Ruotsissa kaikki on paremmin. Tukholma, osa 3.

Itämaista tyyliä oli koottu yhteen hallin osaan. Jokin oli ihan ok, jokin nauratti, jokin ei viehättänyt silmää laisinkaan. Tässä muutama makupala.

Patsaan ja sen parin sai korkeimman tarjouksen tehnyt viedä kotiinsa messujen jälkeen. Mahtoivatko "veljekset" mennä kaupaksi? Huomatkaa koko - mittatikkuna vieressä oleva mies. Patsas oli toki korokkeella, mutta silti.

Tähän oli koottu kaikenlaista eksoottisen näköistä ja toivottu, että se vetoaa. Tai että joku huomaa tuosta jonkin itseään kiinnostavan yksityiskohdan. Tai että partaheppu saisi edes yhden kalan. Lopultakin.

Nämäkin ymmärsivät esillepanon huvittavuuden!

Messujen parasta itämaista antia: lounas!

Muutama istumapaikkakin messuilla oli. Minä tosin uskalsin lepuuttaa näissä vain silmiäni. Hauskoja ja / tai kauniita yksityiskohtia.



Kuvakollaasilla päällystettyjä jakkaroita.

Raaskisin jopa istua, jos alla olisi scilloja!



Tässä voisi tähtitaivaan alla lepäillä.

Messuilla oli "Paras parveke 2011" -kilpailu. Ruotsissa myös parvekkeet ovat ihan toista maata. Vissiin.

Mitäkö itse ostin? Istukassipulipussin, jossa oli puna-, kelta- ja hopeasipuleita. Valkosipuli-istukkaita. Sekä pari pientä tainta Odlarglädjen-nimisen firman osastolta, jossa oli kaikkea ihanaa ei-niin-tavallista. Mutta sitäpä he lupaavatkin. Kolme tiarella 'Crow feather'ia ja yhden muhkean tyräkin, Euphorbia dulcis 'Chameleon', josta muistelin lukeneeni positiivisia kommentteja jostakin lehdestä, mutta jota olikin kehunut matkaseuralaiseni, jolle tyytyväisenä lounaalla ostoksiani esittelin. Todellista piilovaikuttamista!!

Mitä EN ostanut, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt? Tätä. Vieläkin harmittaa, että palasin takaisin myyntipöydän ääreen vain ottaakseni valokuvan. Puusilmä!!!



Maailman kaunein joulukuusenjalka.



Miksikö messuilla oli myynnissä kuusenjalka? Minun vuokseni... Olisin rakastanut tuota loppuelämäni.

Hieno matka. Ensi vuonna uudestaan. Kahdeksi päiväksi, jotta ensimmäisenä päivänä voi tutustua rauhassa, nukkua yön yli ja sitten tehdä harkittuja ostopäätöksiä. Ja autolla, että voi tuoda kuusenjalankin kotiin!

Ruotsissa kaikki on paremmin. Tukholma, osa 2.

Kuvia on paljon. Yritin ottaa kevättä mukaan kotiin ihan kahmalokaupalla!

Tässä on lähestytty lintuteemaa monesta kulmasta. Kouluille oli järjestetty linnunpönttöjen suunnittelukilpailu. Kuvassa on yksi minun silmääni eniten miellyttäneistä.

Ja alla on kilpailun ulkopuolelta jotain ihan muuta. Minusta tuo oli vallan viehko! Varsinkin tuo boheemille tyypille sopiva pikkuyksiö ylhäällä vasemmalla.

Käytännöllisyys ei aina ole Herra Miehen vahvimpia puolia, mutta tästä hän kysyi heti, mitenkähän nuo pöntöt puhdistetaan kesän jälkeen. Oli ihan asiallinen kysymys ;-D Sitä en tullut tutkineeksi. Ehkä rakennelman takaseinä on avoin (koko höskän kai voi sijoittaa esim. talon nurkkaan, jolloin takaosa tulee seinää vasten)? Siinäkin tapauksessa bohemian studio jää siivoamatta. Vaan lieneekö tuolla boheemibirdille edes väliä...

Jos ei jaksa odotella niitä edestakaisin reissaavia tirpposia joka vuosi uudestaan, nämä voi tökkiä pystyyn pihalleen ympärivuotiseksi iloksi.

Ruosteiset / ruostutetut materiaalit näyttivät olevan esillä monessa paikassa. Osa oli vähän erikoisempaa uusiokäyttöä, osa vain hurjan viehättävää.

Kukkaruukku pölykapselista ja renkaasta



Kuninkaallista tyyliä à la Fabergé.



Voihan sen näinkin tehdä!



Tämä vain oli niin söpö...



Upea metalliteos, jossa oli sisällä valonlähde. Tykkäsin!

 Metallia näkyi muutenkin monessa muodossa. Paviljonkeja, pergolakatoksia, istuinryhmiä. Mielestäni tosi kauniita käsintehtyjä Korbo-koreja monen eri kokoisina, joita ottaisin heti myyntiin, jos minulla olisi (netti)putiikki Korppoossa ;-D

Ruotsissa kaikki on paremmin. Tukholma, osa 1.

Suomessa satoi lunta, Ruotsissa oli puutarhamessut. Ja MITKÄ messut! Voi huokaus ja äitienpäivä ja kaikki ihanuus.

Jo laivamatka oli tunnelmaa kohottava. Olin ihan alunperin aikeissa olla pyytämättä ketään seurakseni, kun ajattelin, että saisin olla ihan itsekseni. Onneksi en tehnyt niin, vaan pyysin hyviä ystäviäni mukaan. Sellaisia, jotka eivät olisi kiinnostuneita puutarhamessuista, vaan painaltaisivat Tukholman kaupoissa sillä aikaa. Että saisin olla messuilla yksin.

Toinen heistä lähti mukaan, toinen ei valitettavasti päässyt. Ja sitten kävi niin, että seurueeseen liittyi myös puutarhamessuille matkaava ystävä. Joka sekin osoittautui vastoin etukäteisajatuksiani aivan loistavaksi jutuksi! Ja kun vielä nämä kaksi, toisilleen entuudestaan tuntematonta, tulivat juttuun kuin vasen ja oikea käsi, laivalla oli lusthia kuin Luostolla!

