35 mm

Sitä lähestytään parhaillaan. On päivän vesisaalis. Tyhjensin mittarista kymmenen milliä vettä aamulla varttia vaille seitsemän, kun lähdin töihin, ja nyt on päästy tähän saakka.

Tosin ulkona kohisee siihen malliin, että huomisaamuna 6.45 voi mittarissa olla ihan eri lukemat.

Anteeksi, Universumi: en tarkoittanut aivan tätä, kun sanoin, että olisi mukavaa välttyä kastelemiselta. Tarkoitin sitä, että voisi ropsauttaa sen viisi-kymmenen milliä, ettei tarvitsisi huuberin putkea aukaista.

Olisit voinut säännöstellä vaikka kolmeen viikkoon sen 35 milliä, ei kolmeen tuntiin.

 Räkättirastas nousi naapurin katolle kuivattelemaan hetkeksi. Tuuli heilutti höyheniä ja sulkia mukavasti siihen saakka, kunnes tyypin piti paeta...

Sen lajitoveri himoitsi lähimmäisensä omaisuutta. Perskuta, ne on kuule meidän mansikoita etkä sinä niitä syö!

Me sen sijaan syömme hyvällä halulla. Siinä on päivän kaksilitrainen.

 Mutta se vesi. Masentaa päivänsinenkin (tai -punan).

 Ja viiruhelpin.

Ja tähtilaukat. Raukat ovat pötköttäneet jo useita päiviä. Tähtenä oleminen oli ilmeisesti ns. overwhelming... On rankkaa olla kaunis!

Tää olis siis se lilja, se... punainen. Huomatkaa säännöllisesti kolmion muotoon asettuneet... ne, joista tulee siitepölyä.

Syysleimu 'Harlequin' alkaa näyttää nimensä veroiselta. Kukan pitäisi olla violetti. Wau, sanon minä jo nyt. Aivan ihana.

Valkoalpi on melkein kauneimmillaan nupulla. Herkkyyttä vaikka muille jakaa, ja valkoinen on valkoinen on valkoinen.

Mutta omena on punainen. Kohta. Siihen saakka se vihertää, ja näyttää kovin pontevalta.

Osa raakileista on tumpsahtanut maahan; ehkä on ollut liian kuivaa, tai ahdasta. Joka tapauksessa, tänä vuonna on taas se parempi omenavuosi.

Mikä on hieman hankalaa: mansikoita pakastaessani löysin arkusta viimevuotista omenasosetta, omenasosetta ja vaniljaista omenasosetta. Tarttis vissiin käyttää ne. Mutta ei niitäkään voi käyttää mihin tahansa.

Puurossa sose menee kyllä hienosti. Vaikka syön puuroa muunkin hillon kera, omenapuuro on kyllä ihan parasta.

Siitä lähtee uneksimaan hän. Nam.

Toinen jalka kengässä.

Eka Vekaran ensimmäinen lomaviikko on takana. Mummu ja Isotäti olivat kaverina, kun Herra Mies ja minä edelleen paahdettin töihin. Juhlittiin 7-veesynttäreitä pariinkin otteeseen, tavattiin sukua ja huonetta kaukaa Pääkaupungista ja vielä kauempaa Ranskasta, ja oli muutenkin niin vauhdikasta, että yksi hammaskin irtosi. Heilui tosin jo kuin heikkopäinen, eli ihan oli aikakin irrota. Eka Vekaralta, siis.

Nyt on mummut ja mammat saateltu junaan, ja perheen miehet lentokoneeseen. Ja olen ihan itsekseni kotona kokonaiset kuusi päivää. Paitsi että käyn kyllä välillä olemassa lähes itsekseni töissä.

Melko hämmästyttävää vauhtia sitä pystyy ihminen kääntämään toimintonsa nollille, kun siihen kerran tilaisuus tarjoutuu. Kävin tosin ensin jumbokauppakeskuksessa kiertämässä lähes jokaisen naistenvaateliikkeen, ja sain siihen kulumaan neljä tuntia. No, sushittelin siinä alkuun puolen tunnin ajan, mutta silti.

