Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



perjantai 16. syyskuuta 2011

Voi, miten aika kuluu.

Taas on vierähtänyt aikaa siitä, kun olin täällä. Nyt nautiskelen ja luen sekä teidän kommenttejanne että ihania blogitekstejä, joita muut ovat jaksaneet iloksemme kirjoittaa.

Kesä alkaa näköjään olla ihan oikeasti takana. Illat ovat viileitä, aamut ovat viileitä ja sumuisia. Kyllä ihmisellä pitäisi olla käytössään kaksi aika-avaruutta! Vaikka nautin siitä, että käyn töissä, nyt huomaan, miten paljon muuta tärkeää minulta jää tekemättä ja kokematta. Sumuisten aamujen maisemat työmatkalla ovat sellaisia, että melkein joka mutkassa (niitä on runsaasti matkalla moottoritielle) avautuu ihana, kumpuileva maalaismaisema, jonka syksyiset sävyt salpaavat hengen. Yhdessä kohdassa on niin häikäisevän punainen vaahteranlatva, että voisin pysähtyä vain ihailemaan sitä. Toisesta paikasta näkyy vieläkin smaragdinvihreää nurmea valumassa polveilevaa maanpintaa pitkin, ja tien toisella puolella on mahtava tilkkutäkki ruskeaa, keltaista ja oranssia. Kaikkea tekisi mieli kuvata! (Missähän se muuten sanotaan, että työmatkat pitää ajaa pysähtymättä ja viivyttelemättä ja suoraa päätä pisteestä A pisteeseen B? Ehkä tieliikennelaissa, jossa toivottavasti kielletään auton pysäyttely kapean, mäkisen ja mutkaisen tien reunaan, jossa ei ole pientareita, ainoastaan työmatkaliikennettä.)

Mitäs tässä välissä sitten on tapahtunut? Kamera on yllättävän hyvä päiväkirja; onneksi otan kuvia edes jostakin.

Kuten vaatimattomista (verrattuna muutamaan muuhun blogistiin...) kukkasipulihankinnoistani. Tuossa todellakin on kaikki tähän mennessä. Valkoista idänsinililjaa, kahta eri väriä pikarililjaa, joita rakastan, mutta nuo jostakin syystä ovat ensimmäiseni. Vaaleanpunaista kevättähteä, 'Don Quichotte' -tulppaneja sekä sydämeni nurinpäin kääntänyttä viinilaukkaa. En uskalla ostaa enempää siksi, että pelkään uupuvani istutushommissa. Kyllähän noita pieniä painelee peukalolla maahan, mutta isompien kaivuu perennojen joukkoon onkin vähän viheliäisempää hommaa. Kumman pitäisi olla ensin, munien vai kanojen, kukkasipulien vai perennojen? Äh.

Mitäs muuta oli? Suomi-Ruotsi -maaottelu Eka Vekaran, hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa. Lauantaina piti mennä, mutta ostin vahingossa netin kautta liput perjantaiksi. Kuusivuotiaat olivat urheita kannustajia loppuun saakka, vaikka haukotukset meinasivat kiskoa alaleuan irti muusta päästä. Meidän pikkumies sippasi autoon, kaveri sinnitteli silmät avoimina kotiin saakka.

Hyvin siellä muuten kävi. Ainakin vielä perjantaina näytti tältä. Näin lähes täti-ihmisen silmin saatoin läheltä todeta, että Suomella on Todella Edustavia seiväshyppääjiä tällä hetkellä. Taidoissakaan ei kai kotimaan tasoa ajatellen ole moittimista, mutta kyllä sitä kisaamista mielellään katseli monesta muustakin syystä. Sattumoisin lähin suorituspaikka oli juuri seiväs. Kiitos, kohtalo.


Aikamoisen viivyttelyn jälkeen sain hankituksi etukuistin parvekelaatikoihin syyskukat. Orvokeista suoraan näihin... Ehkä siinä olisi välillä voinut vielä olla jotakin, mutta en vain saanut laitetuksi. Laatikotkin piti vaihtaa, kun edelliset olivat jostakin syystä siipeensäsaaneen näköisiä.

Nuo pärjäävät nyt sitten oman aikansa. Talveksi en kyllä laita enää mitään, vaikka yleensä on ollut kanervia ja havuja.

Tai ehkä laitan.

Isot mustat kesäkukkaruukut etupihalla ovat edelleen kesäkukkamoodissa, vaikka lobelioista ja muista kukkivista - poutapilveä lukuunottamatta - on jo aika jättänyt kauan sitten. Oikein harmittaa, miten sitä muuttuu aikaansaamattomaksi (vai ajattomaksi, noin ajanpuutemielessä), vaikka puutarhamyymälä on muutaman kymmenen metrin päässä joka ikinen arkipäivä. Kiire työpöydän ääreen, kiire päiväkotiin. Siinä välissä ei ehdi ostoksia tehdä. Ehkä minä maanantaina tempaisen, tämän päivän kun köhin ja yskin ja niistän kotona, pystyssä olen troppien voimalla. Mies sanoi, että haukahtelen. Kyllähän minä vähän siltä kuulostan. HAU.