Seura oli hyvää, ruoka oli hyvää, ikkunapöytä oli kuin kirsikka kakun päällä - kirsikka osoittautui lopulta laivamatkojen teemaksi - eikä juomatkaan olleet yhtään pöllömpiä. HIFK voitti Jokerit (no, mielummin näin päin, jos Kärpät eivät enää ole kisassa mukana) ja meri oli sula muutamia kelluvia jääkimpalelauttoja lukuunottamatta. Eikä nuhakaan juuri vaivannut, paitsi hyttikaveria, joka joutui pariin otteeseen tönimään minua, kun kuulemma kuorsasin...

Tukholmassa kutakuinkin ensimmäinen ääni, jonka kuulin astuttuamme maan kamaralle, oli peipposen ihana liverrys. Voi että, siellä oli jo peippoja! Tai ainakin tämä yksi.

Metro- ja lähijunamatkan päässä odotti sitten Älvsjö. Ihmisvirran mukana messukeskukseen, takki narikkaan ja tästä se lähti.

Yksi messuilla esillä olleista asioista oli Drottningholmin puutarhan maailmanperintöluetteloon ottamisen 20-vuotisjuhla. Teeman ympärille oli rakennettu aika upea pienoispuutarha, jossa barokkiasuiset hahmot (päättöminä) seisoskelivat.

 

 Kuvia voi klikata suuremmaksi.

Messujen tämän vuoden teema oli "Plats för sinnen. Tid för grönska." No, olihan messut paikka aisteille ja käytävillä pyörijällä ei voinut olla muulle kuin viherrykselle aikaa, mutta aika ympäripyöreäksi tuo minulle jäi. Varsinkin, kun Ruotsi ei maana ollut viikonloppuna yhtään sen lämpimämpi eikä kevät pidemmällä - peipposta lukuunottamatta - kuin meilläkään. Ja siksi oli pakko yrittää seinien sisäpuolella työntää nenänsä lähelle joka ainoaa kesän merkkiä!

Ei onnistunut.

Minun piti tähän mennessä olla jo kunnossa. HAH!! Ääniefektit ovat edelleen miljardin desibelin luokkaa, yskin tai niistin. Pieni positiivinen nytkähdys on sentään tapahtunut: päätä ei enää juuri särje. Eli ehkä touppinkeista on ollut vähän apua. Tosin tuon sarvikuonon ahkera käyttö on tainnut valuttaa onteloista vettä vähän korviinkin, on pikkuisen rotinaa kuuloelimissä. Onneksi Tukholmaan ei matkusteta lentokoneella. SILLOIN saattaisin miettiä kahteen kertaan, lähdenkö. Laiva on korvaturvallinen vaihtoehto - vaikka muu keho saattaakin joutua koville, jos näin kova tuuli puhaltaa merelläkin.

Pakkaan sellaisen määrän lääkitystä mukaan, että matkaseura voi sairastua ihan mihin vaan, minulta löytyy troppi. Oikein naurattaa itseänikin. Mikään, ei mikään voi estää minua menemästä messuille. Raahaudun sinne vaikka otsanahkaa rypistämällä.

Kunhan päivän kiireet laantuvat - nyt on vauhdissa vain Pikku kakkosen mittainen tauko - käyn vielä messujen sivuilla katsomassa, onko siellä jotakin kivaa viime hetken infoa. Ja sitten pakkaamaan!

Huomenna aamulla menen kuitenkin ensin Eka Vekaran kanssa kansalaisopistoon leivontakurssille. Äiti on vaan apukokkina; siksi uskallan tässäkin kunnossa mennä. Pitäisiköhän ottaa puutyökassista hengityssuojain mukaan ;-)

Ja menoksi taaaaass...

Touppinkia joka tuutista.

Nyt on lyöty kovat piippuun taistelussa poskiontelontulehdusta vastaan (vielä sitä ei nimittäin ole; sain siitä juuri tänään diagnoosin). Antihistamiini-pseudoefedriini -yhdistelmää (oikein sieviä, sini-valkoisia tabletteja) menee kaksi päivässä. Eivät auta nenän tukkoisuuteen, mutta janottavat kyllä ihan pirusti. Vettä menee siis kaksi litraa päivässä. Kuten kai kaikkien vesiuskovaisten mielestä kuuluisi mennäkin, mutta minun sisuskaluni eivät oikein tahdo taipua vesimiehen / -naisen sisuskaluiksi.

Lääkärit ja tuttavat ovat suositelleet nenähuuhtelukannua. Ihmiselle, joka pelkää laittaa päätään veden alle, ajatus veden kaatamisesta ihan vapaaehtoisesti suoraan nenään ei ole ihan se ykköshoukutteleva juttu, mutta niin minä vain tänään tuollaisenkin sarvikuonon itselleni hankin. Mielestäni tuo on hieman, tuota, härskin näköinen kapistus, mutta jostakin syystä design on tuollainen. Mikäpä minä, tavallinen jörndonner, sitä olen arvostelemaan. Näitä tauteja on nyt ollut ihan riittämiin, jos tämä nyt yrittävä on jo neljäs kymmenen kuukauden sisällä, ja jos taistelussa tarvitaan kaikkia aseita, kai siinä tarvitaan sitten tuollaistakin. Tuumasta toimeen, merisuolaa ja lämmintä vettä sisään ja - kaatamaan.

Se tuntui vähemmän inhottavalta kuin kuvittelin. Oikeastaan se ei tuntunut miltään. Vain ajatus etoi etukäteen. Nyt olen lorotellut suolavettä jo kolmeen kertaan rööreistä läpi, kertaalleen Eka Vekaran suuuuuureksi hämmästykseksi, ja odotan mielenkiinnolla, miten poskionteloni puuhaan reagoivat.

Nenän alapuolella olevasta tuutista meni sitten inkivääriteetä ja ruisleipää, jossa oli tomaattia ja purjonrenkaita. Eespäin, eespäin, tiellä taistojen sinuiittia vastaan! Raakaa sipulia ja inkivääriä. Ei maailman maukkain kombinaatio. Erikseen parempaa, ehdottomasti. Mutta mitäpä sitä ihminen ei hädän alla aseekseen ottaisi.