Sain saalistakin. Yhden hempeänvihreän neuletakin, ja kaksi kesäisen harmaata neuletta. Toisessa oikein savupiippukauluskin. No, mitäs on niin kylmä kesä. Lisäksi toimin agenttina ystävättärelleni, joka yhteisellä kauppakierroksellamme haikaili huikean kauniin topin perään, mutta ostoskiintiön ollessa silloin jo täynnä jätti topin ostamatta. Onneksi, sillä nyt sen sai puoleen hintaan. Pääkäyttäjän ollessa viidensadan kilometrin päässä kesämökkeilemässä minä muutaman tehotekstiviestin jälkeen sitten hankin topin hänelle. Luojan kiitos kännyköistä!

Mutta kauppakierroksen jälkeen nollasin oikein urakalla. Täytin ensin vatsani perinteisistä perinteisimmällä bolognesepastalla (spagettia ja jauhelihakastiketta, sanoisi suomalainen) ja lasillisella punaviiniä, ja sitten pötkähdin sohvalle katsomaan kovalevyltä Trädgårdsfredageja. Yksi jakso käyttäytyi kummallisesti: räpäytin kerran silmiäni hieman pidempään ja sillä aikaa koko jakso oli loppunut. Hmph.

Ohjelmista inspiroituneena polkaisin sitten jossakin vaiheessa koneen käyntiin lähteäkseni vihdoinkin pihahommiin. Ehdin laittaa mariraitaa päälle ja tuulihousua jalkaan, ja toinen jalkaterä oli jo resuisessa lenkkarissakin ennen kuin korvat tarttuivat ulkoa juuri sillä siunaaman hetkellä alkavaan kohinaan.

Vettä! Voi harmi. Tai siis ei. Tai siis joo. Tai siis ei. Puutarhahommat jäivät tekemättä, mutta ihanaa, että sataa. Onkin ollut pitkä kuiva kausi. Lapion ja talikon sijasta otin kiinni vain kamerasta ja räpsyttelin muutaman märän otoksen. Ohessa on otteita viikon varrelta muutenkin.

Tämä väriyhdistelmä puhutteli minua jo sammalleimu-purppuramaksaruohossa. Tässä viinilaukka ja myskimalva. Aivan ihanat yhdessä!

 Hollanninkurjenmiekka 'Frans Hals'. Frans onkin ollut ahkera poika, kun on saanut sekä nimikkoiiriksen että nimikkopäivänliljan.

Iris ensata 'Light at Dawn', aivan fantastinen lajinsa edustaja.

 Oma Piha -lehden kestotilaajaetu, sinilaukka. Että onkin sininen!

Tämä taas ei niin sininen, mutta aivan mahtavan värinen kuitenkin.

Alppipiikkiputki.

Minulla oli jossakin vaiheessa hankaluuksia muistaa, kumpi on alppi- ja kumpi sinipiikkiputki. No höh, ihanhan tuo on kuin alppiruusu. Hyvä muistisääntö. Sinipiikkiputken kukka on paaaaljon pienempi. Ja ehkä jotenkin sinisempikin.

Rakas 'Westerplatte'-kärhöni päivän sateen kiillottamana.

 Harakkakaan ei tykännyt sateesta, vaan meni naapurin mummun tikkaiden pienalle kelejä pitelemään :-D

Trendiväriä...

PilviPulla ihmetteli omalla pihallaan kasvavaa tomaattia(ko),  mutta kyllä se varmasti tomaatti oli, sillä niinpä niitä näyttää itävän täälläkin. Viime vuonna tässä kasvoi kirsikkatomaattia, joka pudotteli osan hedelmistä loppukesällä multaan, mihin ne myöskin talveksi sitten lopulta jäivät.

Ja hey presto: täältä tulee jälkeläinen.

