Ihan vielä ei ole kevät

Tuli lunta. Taas. Puuvajalle vievä takapihan polku oli vähän tukossa. Ei jaksettu kolata aamulla varttia vaille kuusi. Kun etupihallakin riitti raivattavaa: auto piti saada ajetuksi pihalta ulos, että talon asukkaat pääsivät kukin omiin päiväpuuhiinsa. Iltapäivän laskeva aurinko paljasti vielä maiseman,  mutta teki siitä onneksi edes kauniin :-D Ei harmittanut ihan niin paljon.

Auringonlaskukin oli ihan ihailtavan näköinen.  Tässä se loistaa naapurin katon yllä.

Ja tässä sitä katsotaan omalta pihalta, terijoensalavan viereen kolatun lumikinoksen juurella kyykyssä ollen. Vähän tunturimaista maisemaa... ;-)

Tämä taas on talven tärkein asia. On meinaan ilmaveivi kehkeytymässä.

Eipä tainnut Granlundin äidin poika tietää, minkä buumin viime keväänä aloitti.

Vaikka minun blogissani ei ole vielä kevät, onneksi muilla on. Kurkistakaapa vaikka niitä blogeja, joita luen (tuossa vieressä on lista).

Ja onhan se kevät kuitenkin mielessä minullakin: haastattelin juuri tänään puutarhaihmistä, joka kertoi kevään uutuuksista. Tulossa on mm. vaaleanpunainen mustikka(!). Kuulostaa yhtä eksoottiselta kuin se valkoinen mansikka, jota muutamat nettikaupat markkinoivat. Geeniteknologia jyrää...

Vaikka ostoksia en ole vielä tehnytkään, kukaan ei ole estänyt - voinut estää - minua kurkistelemasta. Korpikangas, Viherpeukalot, Hyötykasviyhdistys, Thompson & Morgan, Odlarglädjen... ja hirvittävä henkinen kidutuskeikka Cayeux Iris -sivustolle. Mistä tulikin mieleeni jännittää sitä, että mahtaako Tommolan tilan messupisteeltä viime kesänä ostamani salaperäinen "Orkidea" nousta tänä vuonna? Entä ne muut, jotka siirsin toiseen, toivottavasti iiriksille edullisempaan paikkaan, "Orkidean" lähelle? Näenkö pikkukurjenmiekat, entä sen siperiankurjenmiekan, jonka lajikenimessä oli joku "gold", joka kuvassa näytti upealta ja jonka sain rakkaalta puutarhaystävältä pienenpienenä siemenkylvöstä kasvaneena taimena? Oi oi oioioioi... MIKSI ihan vielä ei ole kevät??

"...kun maassa on lunta ja pakkasta..."

Kyyti Ruotsinmaalle oli ikävästi keinahteleva: tuuli takaviistosta, ja laiva heilui varsin jännittävästi. Tulipahan testattua tanssiminen laivan tahtiin :-D

Pistelimme rivakasti tossua toisen eteen Gamla Stanissa; vaikka aurinko paistoi eikä pakkasta ollut kolmeakymmentä vaan ehkä kymmenen, tuuli mereltä oli niin voimakas, ettei paljon huvittanut pysähdellä käyttelemään kameraa paljain käsin... Muutaman näpsyn otin.

 Gertrud on osannut tehdä kylttinsä talon mukaan.

Suurkirkko pienenä.

Tämä pikkupoika värjöttelee Suomalaisen kirkon sisäpihalla. Suloinen patsas, jolle kuulemma tuodaan myös pipoja ym. lämmikkeeksi. Nyt oli vain harsonohut lahjanauha kaulahuivina. Patsaan nimi on ilmeisesti "Rautapoika".

Harmittaa, että piti kylmän vuoksi juosta paikasta toiseen; sisäpiha itsessäänkin olisi ollut oikein kuvauksellinen.

Eteläisen Euroopan tunnelmaa löytyi tästä rappioromanttista tyyliä kompanneesta talosta.

Tästä eivät kovin pulleat ihmiset menekään :-D

Ja sitten takaisin kotiin. Lunta ja pakkasta riitti täälläkin.

Yritän aina tilaisuuden tullen kuvata jääkukkia kuistin ikkunassa, mutta en oikein osaa sitä kunnolla.

Pumpulipensas pumpuliaidan vierellä. Kesällä tuossa on virpiangervon valkoiset kukkatertut.

Kuvittelin jo, että pakkanen antaisi periksi. Höpsis. Seitsemäntoista on nytkin mittarissa. Ei se silti voi enää pitkään jatkua... kohta auringon täytyy jo alkaa lämmittää, eikö vain? Onhan viikon päästä jo helmikuun puoliväli.

Kodin uudelleenjärjestely on edennyt pienen nykäisyn verran. Sain kuin sainkin takkahuoneen sohvan myydyksi, ja nyt siellä on uusi pöytä ja pienenä ostettu, mutta yllättävän kookkaaksi osoittautunut pikkulipasto (Ikean kaluista kun ei laatikon perusteella aina hahmota, miten se lopputodellisuus asettuu...) Asemoimme kalusteita muutamaankin kertaan ennen kuin pääsimme tähän lopputulokseen, joka nyt vallitsee. Nyt alkaa työtuolin etsintä. Kivaa!