Sielu sai kuitenkin päivän parhaat tropit. Kyllä eilisen päivän lämpö teki lumikinoksille ihmeitä. Tajusin sen jotenkin vasta tänään. Puoleksi lumeen hautautuneet terijoensalavat eivät enää ole puoleksi lumeen hautautuneita. Ensimmäisestä äitienpäivälahjastani, rusokirsikasta, näkyy niinikään jo alaoksatkin - jotka valitettavasti näyttävät lumen painosta katkenneen ihan oksanhangasta. Onneksi runko ei ilmeisesti ole revennyt. Vielä en pääse tarkastelemaan vahinkoja läheltä, sillä puun ja minun välillä on metrin levyinen ja lähes metrin korkuinen hanki. Eli ei se yksi pääsky vielä kesää tehnyt.

Näiden ja minun välillä ei sen sijaan ole enää MITÄÄN!!! intopii proudly presents, only today and for the next eight months (if we´re lucky): Arabis procurrens variegata, Viola labradorica, Sedum spurium 'Purpurteppich' (tai ainakin sillä nimellä myyty) sekä Sedum album, paras bändi ikinä! Ja tähtivieraana pari keväistä kurjenmiekan piippaa, jotka ihan ilmiselvästi töröttävät purppuraorvokin lehtien oikealla puolella. (No, ovat ne siellä, klikkaa vaikka kuvaa!) Ovat joko kevät- tai jääkurjenmiekkoja. Hard rock halleluja!

Kirjavalehtinen suikeropitkäpalko



Purppuraorvokki ja pari kevätkurjenmiekan piippaa.



Valko- ja kaukasianmaksaruohoa

Mutta ei sellaista paratiisia, minne ei käärme(lauma) luikertelisi: eiköhän vain illalla taivaalta rynnistänyt valkoinen kosto. Kamera ei ehtinyt mukaan, kun ISOT hiutaleet viuhtoivat tuulessa edestakaisin; se sai tallennetuksi vain hirvittävän sotkun. Mutta toisaalta, sitähän se. Hirveä sotku. Taas!



Lunta tupaan.

Sitä tuli taas lisää. Voi ÄRMÄKE!! Melkein koko eilisen päivän satoi, vaikka rintaman piti olla kapea ja liikkua nopeasti kohti itää. Hah. Puiden oksat notkuvat taas valkoisina, ja Herra Mies teki jopa lumityöt aamulla. Onneksi aurinko on tehnyt jo myyräntyötä lumikinoksissa, uutta mahtui taas tilalle...

Muutenkin on tullut lunta tupaan: viidestätoista hätäistutetusta akileijan taimesta pystyssä on enää viisi-kuusi (riippuu uskon määrästä). Kyllä harmittaa: olisin niin mielelläni nähnyt kaikki kasvamassa. Pidän akileijan lehtien muodosta ja kasvutavasta kovasti, ja nämä ovat / olisivat olleet vielä mallia "aurea variegata". Kukan väriä en edes muista, sillä sain siemenet eräältä puutarhaystävältäni. Hän kyllä varmasti mainitsi tämänkin asian, mutta kun en kirjoittanut sitä ylös, kukan väri saa olla sitten tulevien vuosien ylläri. Jos nuo reppanat nyt koskaan pääsevät kukintaan saakka... Byää, kun tympii!

Lisäksi sain vielä flunssan. En ole ihan hirveän yllättynyt, sillä Eka Vekara sai kovan nuhan ja yskän alkuviikosta. Vaikka sitä kuinka koittaa käyttää käsidesiä ja pitää hygieniasta muuten huolta, flunssaistakaan lasta on vaikeaa olla pussailematta... Eipä siihen paljon ole siis sanomista, jos itselläkin alkaa nenä valua ja yskä ronkua keuhkoputkissa. Harmittaa, sillä esimerkiksi juuri nyt ulkona on aivan fantastisen hieno alkuillan hetki. Perheen miehet lähtivät sacher-kakun sulatukseen ulos (HM täyttää tänään vuosia) ja harrastavat näköjään tällä hetkellä lumipallokeilailua tai jotakin muuta yhtä mielekästä puuhaa, ja olisin mielelläni mukana. Sen sijaan istun sisällä pino nenäliinoja käden ulottuvilla ja aivastelen. Pärskis!

Taudista huolimatta kotityöt on hoidettava, ja seuraavaksi onkin luvassa taitolajien taitolaji: ruoanlaitto flunssaisena. Olen aina silloin ihan neuroottinen käsienpesijä; lotraan saippuavedellä joka välissä. Varmasti, mikäli joku pöpö ruokaan eksyisi, se keittäessä henkensä heittäisi, mutta en vain osaa toimia toisinkaan. Mielummin keitän katkarapu- kuin pöpörisottoa ;-P Ah, risottot ovat ihania! Se kermaisen pehmeä riisimassa, parmesan, valkoviiniloraus... voisin syödä - ja valitettavasti yleensä syönkin - sitä vaikka kuinka. Kyllä italialaisesta keittiöstä tulee aarteita, ei voi muuta sanoa.

Osaavat ne teollisetkin valmistajat. Ostin päivänä muutamana valmislihapullia, jotka paketin päällä tituleerattiin kreikkalaisiksi lihapulliksi. Olisivatkohan olleet vaikka Atrian tekemiä. EV ihastui niihin aivan ikihyväksi, ja tilasi heti ensi tilassa niitä uudelleen. Tänään hän häikäisi synttärivieraat gourmandiasenteellaan, kun lapset tekivät muovailuvahasta meille aikuisille tilaustemme mukaisesti ravintola-annoksia. Yksi vieraista pyysi perunamuusia ja lihapullia, ja tarjoilija EV kysyi: "Tavallisia vai kreikkalaisia? Kreikkalaiset ovat tosi hyviä." Siinä meinasi asiakkaalta mennä kaffet väärään kurkkuun...

Jaha, nyt loppui tämä puuha: EV huuteli takakuistin ovesta, että äitiiii, mä haluun saunaan. Tämä äiti nostaa siis hihat ylös ja lähtee kiukaan sytytykseen. Hei seuraavaan kertaan!

Pää repeää.

Voi itku, mitä menin tekemään. Istuin tänään taas aurinkomatkalla talonnurkalla, ja annoin ajatusteni vaellella ympäri pihaa. Siinä lähtivät pahaisesti kierrokset nousemaan, ja ennen kuin sain suitsista vedetyksi, hepo läks. Ihan vuoria en siirrellyt, mutta roskakatoksen kylläkin. Lisäksi irrotin osan asfaltista, rakensin uuden ulkokuistin pätkän, ladoin pihakivistä uudet, pehmeästi kaartuvat polut ympäri talon, tein köynnösportin talonnurkalle, rakensin autokatoksen, nostin pystyyn lipputangon sille suunniteltuun paikkaan, ja sain kuin sainkin kasvihuoneen!