Useampia jälkeläisiä, itse asiassa. Nypin ne kuitenkin pois; tuskin ehtisivät enää tässä vaiheessa tomaatintuotantovaiheeseen!

Tästä kompostissa kasvavasta perunasta sen sijaan saattaisin saadakin satoa. Ihme tyyppi; en todellakaan tiennyt, että olisin heittänyt kompostiin muuta kuin potunvarsia. On sinne näköjään joku nykyräkin mennyt...

Puutarhurin tuumailupenkki terijoensalavien varjossa. On ihan lempipaikkojani pihallamme.

Ja lopuksi pientä valaistusta Suureen Salaisuuteen.

Tuostahan se ilmiselvästi lähtee... (Meilläkö savimaa???)

Tuohon on joka tapauksessa tulossa kolmion muotoinen pieni kukkapenkki. Olen jo sekoitellut joukkoon muutaman sankollisen EV:n hiekkalaatikolta ryöväämääni hiekkaa ja reilun annoksen kompostimultaa, josta nousee sen miljardi rikkaruohontainta, jahka vielä hetken odottelen.

Tällä hetkellä en odottele kuin kahta asiaa: ukkosta ja unta. Ukkosta tuskin tulee, vaikka Espoossa sen kerrottiin keskeyttäneen jalkapallo-ottelunkin. Meillä vaan sataa... Mitäs toivoin.

Unta lähden tästä pikkuhiljaa metsästämään petin pohjalle, jotta jaksan aamulla virkeänä painaltaa taas työtietokoneen ääreen.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

SUURI salaisuus

Nytpä pidän teitä jännityksessä.

Edellispostauksen nurkkauksen suhteen syntyi nimittäin Oivallus. Se syntyi, kun mietin, mitä siellä on: kaikenlaisen höttökökön keskellä mm. keltakirjokanukka, japaninruusukvitteni ja keltalehtinen keijuangervo.

Eilen ja tänään olen jo seurannut Oivalluksen viitoittamaa tietä, ja tehnyt hankintoja. Ja tuunannut niitä. Ostin mm. köynnöstukia, joita olin aiemmin katsellut, ja lopulta hylännyt, kun ne silloin eivät tuntuneet sopivilta.

Nyt ne sopivat niin hyvin, että naurattaa.

Hankittuna on myös lyhty. Ja patsas.

Vaan enpä kerro vielä!

Sen sen sijaan kerron, että minulla on nyt kaksi vanhaa ikkunaa. Työkaveri kertoi uusineensa talonsa kuistin ikkunat ja kuvaili elävästi, miten oli hyödyntänyt vanhat ikkunat tomaattien "kasvihuoneena". Onnittelin häntä hienosta hyötykäytöstä, ja niin siinä lopulta keskustelun päätteeksi kävi, että ajaa huristimme Ranskiksella heille (rouva asuu aivan työpaikkamme vieressä), lastasimme ikkunat auton takaosaan ja huristimme takaisin töihin.

Ikkunat mukana päädyin sitten tänään ostamaan metallisia köynnöstukia... autossa oli pahvia, ikkuna, pahvia, ikkuna, pahvia ja pahviin pakattuja metallisia köynnöstukia.

Kun olin hakenut Eka Vekaran, autossa oli lisäksi karvavuorikumpparit(!), sadetakki, kahdet kurahousut, kurakintaat, poika, päiväkotireppu ja oma laukkuni. EV:n päiväkoti on päättymässä... kaksi herätystä enää ja sitten hän on melkein koululainen!

Melkeinkoululaisen kaverit naapurista tulivat illalla kyläilemään, ja haimme hetken päästä vanhempansakin käymään, kun totesimme, että pääsemme MANSIKKAKESTEIHIN. Kesän ekat omat mansikat poimittu, ja jätskin kanssa porukalla syöty.

Nam!

Ei pidä jäädä tuleen makaamaan.

Vaikka joskus sekin varmaan olis helpompaa kuin yrittää toteuttaa kaikki ideat, joita päähän pulpahtelee.