Voi, miten aika kuluu. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten minulta pyyhkäisi jalat alta nuori (kamalan nuori!) mies. 16.9.1991 keittelin sille ilta(yö)teetä vuokrakaksiossa Rovaniemellä. Tänään juotiin aamukahvia tämän kodin keittiön pöydän ääressä. Yhtä ihana se on kuin silloinkin. Nyt siinä vain on enemmän rakastettavaa kuin siinä kukkakepissä muinoin (xxx, kulta!).

6 kommenttia:

Saila kirjoitti...

Voi kun ihana kirjoitus, varsinkin tuo loppu! ❤ Onnenmuiskaus täältäkin.
Tuli vaan mieleen, kun huumorinaisia olen, että sulla kyllä olisi käyttöä pitkälle kukkakepille kun on tuo puutarha... mutta ehkä se on kumminkin kivempi että mies on kahvipöydän ääressä kuin pihalla seisomassa.
Hau vain, ja pikaista paranemista! On kiva tavata sua välillä täälläkin, kun kirjoitan puutarha-aiheista niin onhan niitä mukava jakaa puutarhamielisten (blogi)ystävien kanssa. Ja joidenkin kasvien kohdalla en voi olla ajattelematta, että tää Intopiin pitäisi nähdä/lukea. Vaan lukupakkoa ei saa olla.
Miten hienolta kuulostaa tuo työmatkasi! Tulee ihan mieleen pienenä ja edelleen niin rakastamani James Herriot -sarja ja muutkin Englannin maaseudun tv-sarjat, missä körötellään ylös alas mäkiä ja mutkia mitä kauniimmissa maisemissa. Että juuri sinulla, joka tosissaan osaat arvostaa tuon maiseman kauneutta, on juuri tuollainen työmatka! Ja jos et kävisi työssä et näkisi sitä, et varmaan lähtisi silloin tällöin ajelulle vain katsoaksesi aamusumuista maisemaa...
Pikaista paranemista!

intopii kirjoitti...

Kiitos muiskauksesta! Ja toivotuksista. Kyllä minä näistä aina paranen :-)

Kyllä se kukkakeppi kätevä olis ulkona, mutta pehmoisempi täällä sisällä on vielä kätevämpi. Se on esimerkiksi sohvannurkassa oikein kätsä.

Sun pitää ehdottomasti aina vinkata mulle hyvistä jutuista. Sitä vartenhan ystävät ovat!

Kyllä, olet ihan oikeassa: rakastan työmatkaani. Se on ehdottomasti paras suunta, jos jonnekin pitää meiltä lähteä ajamaan. Ajatella, että saan huristaa kyseistä tietä pitkin joka päivä! Jostakin syystä se ei takaisin tullessa ole ollenkaan niin kiva kuin mennessä. Ehkä se on aamun valo? Ja avautuvathan maisematkin usein kauniimpina vain yhdestä suunnasta.

~R&T~ kirjoitti...

Minulle tuli kanssa idyllisestä työmatkakuvauksestasi heti mieleen James Herriot :-O
Tähän aikaan vuodesta aamut on tosiaan upeita, toisinaan valokuvauksellisia, toisinaan niin usvaisia että oikeastaan salaperäisiä.
Olette olleet siis maailmaennätys yleisöaaltoa tekemässä maaottelussa ;) (vai oliko se la?) Meidänkin isommat miehet nimitäin olivat siellä pe-la yleisönä ja kovin tulivat touhukkaina kotiin sunnuntaina. (Suomen miehet/pojat voitti ja naiset/tytöt hävisi, että vähän niin kuin fiftififti koko ottelu)

Eikä virnistellä siellä yhtään mitään sipuleiden määrästä. Ihminen voi olla heikko kun ALE alkaa *virn*

Onnea, hyvän kukkakepin löysit silloin kauan sitten kun on vieläkin yhtä mukava olla yhdessä <3
Perässä tullaan...keittelin kullalleni ekat teekupposet (hauska yhteensattuma!) yli 14v. sitten.

Ihanaa syksyistä viikonloppua!

pioni kirjoitti...

Munkin kukkasipuliostokseni näyttävät vielä vaatimattomilta, tosin kaksi tilausta on vielä tulematta;)

Onnea sinulle ja "kukkakepillesi" ;)

santra kirjoitti...

Aivan ihana asetelman olet tehnyt tuohon parvekelaatikkoon. Kukkasipuli hankintoja on tehty täälläkin.

intopii kirjoitti...

R&T, oletpas samoilla linjoilla Sailan kanssa! Sun kukkasipuleille on kyllä jo pakko vähän virnistellä... ei mikään pienoinen saalis, sinulla.

Ja kaikki muut: kukkasipulipussien määrä lienee aina vain vaatimaton, ellei niitä ole säkkikaupalla. Kuten R&T:llä...