Nyt olen ihan ratkeamispisteessä, kun haaveet pyrkivät ulos joka rööristä, mutta mihinkään niistä ei voi tarttua ja ryhtyä toimeen. Kuten todettua: "ammattimainen haaveilija".

Turhautuneisuuden syövereistä yritin katseen voimalla sulattaa lumikinoksia ja monen sentin paksuista jääkerrosta sen pirskatin asfaltin päällä, mutta ei anna vieläkään talvi periksi. Hanget kyllä kohahtelevat matalammiksi, se täytyy myöntää, ja pieniä puroja valuu kohti viemäriä. Jos talvi tuli kerralla rysähtäen, se näköjään poistuu meitä kärsimättömiä ivaten ja oikein kiusallaankin viivyttelee lähtöään.

Siemenkylvöt onneksi yrittävät parhaansa tuodakseen kevättä lähemmäs. Jouduin tekemään "hätäsektion" ja koulimaan akileijat, vaikka olivat vasta sirkkalehtiasteella. Saa nähdä, mitä niille tapahtuu... Halusin kuitenkin edes yrittää turvata vielä pystyssä olevien pikkutaimien eloonjäämismahdollisuudet, sillä taimipolte tai muu inha sieni hiipi jo yhdessä nurkassa kylvöalustaa ja kaatoi taimireppanoita kuin, no, heinää.

Pensaskärhön siemenistä on yllättävän moni itänyt. Tai ehkä niiden itävyys tavallisestikin on hyvä; itse en vain ole koskaan aiemmin yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, joten tomerat pikkulehdet olivat iloinen yllätys!

Kaikki muut kylvöt ovatkin sitten pelkkää mustaa täynnä. Lisäksi osa ulkona kylmäkäsittelyssä olevista on harmittavasti jäätynyt lumenkin suojassa; täytyy toivoa, että pikkuhiljaa lauhtuva sää herättelee siemenet koomasta ja astioissa lähdetään kasvulinjalle kaikesta huolimatta.

Eka Vekaran henkkohtaiset siemenkylvöt, kaksi passionhedelmän siementä ja olisikohan ollut kahdeksan kiivinpipanaa, ovat hänen pettymyksekseen - ja miksei minunkin - nekin vielä ylösnousemusta harkitsevassa vaiheessa. Yritän kovasti koukuttaa pikkuheppua puutarhuroinnin ihmeelliseen maailmaan, mutta harmi kyllä hän osui nyt valitsemaan hämäläistyyppisiä siemeniä kärsimättömän odotuksensa kohteeksi. Into ehtii laantua hyvän aikaa ennen kuin mullasta nousee mitään näkyville! Olisi pitänyt vissiin valita raiheinää :-D

Nyt lähti!!

Sen tunsi heti aamulla: nyt on jokin naksahtanut uuteen asentoon. Ulkona oli lämmin. Sellainen ihana, maitovellin hellä ja pehmeä ilma. Lämpötila oli mittarin mukaan vain hieman plussan puolella, mutta minä leijuin. Se on täällä! Se on oikeasti täällä! Lämpö.

Sen kuuli jo aamuyöllä. Joskus ennen kahta - näin Herra Mies ajankohdan aamulla määritteli - heräsimme molemmat ihan ihmeelliseen, täysin epätavalliseen ääneen. Kuului kova... miten sen sanoisi, no, rompsahdus. Keskeltä unta havahtuessani mielen pohjalla häivähti kaikenmaailman maanjäristykset. Saman tien ymmärrys lähti sen verran toimimaan, että saatoin sulkea tuon vaihtoehdon pois. HM oli heti kaikki antennit pystyssä, minä vain totesin lakonisesti oikea korva tyynyä vasten: "Lumet lähti katolta."

Teimme eilen päivällä kovasti kevättöitä ja minäkin olin petkele pystyssä hojottaen pudotellut autotallin pohjoislappeen reunalta pahimpia palteita alas. No, nyt sitten tulivat loputkin. Aamulla näytti tältä (kuvan, kuten muutkin blogin kuvat, voi halutessaan klikata suuremmaksi).

Tuosta lienee helppoa päätellä, että meillä ei ihan heti viherrä... Toki kuva on talon koillis- / pohjoispuolelta, mutta kyllä sinnekin aurinko paistaa. Kuvan pihta äärimmäisenä vasemmalla on auringossa ihan koko päivän. Etualalla oleva "pehmeämuotoinen" lumikinos on hiekkalaatikon päällä, eli sinnekään ei Eka Vekaralla ole hetkeen pääsyä (mahtaakohan melkeinkuusi enää edes hiekkiksellä suostua leikkimään...?).

Voi, kunpa minä voisin ottaa kuvan säästä. Siis siitä, miltä se tuntuu. Päivä on ihan linnunmaitoa. Vesikourut ronkuvat kuin rankkasateella, eli jos lumet eivät olisi yöllä pudonneet, ne olisivat tänään sulaneet pois. Parkkeeraan pihalle näennäispuuhiin heti, kun olen saanut tämän kirjoitetuksi loppuun, sillä haluan vielä kertoa mielipäiväkirjastani.

Puutarhapuuhat, erityisesti kylvöt, tarvitsevat nimittäin kyllä oman kirjansa. Enhän minä tänne osaa - enkä teidän puuduttamista välttäen myöskään halua - listata jokaista siementä, jotka purkkiin pääsevät. Sitä varten minulla on the Kirja. Jo viime vuonna oli oma kappaleensa, nyt on menossa vuosi 2011. Toivottavasti olette tutustuneet tähän, Inge Löökin Paljain jaloin mummojen puutarhassa on nimittäin ihan ehdoton! Vaikka olen lukenut tekstit moneen, moneen kertaan, silti ne vieläkin jaksavat hymyilyttää, niin erinomaisen hienosti ne kuvaavat tämänkin Mummon puutarhaelämää.