Tämän päivän päässäni on jo surissut uusi idea - tai oikeastaan idean etsintä - vaikka tuo edellisen postauksen istutusaluekin on vielä vajaa.

Ongelmani... kröhöm, puutarhurillinen haasteeni on tuossa. Pieni alue pyörä- ja roskakatoksen takana. Kuten näkyy, se ei paljon näy. Ainakaan tämän plantaasin omistajille.

Se on lähes oman onnensa nojassa. Kyllä me sieltä nurmikon ajamme, ja minä käyn välillä katselemassa, miten Thaimaa-penkissä kasvetaan, mutta sekään ei paljon jaksa kiinnostaa, kun penkissä ei ole kiinnostavia kasveja.

Lähempi tarkastelu näyttää tarkemmin myös muutaman pihakiven ja hylätyn kuormalavan, jonka joskus piti palveleman suurempaakin tarkoitusta. Mutta sinne jäi lahoamaan.

Mikä ei näy meille, näkyy sitäkin paremmin ohikulkijoille, ja naapurille, jonka "boheemin" pihan luonnontila näyttäytyy viehättävästi etualalla.

Ohikulkija voisi huoletta yhdellä jalannostolla astua plantaasillemme. On ns. avoimet ovet...

Tällainen maisema avautuu nurkkauksesta kohti pihaamme. Omenapuut peittävät näkymän, ja sen, mitä ne eivät peitä, peittävät keltaoksakanukat. 

Katoksen seinää vasten kasvaa vanha kvitteni. Tästä olen puhunut usein. En tajua, miksi se on tuossa.

Mutta niin se vain on saanut kaverikseen mm. viiruhelpiä ja keltalehtisen keijuangervon. Jotka minä olen itse istutttanut. God knows why.

Ja mitä pitäisi tuolle siis tehdä?

No.

Jossakin vaiheessa mielessä kyti pieni itämaistyyppinen nurkkaus. Jotakin, jotakin, jotakin ja pieni penkki. Nyt en olekaan siitä enää ollenkaan varma. Kaikella kun pitäisi olla joku "tarkoitus", ja tuntuu, että tällaisella tavallisella pihalla niin erilainen pläntti olisi liian erilainen, vaikka itämaisuus meille ehkä jotenkin sopisikin. Ja kuka sillä penkillä edes istuisi, tuijottamassa pyöräkatoksen takaseinää tai omenapuita.

Salainen puutarha -teema on - ymmärrettävästi - pyörinyt myös mielessäni. Mutta mitä se sitten olisi? Ja miksi se olisi?

Kunpa voisin siirtää katoksen huitsinhittoon tuosta. Silloin tuolla alueella olisi joku funktio: se olisi se varsinainen paraatipenkki, jonka jokainen meille tulija näkisi ensimmäisenä.

Nyt tärkeät vieraat näkevät ensimmäisenä roskakatoksen, jonka suojissa lepäilee jos minkälaista romua. So not feng shui.

Mutta minkäs teet.

Ja se juuri onkin se villakoiran ydin: minkäs teet tuosta?

*^¨ ' ** ^¨*^¨ ' ** ^¨*^¨ ' ** ^¨*^¨ ' ** ^¨ (aivot raksuttavat).

Nyt ovat luovuus ja ideointikyky pahasti hukassa. Ja tämän on annettu ns. hautua aika hartaasti näiden vuosien aikana, jotka olemme tässä asuneet.

Hautukoon edelleen, näköjään. Nyt on mentävä peiton alle makaamaan.

Öitä.

Henkilökohtainen onnistuminen

En pidä itseäni kovinkaan kummoisena puutarhurina, ja teen kaiken innolla ja mutkat suoriksi oikoen mielummin kuin taidolla ja pieteetillä. Joskus silti tulee sellainen tunne, että sokea kana ei lyönytkään päätään seinään.

Kuten nyt. Aloitin huhtikuun lopulla tsuumailun etualalla näkyvän penkin jatkamisesta kohti takana häämöttävää terijoensalavaa.

