliljatkin alkavat kukkia.


Erään päivän kova sade koitui kuin koituikin 'Dr. Alexander Flemingin' kukkien kohtaloksi. Kolme valtavaa mollukkaa taittui varrestaan. Nyt nämä "vauvanpään kokoiset" hattarat koristavat takakuistin pöytää. Sisälle maljakkoa ei voinutkaan ottaa, vaikka ensin yritin: terälehtien lomasta alkoi sellainen pitkä marssi, etten ole ikinä nähnyt. Tyyppejä jos sun minkä näköisiä tipahteli jo työpöydälle kodinhoitohuoneessa, missä varsia katkoin ja enimpiä lehtiä irrottelin. Tuumasin, että tätä armeijaa en halua keittiön tai olohuoneen valloittajaksi... Onneksi sää on sallinut takakuistilla ruokailun ja oleilun; olen siis päässyt nauttimaan noista ihan lähietäisyydeltä. Ja onneksi kasviin jäi myös kiinni reilut puolenkymmentä kukinnan eri vaiheissa olevaa vartta.
Nyt siis tiedän varmasti, miltä "Tohtori F." näyttää. Ihana hömpsykkä vaaleanpunainen, kuin hattara! Ei kovin vakavasti otettava tohtori, anteeksi nyt vain...

6 kommenttia:

Omenaminttu kirjoitti...

On hauska tarkastella kuvien kautta asioita "ennen ja jälkeen".
Tosi kiva tuo kerrannainen akileija, en ole ennen nähnyt. Ihan vieras on myös tähkähietalilja. Itkettämään melkein rupeaa, kun näen jollain varjoliljoja: olen istuttanut niitä kymmeniä (valkoisia, taimina) monien vuosien aikana ja yksikään ei ole noussut. Mitäköhän niille mahtaa tapahtua? Pitäisi kuulemma olla ihan helppo.

~R&T~ kirjoitti...

Hauskaa, mekin olemme muuttaneet nykyiseen pihaamme 2007! Olen koittanut myöskin muistaa ottaa kuvia matkan varrella kun äkkiä unohtaa, miltä näytti silloin ennen. Meillä tosin työ on ollut takaperinkelausta jos vertaa sinun kuviisi :D
Täällä on keskitytty raivaamaan oksasaksien ja silppurin kera puita ja pensaita jotta perennoja mahtuisi jonnekin...Vanhassa pihassa kun 50 vuotias syreenikin on -sanoisinko-melko mittava. Omenapuista puhumattakaan.

intopii kirjoitti...

Omenaminttu: eikö ole vinkeä akileija! Luulen kerrannaisuuden "periytyvän" saman penkin toiseen päähän sijoittamillani 'Green apples' -jaloakileijojen taimilla, jotka ovat aikaa sitten taantuneet vihertävistä valkoisiksi. Ne ovat risteytyneet... no, jonkun muun akileijan kanssa, ja tuossa on lopputulos. Kiva pörröpää.

Ihmeellinen on varjoliljojesi kohtalo! Mihin lie kadonnevat. Kiinaan (sen verran syvälle ne kai pitää istuttaa)? Nuo punaiset olen saanut maitopurkkeihin haudattuna taimivaihdoissa, ja olen ilmeisesti onnistunut kaivamaan niille riittävän syvät kuopat, koska nousevat nätteinä joka vuosi. Nyt luulen niiden jopa siementäneen ympäriinsä, sillä penkistä nousee vihreitä hammastikkuja :-D Valkoinenkin minulla on, samalla tavalla saatuna, ja tänä vuonna se teki ensimmäiset lehtensä. Tähän saakka olen tuijottanut parin kesän aikana pelkkää merkkinä ollutta kivenmurikkaa...

Tähkähietalilja on ihana. Ostin niitä männäkesänä Tommolan taimistolta Toivakasta, Keski-Suomesta. Siemenestä en ole onnistunut niitä lisäämään, vaikka nuo hienosti siemeniä tekevätkin. Ovat ehkä hitaita nekin?

R&T: me löydämme yhä enemmän meitä yhdistäviä tekijöitä :-D Paitsi että meidän piha ei ole viittäkymmentä vuotta vanha, vaan viisitoista... Tätä ei todellakaan tarvinnut kaivaa esiin; yhä edelleen yritän piilottaa pihaamme maailmalta - ja naapureilta heti aitojen takana. Minäkö introvertti??

Kuvat alkavat vasta nyt merkitä jotakin, kun aikaa on ehtinyt hetki vierähtää. Vaikka missään ei ole mitään varsinaisesti kaunista, on mukavaa katsella jo taaksepäinkin, ja huomata, että olen minä jotakin saanut täällä aikaiseksi. Samoin tietysti luonto; kyllä puut ja pensaat ovat kasvaneet ihan ilman minun apuani! Ainoastaan saarniparan olen mielestäni "pelastanut" silloin 2007 kauhealta tukehtumiskuolemalta: sen tyvelle oli jätetty juuristoa koossa pitänyt muoviverkko kiertymään rungon ympärille. Käytin aika tavalla aikaa ja energiaa sen poiskiskomiseen, ja varsinkin tänä kesänä puu on kyllä venähtänyt pituutta ja leveyttä. Ehkä se joskus vielä tarjoaa ihanan istuskelupaikan oksiensa alle.

jori kirjoitti...

Siis aivan ihania postauksia intohimosta ja puutarhamatkasta. Joskus on hienoa kelata aikaa taaemmas jat katsahtaa mitä sitä onkaan saanut aikaan. Upeita asioita, hienoja muistoja ja suloisia kukkia - vau

intopii kirjoitti...

Kiitos, jori <3 Kommenttisi lämmitti kovasti.

Kyllähän siitä saa jonkinlaisen oivalluksen oman tekemisen vaikutuksista, kun huomaa välillä katsella taaksekin päin. Teen sitä vain aika harvoin; ennemmin tohisen kohti uusia seikkailuja :-)

♥Min Eden♥ kirjoitti...

Helou!
Kyllä aina on kivaa katsella "before and after" kuvia, sillion huomaa että puutarha kyllä tosiaan kehittyy joka vuosi.
Ja hm..kiitos huomautuksesta, painovirheestä :D on se vaan 0,5 cm. Korjaus tuli samantien. Thanks!