Yksi pieni harmin puoli kirjassa on: se kattaa vain maalis-syyskuun. Kyllähän sitä nyt hyvänen aika kylvetään siemeniä jo tammikuussa, ja pensaita istutetaan marraskuussa! Omat alkuvuoden kylvöni olen siis joutunut mini-minikirjoituksella nykertämään kirjan ensimmäisen aukeaman vasempaan yläkulmaan. Viime vuoden ensimmäisiä kuukausia varten tein "irtolehdet", mutta ne putoilevat aina kirjan välistä pois, joten ne ovat himppasen epäkäytännölliset.

Jos siis olet, Inge, kuulolla, saanko esittää kirjan seuraavaa versiota varten toivomuksen: lisää ihania kuvia ja tarinoita, sekä niiden viereen tammi-, helmi-, loka- ja marraskuu. Ja joulukuukin, haaveillaanhan silloin kaikesta muustakin, miksei myös puutarhasta.

Ai niin: tärkeä asia. Tervetuloa taas yksi uusi lukija, Maarit! Nyt teitä "virallisia" on jo neljätoista. Olen mahdottoman otettu ja iloinen. Ja tosi moni muukin kävijä on uskaltautunut ilmoittautumaan kommentin välityksellä. Wau!

Nyt tämä tyttö lähti ulos. Sommoro.

Salaperäisiä lukijoita!

On aina aivan kutkuttavan jännittävää nähdä merkintöjä noissa kävijäruuduissa kunkin postauksen alla. Kukahan on ollut täällä eka kertaa...? Joku käy jopa aina välillä, ja joku lukee lähes päivittäin.

Jään aina mielikuvittelemaan, keitähän piipahtajat mahtavat olla. Kirjoittavatkohan itse blogia jossakin päin bittiavaruutta? Ovatko he tuttuja (ainakin pari tunnen, hei teille!) vai tyystin tuntemattomia? Puutarhaharrastelijoita vai... keitä muita lienevätkään!

Kyllä se aina mieltä lämmittää, kun huomaa, että joku lukee. Ettei aivan yksikseen täällä riipusta :-)

Eiliseen viitaten...

Tuossa on vielä kuva siitä Raakin kommentissaan mainitsemasta auringonlaskusta eilen. Oli kyllä upeimpia koko alkuvuonna, kuva ei edes tee sille oikeutta.

Vaikka tuo oli sävyiltään kaunis kuin mikä, eilisen päivän paras väriyhdistelmä oli kyllä tämä. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi, että Verho On Punainen ja Aralia On Vihreä. Vastavärit ovat poikaa!!

Eilen oli puhetta niistä drinkeistä. Tekaisin sitten kuitenkin itselleni yhden iltapäivällä, mutta ei siitä rommitotia tullut. Tein vähän toisenlaisen juoman, johon sain idean Omenamintun blogia kommentoineelta joltakulta, jonka nimeä en muista. Tuossa vieressä on siitä tämänpäiväinen versio: mustikoita (eilen oli punaisia karviaisia), maapähkinöitä, kuorittuja auringonkukansiemeniä ja pellavansiemeniä mikseriin, luonnonjogurttia perään, ja tilkka hunajaa. Kaikki mikserillä sekaisin ja nauttimaan. Kuten kommentoijakin (voi itku, kun en voi antaa kunniaa sille, kenelle se kuuluu, kun en muista nimeä!) totesi, tuo pitää nälkää pitkän aikaa. Ja on ihan superhyvää. Erityisesti pidän juomasta, joka on tehty karviaisista. Ekstrabonusta on se, että keksin niillekin nyt siis todellista hyötykäyttöä hillonkeiton lisäksi. Ai niin, se eilinen karviaisjuoma sai ihan oikeastikin drinkkihäivähdyksen: siitä tuli sekoittimessa aika paksua ja keksin lorauttaa sinne tilkan vissyä :-D

Tänään oli mullanvaihtopäivä. Kävi nimittäin niin, että 13 vuotta kaverinani elelleet pullojukkakolmoset ottivat ja salakähmäisesti halkaisivat vanhan ruukkunsa kolmeen osaan. Onni onnettomuudessa oli, että kasvi ruukkuineen oli paikassa, jossa ei edes henkäys juuri liiku lähettyvillä, ja koko hurjuus pysyi kasassa leviämättä ympäri kuistia. Kasvi seisoo vanhan kukkapylvään päällä, ja jos se olisi sieltä rojahtanut alas, sotku olisi ollut ihan kiitettävä.

Veljekset saivat kuitenkin pidetyksi homman kasassa (noin kuvaannollisesti) siihen saakka, että vasta heitä kastelemaan mennessäni huomasin tapahtuneen. Eikä minulla tietenkään ollut oikeankokoista ruukkua missään. Ei muuta kuin pojjaat ämpäriin odottamaan aikaa parempaa. Tänään sitten hain kaupasta herroille uuden ruukun ja sain sinne ujutetuksi heille uutta multaakin, kun oli juuri karvan verran kookkaampi kuin edellinen astia.

Koska jukat hörhistelivät ja pörhistelivät tärkeän näköisinä mullanvaihtoa häiriten, päätin antaa heille tilapäisesti kesätukan. Kutrit ponnarille ja ruukkuun! Komia tuli. Sitten vaan suihkun kautta takaisin kuistille kertomaan kavereille seikkailuista. Ihmeissään olivat, lehtikaktukset, muratit ja kuolemankielissä kituva kultaköynnös.

Terveisiä aurinkomatkalta!

Otin äkkilähdön aurinkoon, kun tilanne vaikutti siihen niin sopivalta. Ja kyllä kannatti! Aurinko paistoi täydeltä terältä ja taivas oli pilvetön täältä tuonne saakka.

En tehnyt mitään muuta kuin loikoilin paisteessa. Annoin ajatusten tulla ja mennä, kuuntelin luonnon ääniä ja lepäsin vain. Teki hyvää!

Sen verran tuulahteli kuitenkin, ettei ihan bikineissä tarjennut säästä nauttia, vaan jouduin menemään enemmänkin sään armoilla. Ylläni olikin tilannepukeutumisen mestariteos: pitkät kalsarit, pitkähihainen t-paita, villasukat, college-housut, ohut villaneule, fleece, toppahousut, untuvatakki, kaulahuivi, huopatossut, nahkarukkaset ja fleecepeitto. Sitten melkein jo tarkeni kuunnella, kun virkeä lounatuuli vihelteli pitkin pihaa, kahisutti puita ja heitteli vettä räystäiden reunojen yli. Lumihanget kohahtelivat välillä jännästi, kun pieni - aina liian pieni - palanen putosi auringon vaikutuksesta alemmas.