Toukokuun puolivälissä olin näin pitkällä. Lapio ei mokoma kaivanut itsekseen, vaikka kuinka sitä tuohon asemoin...

Ja tänään olen päässyt tähän vaiheeseen. Olen aika tyytyväinen!

Vasemman reunan peittää pylväshaavan runko. Sen oikealla puolella takana näkyy rohtosuoputken kirjavia lehtiä, edessä häilyy hollanninkurjenmiekkojen heinämäisiä lehtiä, ja pikkukurjenmiekkojen vaatimattoman kokoiset lehdet (viherpeukaloilta saa aina kasvit ihan alkutekijöissään).

Rohtosuoputken vieressä on isotähtiputki 'Venicen' alkuja, ja niiden oikealla puolella pilkottavat 'Minstrel Boy' -päivänliljan miekkamaisten lehtien alut. Etureunassa on keltakirjavalehtistä posliinirikkoa ja niiden vieressä mikähänsara se nyt sitten olikaan...

Saraa ympäröi edestä ja takaa kurjenpolvien viherpeukaloalkuja: edessä kyläkurjenpolvi 'Double Jewel' ja takana idänkurjenpolvi. Tummahkolehtinen maksaruoho on edessä keskellä, lajikenimi on unholassa. Olisko 'Matronaa'? Maksaruohon takana silkkimarunan roikaileita nojailee tummalehtisiin dahliettoihin (onkohan niillä suomenkielistä nimeä?), jotka taas ovat japaninmarjakuusen edessä.

Marjakuusien oikealle puolelle siirsin toisesta paikasta lisää päivänliljoja - arvatkaa, muistanko nimeä? Valkoinen kukka, jonka keskiosa on viininpunainen - ja niiden eteen heuchera 'Pinot noirina' pitämäni "nimikkokasvini". Yllätykseni oli ällistyksen luokkaa, kun kaivoin kasvin alkuperäiseltä paikaltaan ylös jakaakseni sen tuohon, ja löysin mullan joukosta katkenneen kertakäyttölusikan, jonka olin aikanaan laittanut kasvin nimikyltiksi. Lusikan pesässä luki siististi mustalla tussilla Heuchera 'Pinot gris'. Siis valkoviinirypäle punaviinirypäleen sijasta. Siis juuri sitä, mitä aikanaan hohhoilin. Siis Ällistys! Ällistys!! Ällistys!!!

Ällistyksen eteen siirsin hämärään joutuneita sammalleimuja (siksi näyttävät melko kurjilta), ällistyksen viereen kuusityräkkiä (tarhatyräkki), ällistyksen taakse sijoitin taimivaihdossa saamani pioni 'Sarah Bernhardin'. Sen oikealle puolelle nostin toisaalta puolireiteen ulottuvan, ihanan violettina parhaillaan kukkivan salvian. Jos salvia ja Sarah kukkivat joku vuosi yhtä aikaa, kuten varovasti kuvittelen, ne saattavat olla oikein kaunis pari.

Salvian ja aidan väliin jää vielä purppuratuomen runko. Ja pari aidan toiselta puolelta kurottelevaa päivänkakkaraa... :-D

Harmi, että kuva ei oikein tee oikeutta istutukselle. Ensi vuonna toivottavasti näen tuon kunnolla kasvussa. Olin kuitenkin jotenkin niin ylpeä ja iloinen saavutuksestani, että kun sain homman valmiiksi, tirautin pienet itkut vaan siitä ilosta.

Joskus tämäkin homma tuottaa onnistumisen elämyksiä.

Sluuuuuurp, ryyst-ryyst-ryyst

Viime viikkojen teema on ollut vesi.

Tänään siitä on saanut nauttia piha. 28 mm tullut tähän mennessä, ja edelleen sataa. Hyvä niin, sillä aika antaumuksella maa nestettä ryystää! Tein eilen aikamoisessa helteessä istutuspuuhia toivoen koko ajan, että taivas hoitaisi kastelut. Odotin ja odotin ja odotin vettä, mutta eipä sitä tullut, joten letku käteen ja lorottamaan. No, nyt ongelma on ratkaistu korkojen kera.

Erityisellä onnella tein laajennusta penkkiin, johon paistaa aurinko vain vähän. Sinne nimittäin pääsi sellaisia kasviharvinaisuuksia - minulle - kuin kielo (tavallinen, vaaleanpunakukkainen, raitalehtinen ja kerrattu versio, neljä huikeaa aarretta!), tertturotkokielo, hämyvuokko, vihreäkukkainen valkovuokko 'Green Fingers', valkovuokko 'Royal Blue', kerrattu valkovuokko, sekä keltavuokko yksinkertaisena ja puolikerrattuna. Ja nuo kaikki olen saanut taimivaihdossa!! Arvannette, että mieli tekee kehystää penkki ja palkata sille kokopäiväinen henkilökohtainen puutarhuri. Lisänä penkkiin pääsi yksi ostokasvikin, vihreäkukkainen jouluruusu Helleborus argutifolius. Siinä sitä riittää vaalittavaa meikäläisellle!

Portinpielen penkin laajennuskin on saanut uusia asukkaita. Viherpeukalot lähettivät laatikollisen surullisia, olmin värisiä kasvinalkuja, jotka maahan päästyään ovat kaikki onneksi terhakasti vihertyneet ja lähteneet kasvamaan. Päädyin tilaamaan valkoista ja violettia: kylä- ja idänkurjenpolvia, isotähtiputkea, pikkukurjenmiekkaa ja päivänliljaa. Enkä voinut jättää kauppaan myöskään punaiseksi mainostettuja tarhakurjenmiekan juurakoita, joista yksi (viidestä) oli valitettavasti mätä. En edes saanut korvaavaa tuotetta tilalle, sillä tilauksen ja toimituksen välissä kasvit olivat Viherpeukaloilta myyty loppuun. Höh.

Saapa nähdä, minkä värisiä ihanuuksia sieltä lopulta nousee. Odottelin nimittäin jännityksellä, kun viime vuonna istuttamani vaaleanpunaiset ja valkoiset nostivat kukkavarsiaan. Mitä sain? Päättelin, että kurjenmiekat ovat kaikin puolin ajan hermolla ja juhlivat joko Ruotsin Euroviisuvoittoa tai Ukrainan (ja Puolan) isännöimiä jalkapallon EM-kisoja, sillä tasan niitä värejä - sinistä ja keltaista - sieltä tuli. Eikä se 'Royal Wedding' -unikkokaan ollut 'Royal Wedding' vaan ihan perusoranssi tavisavioliitto. Höh.

Uiminen on ollut viime aikojen toinen veteen liittyvä juttu. Eka Vekara kävi kahden viikon ajan uimakoulua. Joka arkipäivä. Ja oppi uimaan! Sukeltaminen on tähän saakka ollut tapa edetä niin kauan kuin happea vetämättä on päässyt eteenpäin, ja niin hän itse asiassa ui edelleenkin, mutta nyt hän osaa välillä nostaa päätään ja vetää henkeä. Hurraa!! Äiti on niiiiin ylpeä! Tänään kävimme kahdestaan polskimassa pari tuntia, ja aikuisten allaskin tuli testatuksi. Ihme poika: hyppi lähtötelineiltä veteen kuin olisi aina hyppinyt, ui kokonaiset 50 metriä - toki välillä reunassa huilaten, ja haikaili ponnahduslaudalle, joka onneksi oli suljettu. Onneksi siksi, että minua onnetonta ei olisi ollut lapseni pelastajaksi, jos jotakin olisi sattunut: en nimittäin itse uskalla pistää päätäni veden alle. Ahdistun ihan sydänjuuriani myöten, jos en voi hengittää. Tunne on ihan kamala.