Kun ajatukset keskipäivän tienoilla alkoivat yhä tiheämmin karata rommitotiin, päätin palata kotiin. Eihän aurinkoon ryyppäämään lähdetty. Nyt istun sisällä, villasukat, college-housut, pitkähihainen paita ja villaneule edelleen ylläni ja toivon, että kroppa sulaa ennen pitkää.

Mutta kasvot ovat ruskettuneet. (Heh, uskon asia... pisamia taitaa sekin väri olla.) Hieno reissu, menen toistekin!

Kukkia.

Olen tänään pohtinut näitä erilaisia juhlapäiviä, joita vietämme tavalla tai toisella. Joulut ja juhannukset nyt menevät vanhalla rutiinilla ja vanhoilla perinteillä (no, meillä ei sentään lähdetä joukolla hukkkumaan keskikesällä). Meidän perheen perinteisiin sen sijaan esimerkiksi pääsiäinen ei ole koskaan löytänyt sijaansa.

Ja sitten ovat nämä Ystävänpäivät ja Naistenpäivät. Minä en osaa ollenkaan ottautua niihin. Toinen tulee meille lännestä ja toinen idästä, lieneekö vierasperäisyys syynä siihen, että ne jäävät minulle etäisiksi? Vai johtuuko se siitä, ettei kumpaakaan - kuten ei pääsiäistäkään - vietetty lapsuudessa?

Rakastan ystäviäni valtavasti, ja toivon, että osaan osoittaa sen ja arvostukseni heitä kohtaan joka kerta, kun kohtaamme. Siksi 14.2. en osannut erityisemmin huhuilla kenenkään suuntaan. Valentinen päivää me suomalaiset emme perinteisessä merkityksessä edes ehkä osaisi viettää, vaikka kyllä minun ajatusmaailmani Rakkauvenpäivään taipuisi mielummin. Mistähän johtuu, että sitä kuitenkin tulee juhlituksi harvemmin, tuskin koskaan? Puoliso ja lapsi saavat kyllä nähtäväkseen sen kaamean akan pahoine suineen ja virttyneine verkkareineen, mutta harvemmin heitä kohtaan olemassa olevaa rakkautta erityisesti juhlistaa. Höh.

Naistenpäivä ei kai meillä tasa-arvon mallimaassa kosketa sitten muista syistä. Ehkä Naisten Pankki aikanaan kumoaa sen, ja nostaa maailman naiset juhlinnan, tai toivottavasti HUOMION kohteiksi, jos ei muulloin niin jokaisen maaliskuun 8. päivänä. Ainakin tänään on vietetty NP:n vuosipäivää juhlallisin menoin.

Minä sen sijaan olen käyttänyt päiväni muidenkin naisten eteen kuin naistenpankkilaisten, vaikka sinnekin tuli muutama energianripe suunnatuksi. Martat ovat saaneet minun sataprosenttisen huomioni tänään, kun olen työstänyt oman marttayhdistykseni tulevia nettisivuja vallan antaumuksella. Samoin panokseni ovat saaneet Tyynet, entiset kurssikaverini, joiden kanssa suunnittelemme pikkuhiljaa jo tulevan syksyn tapaamistamme.

Eilisenkin päivän teemana oli naisporukka, kolmen hengen "Dream Team", joista yhdellä on tasavuosipäivät tulossa ja kaksi kiertää monta tuntia ympäri yhtä kauppakeskusta täydellistä lahjaa etsien :-D Ja onnistuimme!!

Monessa naisjoukossa minulla on ilo olla mukana. Vaikka naisen euro onkin vain 80 tai jotain senttiä, kyllä meillä tätä henkistä pääomaa on taatusti itsessämme ja toisissamme enemmän kuin missään jääkiekkojoukkueessa. (Tai no, kai heilläkin on keskenään hyvä meininki.)

Rakkaille naisystävilleni, vanhoille ja uudemmille, toivotan siis hyvää tätä ja tulevaa päivää (kas, mehän elämme jo 9. päivän puolella). Toivottavasti huominen on yhtä valoisa kuin kuvanottohetki tuolle tulppaanille.

Herra Miehen kunniaksi on lopuksi todettava, että hän on onnekseni sisäistänyt hienosti nämä "keinotekoisemmatkin" merkkipäivät, ja sain häneltä jälleen ihanan värikkään kukkakimpun päivän kunniaksi. Tässäpä teille maistiaista myös siitä. Harmi, ettei tuoksua saa mukaan, kimpussa kun on sekin <3

Einari Epätoivo

Mikähän siinä on, että yksi ihmisen perusolotiloista on "odotan"?

Minä odotan:
- siementen itämistä
- hetkeä, jolloin ehtisin kylvää lisää siemeniä (kuu nousee, ja minä teen kaikkea muuta kuin kylvän!)
- itäneiden siementen ensimmäisiä oikeita lehtiä sirkkalehtien yläpuolelle
- että jää vihdoinkin alkaisi sulaa etupihalta eikä aamuisin tarvitsisi jännittää, kaatuuko vai eikö kaadu
- lumikinosten häipymistä huitsinnevadaan!
- mullan tuoksumista
- sitä, että saisin taas kääntää viimevuotisen kompostin ja levittää toissavuotisen perennapenkkeihin
- viime vuonna istuttamieni perennojen jälleennäkemistä
- sitä, että syksyiset kukkasipulit kasvaisivat oikein komeiksi
- näkeväni pionit kukassa (tai edes hengissä)
- kahden ja puolen viikon päästä koittavaa Tukholman puutarhamessumatkaa (toivottavasti en pety...)

Odottaminen on vihoviimeistä. Todellakin Einari Epätoivon elämää. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveitäni, ja nyt minulla on kaksi asiaa, jotka sitä erityisesti koettelevat: yksi puutarha ja yksi viisi ja puolivuotias, jota ei huvita pukea toppahaalaria.

Minä olen zen. Minä olen täysin zen. Tyyni, rauhallinen, kuin vedenpinta. Meditoin, hengitän. Ei tuulenvirettäkään. Vain tämä hetki, ei odotusta.

Bullshit. Heti mulle kaikki tänne nyt. Minulle luvattiin, minulle NÄYTETTIIN kevätaurinkoa. Missä se on nyt, kysyn vaan. Haluan rahat takaisin, tämä on huijausta. Minä TUNSIN, kuinka se lämmitti. Minä näin sen omin silmin. Minulle on ilmestynyt pisamia, joten auringon täytyi olla olemassa. Poljen jalkaa kuin se viisivuotias, niin, että lattiaan tulee reikä (hei, saisikohan tällä asfaltin pihalta hajalle?). Minä TAHDON kevään, terveisin intopii, 5 vuotta.

Huokaus.

Huomennakaan en ehdi kylvöpuuhiin. Ehkä keskiviikkona. Tai torstaina.

Edellisessä postauksessa oli merkintä siitä, että joku oli löytänyt tänne ensimmäistä kertaa. Tervetuloa vain! En minä oikeasti ole näin sekopäinen... ainakaan joka päivä. Joskus vain iskee puutarhaikävä avokämmenellä poskelle. Läts.

Kaffetta vieraallekin.

Sain tänään vieraan. Vähän niinkuin puutarhavieraan, vaikka puutarhasta ei pitänytkään puhua, vaan kaikesta muusta.

Ette ikinä usko, mitä vieras toi tullessaan: sain kaksi KoKo Roses -sarjan mukia <3 Ihan noin vain! Olin niin onnellinen ja otettu, että. Mukit pääsivät välittömästi niille tarkoitettuun käyttöön; niistä tarjotaan jatkossa kahvia tai teetä puutarhavieraalle / vieraille. (Kolmea enempää ei siis niissä kesteissä voi olla, tai joudun tekemään tyylirikon ja ottamaan esiin ihan väärännäköisiä kippoja.)

Vaikka puhetta riitti aiheesta jos toisestakin, teimme kuin teimmekin myös pihakierroksen. On melkoisen eksoottista esitellä jollekin istutuksia, jotka ovat n. 90-senttisen lumihangen alla: tuossa on mongolianvaahteran taimi, tuolla on suviruusua, tuossa nurkassa kasvaa hopeapensas (kasvaa, kasvaa, vaikkei näy. Se onkin uskonasia.) Vaatii kuulijaltakin melkoista uskoa kyetä sielunsa silmin näkemään kaiken sen, mitä viittilöin oikealle ja vasemmalle. Toivottavasti tulee tilaisuus tehdä sama viittomaharjoitus myös sitten, kun lumet ovat muisto vain ja puutarhakierrosta ei tarvitse rakentaa pelkän tarinoinnin varaan :-D

Keskusteluiden lomassa puhuimme sitten kuitenkin myös puutarhaa (ei kai kaksi aiheesta kiinnostunutta VOI välttyä puhumasta siitä, vaikka toinen tekee sitä työkseen ja halunnee epäilemättä joskus olla oikeasti myös vapaalla), ja puhe kääntyi mm. sipulikasveihin. Siinä muistin ostaneeni kaiken muun maahan kaivetun ohella kääpiötulppaaneja, mutta jo tässä vaiheessa vuotta todellisuus iski kuin leka: minulla ei ole tuon taivaallista käsitystä siitä, MIHIN ne istutin. Ei niin minkäänlaista mielikuvaa. Olen ihan satavarma (satakymmenenvarma!), että keväällä innostun hankkimaan uusia taimia, tai vaikka edes orvokkeja, ja kaivaa ruopsautan hankinnat haukkamaisella täsmällisyydellä tasan siihen kohtaan, missä ihanuuksien sipulit odottavat lupaa nostaa vihreät piipat maan pinnalle. Ja halkaisen ne lapiolla tuusan nuuskaksi :-<

En tajua, miksi en kirjannut millimetrin tarkkuudella näidenkin sipulien sijaintia ja tatuoinut paikkatietoa vasempaan - olen vasenkätinen - kämmenselkääni. Kaikkien muiden sipuleiden parkkipaikat nimittäin kirjasin (mutten tatuoinut...) ylös. No, turkestanicatkin ovat jossain ja sieltä jostakin ne keväällä toivottavasti nousevat ennen kuin ehdin listiä ne hengiltä.

Teräaseiden heiluttelusta puheenollen: tein iltapäivällä "kevättä", eli hakkasin petkeleellä asfaltin päältä jäätä ja levittelin palasia auringon sulatettavaksi. Aurinkoa tosin ei näkynyt tänään kuin sen verran, että saattaa sanoa sen näyttäytyneen. Tämä on sitä tavallisen ihmisen hölmöläisvaihetta: ensin sitä näkee silmittömästi vaivaa kasatakseen kaiken taivaalta satavan lumen isoiksi kinoksiksi eri paikkoihin pihaa, pois kulkuväyliltä, ja sitten sitä alkaa lämmön lisääntyessä levitellä samaa lunta takaisin väylille sulamaan. Voi äly hoi... En vain voi olla tekemättä sitä, kun olen niin malttamaton saamaan kaikki rakkaat kasvini taas esille hangen alta. Viittilöinti nimittäin nosti pintaan melkoisen ikävän... <3 Voi, siellä ne kaikki ihanat ovat, niin kaukana, vaikka lähellä. Jokohan kuukauden päästä voisin nähdä multaa?

Luin joku aika sitten lehdestä, että mullassa on jokin aines, joka tuottaa ruopsuttajalle mielihyvähormonia. En ole lainkaan hämmästynyt! Me tuhannet ja taas tuhannet kaivajat emme VOI olla väärässä: kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa. Purjehtijoille terveisiä: olette niiiiiiin hakoteillä. Vai Lasse Mårtensonko se purjehtijoiden puolesta sitä yritti todistella...?

Toki vesillä liikkuminenkin on hienoa. Rakastan merta. Ja nimenomaan merta; en ole ollenkaan joki- tai järvi-ihminen, vaikka Ounas- ja Kemijoessa ei olekaan mitään valittamista. Oulujoki on kotijoki, joten sitä olen jäävi arvostelemaan, mutta vaikkapa Seinäjoki on liikuttava pikku noro, jonka yli vaatimattomampikin pituushyppääjä voi vetäistä kolmen metrin vauhdinotolla käyttäen vain vasenta jalkaa. Sanon tämän silläkin uhalla, että pohjalaiset lukijani inhoavat minua lopun ikääni. Mutta siis haloo: Kemijoki jopa keskellä Rovaniemeä vaatii jänneväliltään 126-metrisen Jätkänkynttilä-sillan. Se on JOKI.