Laivalla sen sijaan voin sujuvasti käveleskellä myös veden alla olevilla käytävillä, kunhan en ajattele Titanicia tai mitään muutakaan. Sitä ei onneksi tarvinnut testata Tallinnaan suuntautuneella martta-reissulla, vaan pysyttelimme ihan koko pikaisen laivamatkan vedenpinnan yläpuolella. Kaupungissa ei satanut, vaikka vedellä oli ennusteissa uhattu, vaan saimme tallustella mukulakivikatuja pilvisessä ja viileähkössä, mutta kuivassa säässä. Vaikka olin aiemmin käynyt Tallinnassa muutaman kerran, tajusin perillä, että perinteistä turistitalsimista en ollut kokeillut. Aikaisemmat matkat olivat kaikki olleet kokousreissuja, joissa istutaan kokoustiloissa, reissataan bussilla paikasta A paikkaan B ja nukutaan uupuneina hotellihuoneessa. Nyt sain kokea vanhaa kaupunkia kuuden tunnin ajan, ja tykkäsin kovasti.

Kuvia en valitettavasti voi teille tällä kertaa tarjota yhtään, sillä Blogger ilmoitti ystävällisesti 1 gigatavun tallennustilan olevan täynnä. Höh. Seuraavat viikot käynkin läpi aiempia kirjoituksiani ja pienennän kuvakokoa... Ehkä.

Onnen hetkiä ja kutkuttavaa odotusta.

Ei malta tännekään kirjoittaa, kun on niin paljon kaikkea tehtävää ja nähtävää. Ja sitten on ne työt, jotka oikeasti on leipänsä eteen hoidettava.

Pihalla tapahtuu koko ajan, vaikka puutarhuri itse onkin välillä aivan lamassa. Uhkaavasti tämäkin kesä meinaa välillä kääntyä nautinnosta narinaksi ja rakkaudesta raadannaksi. On se kumma, että ihminen ei osaa vain iloita - vaikka oli minulla onnenhetkikin tässä eräänä päivänä: ajattelin, että kyllä tämä piha paikka paikoin on jo jonkin näköinen - ja katsella ja nautiskella, vaan aina kaiken pitää muuttua työleiriksi.

Etupihan aidan viereen raivaamani istutusalue on edelleen lähes tyhjä. Tuomen lisäksi siinä on vasta yksi japaninmarjakuusi ja yksi hopeapensaan piiskarykelmä. Huhuuu, missä toinen kasvi??? Entä missäs se ensimmäinen...?? Jos puutarhan osa voisi kumista tyhjyyttään, se tekisi juuri sitä.

Ikävän todellisuuden kanssa jouduin silmätysten sen tuomen kanssa. Tuli puutarha-asiantuntijaystävä Saila kylään ja sanoi, että olisi ehkä kannattanut istuttaa tuomi toiseen paikkaan. Pirskatti, että hän oli oikeassa, mutta pahalta tuntuu. Juuri, kun sen on saanut muka paikalleen, se täytyy vielä SIIRTÄÄ. Ärk.

Olen ollut silmätysten kyllä kaiken sellaisenkin kanssa, joka on onneksi edes hetkiseksi aikaa laittanut minut polvilleni - kirjaimellisesti. Luojalle kiitos pienistä ihanista!

Tässä esimerkkinä haltiankukka (Heucherella) 'Pink skyrocket'

 Karhunlaukka kukkii mustaseljan edessä.

Tämän 'Omoshiro' -kärhön ostin Kauppilan puutarhalta Turussa käydessäni. Aivan VALTAVAT kukat. Kuunliljojen lehdet eivät ole vielä täysikokoiset, vaan vasta tulollaan, mutta niihin kukkia voi silti verrata.

Vuorikaunokin kukka on minusta aivan ihanan värinen.

Taas yksi niistä mikälie-tulppaaneista. Mutta eikös ole soman värinen!