Meri on silti rakkaani, sielunmaisemani. Meri, kauniin pehmeiksi hioutuneet rantakalliot ja pienet vaahtopäät, joita katselen isosta ikkunasta, syksyn hämärässä, jalat kohti takkaa, villasukissa, ja vieressä lasi konjakkia. Siinä se.

Muistan kyllä istuneeni joskus kyyneleet silmissä myös Ylläksen rinteellä, Ylläsjärven puolella, ei-sesonkiaikaan syksyllä, jolloin liikkeellä ei ollut ketään muuta. Tallasin Eelin kauppaan kävellen, rospuuttoaikaan, ja olin äärettömän, täydellisen onnellinen.

Kumpikin mielikuva tekee minut ehkä vieläkin onnellisemmaksi kuin puutarhani. Hassua. Mutta elämäpä ei koskaan ole sitä, miksi sen kuvittelee, ja juuri siksi se on niin mielettömän hienoa. Kyllä sen kunniaksi yhdet kahvit ruusukupista voi juoda. Vaikka vieraan kanssa. Ihan vaan tutustuakseen.

Pieni mainos vielä.

Olen jo aiemmin löytänyt Omenamintun ihanat reseptit, ja hänen bloginsa kautta pääsin tutustumaan myös Italiansalaatti-blogiin.

Kaikki ruokaa rakastavat ja sitä mielellään tekevät, tutustukaapa kumpaankin kohdan "Minä luen: " kautta!

Lurps ja nam...

Wau, mikä päivä!!

Kyllä luonto nyt tekee todella töitä päästääkseen tämän maan paratiisinrakentajat töihin. Tänään oli takuulla lämpimin päivä koko vuonna (ja vuottahan toden totta on kulunut jo kokonaista kaksi kuukautta). Aurinko paistoi kaikin voimin, vesi lorisi ränneissä pääsemättä ainakaan meidän sadeveden kerääjistä sen pidemmälle tuubien ollessa umpijäässä. Lumi suli talon eteläkulmalta paljastaen niin suuuuuuuresti rakastamani asfaltin - not, ja linnut pöristelivät edestakaisin ihan vimmapäisinä.

Kävin heti aamulla jo hiihtämässä. Latu oli paikka paikoin tosi pehmeä, mutta siellä, missä pohja oli kova, lykkiminen meikäläisenkin taidoilla ja tyylillä oli silkkaa nautintoa. Huomasi, että hiihtolomaviikko oli ohi: kanssani latua sahasi vain yksi muu lylynlykkijä. Hiihtelin puolitosissani vajaan tunnin verran, mutta sitten oli jo pakko pysähtyä nojailemaan sauvoihin ja kääntää kasvot kohti valoa.


Ei puuttunut kuin latukahvila!

Henkilökohtainen ski bistro

Sen järjestin sitten kotipihalle, kun olin käynyt suihkussa - kyllä ladulla hiki tuli - ja asetellut puutarhatuolin ja pikkupöydän talon lämpimimpään nurkkaan, kas näin:


Jos suksista vasemmalla ei olisi meidän autotallin (siis rytövaraston) ovet, tuohon kohtaan yrittäisin varmaan joskus jonkun kukkapenkin tällätä. Se tietysti edellyttäisi sen asfaltin räjäyttämistä taivaan tuuliin, mutta senhän minä muutenkin joskus vielä teen. Tuo on tontin aurinkoisin ja tuulensuojaisin paikka, ja ajattelisin, että tuossa voisi pärjätä jokin niinkin ihana ja eksoottinen kuin jokin magnolia...

Istuin tuossa varmaan puolitoista tuntia pikkulattesta ja sienisalaattileivistä sekä auringon mahtavasta lämmöstä nautiskellen. Kyllä elämä voi joskus, hetkittäin, olla aika taivaallista.

Siinä ehti ajatella asian jos toisenkin, ja yhtäkkiä, kun teki mieli jo ryhtyä johonkin, päällimmäiseksi ajatukseksi nousi kodinhoitohuoneen kaappien ja laatikoiden siivous. Ja käsittämätöntä kyllä: minä lähdin sisälle ja siivosin.

Kannoin ison stockan vaatemuovipussin roskikseksi viereeni ja aloitin. Heittelin kaikki turhat tavarat pussiin istuimen alla olevasta laatikosta ja järjestin sen uudelleen. Nostelin siivouskomerosta joka ainoan artikkelin silityslautaa lukuunottamatta ulos ja pyyhin kaapin puhtaaksi. Siinä nostellessani totesin, että siellä sitä vasta turhaa roinaa on, ja viskoin laajassa kaaressa kaikenmaailman muovipulloja ja pesuaineen jämiä armotta kassin nieluun. Jos jotakin tuotetta ei ole käytetty kertaakaan näiden neljän vuoden aikana, ei sitä ehkä käytetä seuraavan neljän vuoden aikanakaan. Ja jos käytettäisiin, sitä saa kaupasta sitten uutta, eikä mennä konkurssiin hankinnan myötä.

Teippasin Marttojen siivousvinkkejä sisältävän monisteen kaapiin sisäseinään, listasin muutaman hankinnan ostoslapulle, ja olin tyytyväinen. Puhtaalta tuoksuva, järjestyksessä oleva, ajatuksella valittuja tuotteita sisältävä siivouskomero on muuten yllättävän kiva asia.

Samalla draivilla putsasin myös pesuainekaapin kodinhoitohuoneen pesualtaan alapuolelta, sekä siirryin rohkeasti keittiön puolelle ja järjestin sieltäkin yhden sotkuisimmista laatikoista uuteen uskoon. Takkahuoneen sohvalle - voi, kun joku ostaisi sen meiltä pois! Ihana Iskun "sivustavedettävä" vuodesohva, mutta ei enää meille tarpeellinen - järjestin omat lehteni näkysälle: puutarhalehdet yhteen pinoon, sisustuslehdet toiseen pinoon, läpiselattavat ja poisheitettävät kolmanteen. Ja taas tuli hyvä mieli. Oli ihan Martta-olo ;-)

Ei ehkä maailman paras ilma siivoukseen, mutta inspiraatio oli kohdallaan. Huomenna... jatkuu. Ehkä. Tai sitten innostun ihan muusta :-D