Kun aamulla avaan makuuhuoneen verhot, näen tämän. Joka ikinen kevät, vuodesta toiseen. Koristeomenapuu 'Aamurusko' on niin täynnä kukkia, että ei oksiin paljon tyhjää tilaa jää.

Muhkeapartainen pikkukurjenmiekka, ensimmäinen, joka on kokonaan auki.

Enpä näitä vierekkäin istuttaessani ajatellut, että voisivat näyttää yhdessä näin älyttömän hyvältä. Purppuramaksaruoho ja valkoinen sammalleimu.

Ja yksi herkimmistä kukkasista koko tällä tontilla: valkoinen varjohiippa kalliokielon edustalla.

Pihallani suurin osa kasveista kukkii alku- ja keskikesällä. Loppukesän kukkijat ovat joko keltaisia, oransseja tai astereita, ja ne ovat siksi jääneet hankkimatta lukuunottamatta kallionauhuksia, joiden kukan väri on niin kiinnostava ja häikäisevä, että niitä on ollut pakko hankkia useampia. Sen kukintaa saa - onneksi - odottaa vielä kauan, joten ei siitä sen enempää tässä vaiheessa. Minulla on nimittäin tällä hetkellä paljon muuta odotettavaa! Kuten viereisessä kuvassa - nauhuksen lehtien edessä - tiukasti nupussa sinnittelevät tarhakurjenmiekat. Näistä mikään ei muistaakseni ole kukkinut aiemmin, joten jännitän ihan niska jäykkänä ja silmät lautasen kokoisina, minkä värisiä ihanuuksia tuolta lopulta paljastuu. Vasemmalla lienee jotakin punaista, keskellä ja oikealla, uskallanko toivoa, valkoista.

Unelmatädyke tulossa kukkaan niinikään ensimmäistä kertaa tällä pihalla. Viime kesäisen taimivaihdon tulosta. Nuppujen herkkä vaaleansini lumoaa minut jo nyt...

Tätäkin tuijotan kuin lumoutuneena. Tästä odotan nimittäiin 'Royal Wedding' -unikkoa. Royal Wedding! Kukassa minun pihallani!! Siis Royal Wedding!!! Ymmärränkö tätä itsekään...?

Suuri kasvirakkauteni, ukkolaukka, tämän vuoden kauneudessaan.

Tämän olen jo aiemmin nähnyt kukkivana, mutta odotus on aina yhtä kutkuttava. Unikoilla on kyllä todellista draaman tajua! Ja miten ne saavatkaan kaiken sen terälehtiensä tyllin ja rypytykset mahtumaan tuollaiseen vaatimattomaan karvapalloon?

Illan jännittävin "ultrakuva". Luulen, toivon, mutta en oikein uskalla uskoa, että tuolla keskellä olisi kukan aihio. Mutta eikö voisikin olla...? Iris pallida variegata. Tuoksukurjenmiekka kai tämä on suomeksi. Tuoksuneeko lie, en tiedä, kun tämä ei TODELLAKAAN ole kukkinut vielä aiemmin.

Tuoksusta puheen ollen: yllättävä havainto Sailan vierailulta oli, kun hän kertoi oman perussaksankurjenmiekkani tuoksuvan. En ollut ikinä edes yrittänyt nuuhkaista sen kukkaa ennen tätä, mutta toden totta. Se tuoksuu!

Kielolta.

Juudo. Tottavie. Se tuoksuu ihan kielolta. Ei voimakkaasti, mutta selvästi. Nenä täytyy työntää kiinni kukkaan, mutta sitten sen aistii. Jestas, miten ihana tuoksu.

Odotusta tämäkin: jakopalat matkalla taimivaihtoon keskiviikkona. Ovat tosi surullisen näköisiä tässä vaiheessa, kun ne on juuri irrotettu, mutta kyllä niistä vielä siperiankurjenmiekkoja ja erilaisia kurjenpolvia ja maksaruohoja ja valkoalpia tulee.

Ja voi, mitä kaikkea sieltä onkaan tulossa takaisin!

Sitä odotellessa.