Jäipä sitten se selja suojaamatta.

Ei taida 'Black lace' ensi kesänä kukkia viime kesän oksillaan. Aktiivisesti unohdin oksien suojaamisen, ja nyt vähän harmittaa. Pakkasta on vähemmän kuin pohjoisimmissa osissa kotimaatamme, myönnän sen auliisti, mutta ei Sambucus taida selvitä närästymättä - 22 asteestakaan. Ihan ei lumimassa yllä metrin korkeudelle sitä suojaamaan, vaikka tämä päivä on ansiokkaasti  - erityisesti pääkaupungin liepeillä - valkoista höytyvää lisännyt.

Onneksi ei tarvitse (enää) ajaa Helsinkiin töihin. Tänään työmatka olisi voinut hieman kestää. Karsean näköisiä olivat kuvat medioissa. Pohjoisesta tänne aikanaan muuttaneena en voi välttyä ajattelemasta tuhannennen kerran, että opetelkaa, pöllöt, ajamaan talvella. Kymmeniä ja taas kymmeniä autoja rutussa siellä ja täällä... se ei kuulkaa ole mikään kumma, jos kahden auton turvaväliin mahtuu juuri ja juuri hammastikku. Ajakaa kauempana toisistanne, prkl!!! Käyttäkää sumuvaloja!! Ja järkeä, kiitos, myös!

Uskokaa tai älkää: 60 kilometrin päässä Helsingistä paistoi koko päivän aurinko. Ko-ko päi-vän. Vasta vartin yli neljä alkoi näyttää siltä, että oli helppoa laittaa pillit päivältä pussiin ja lähteä ajelemaan auringonlaskuun (vaikka ajoinkin vain pohjoisesta etelään päin) ennen kuin sää edes yrittää huonontua. Kotokulmilla alkoi pienesti pyryttää, mutta mitään Helsingin vertaista ei täällä näkynyt, vaikka Herra Mies posket kulmakarvoihin saakka punaisena tekikin lumitöitä pihalla, kun sinne kaarsin.

Ilta on mennyt ihanasti vällyihin kääriytyneenä ja Gardeners´ Worldia lehteillen. Monty Donkin kirjoittaa aloittavansa siemenkylvöt vasta helmikuussa; minun ei tarvitse siis lainkaan potea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole korvaani siemenpussien suuntaan lotkauttanut. Joko pitäisi...?

Huomenna ehkä juuri ja juuri ehtisin, mutta sunnuntaina pitää käydä äänestämässä kärtyistä valtiomiestä tasavallan presidentiksi. Kyllä se ääni Niinistölle kaikuu, vaikka Haavistokin on ollut erinomainen vaalitenteissä. En vain usko, että muutama kriisityö maailmalla antaa hänelle riittävästi valmiuksia Suomen asioiden edistämiseen niissä forumeissa, missä Suomen presidentti liikkuu.

Sunnuntaina lähden lisäksi seilaamaan kohti läntistä naapurimaatamme. Reissulla olisi aikaa viettää laatuaikaa ihan itsensä kanssa Tukholman vanhassa kaupungissa, mutta yhtään ei huvita lähteä kävelemään sinne. Ei sitten yhtään. Taidan tehdä tylsyyden maailmanennätyksen ja jäädä laivaan koko ajaksi. Vai ottaisinko kameran mukaan ja tekisin tutkielmaa Gamla Stanin taloista...?

Ehkäpä ensi viikolla näette, mihin ratkaisuun päädyin. Saatte kuvakavalkadin joko vanhoista taloista tai laivan ikkunoista otetuista "maisemista".

Valoisaa Valon päivän iltatunnelmaa!

Nyt sitä ei voi enää perua.

Olen tunti sitten vienyt yhden meidän maailman tärkeimmistä kirjekuorista postilaatikkoon, eikä sitä saa sieltä enää pois.

Kyllä tuntuu hurjalta.

Ihan valmishan tuo Eka Vekara kouluun on, enemmänkin kuin valmis. Osaa lukea, kirjoittaa, jonkun verran laskeakin. Tuntee jo kelloa, solmii itse kengännauhat, tekee välipalat ja on muutenkin varsin noheva.

Silti minua itkettää ihan kauheasti. Meillä on ollut niin vähän aikaa viettää hänen kanssaan lapsuutta, ja nyt hän on jo lähdössä maailmaan, jossa me emme enää yhtä aktiivisesti ole läsnä. Tai olemme tietenkin, mutta...

Niisk.

Onneksi tässä mäellä asuu monta EV:n eskarikaveria, jotka todennäköisesti tulevat samaan kouluun, toivottavasti edes osa samalle luokallekin. Voivat sitten miehissä ja naisissa hampparoida reput keikkuen pyörätietä pitkin kohti kylän keskustaa, ja keksiä kaikenlaista pikkukivaa jokea ylittävän sillan kohdalla. Montakohan kertaa sieltä jonkun reppua tai kintaita tai pipoja kalastellaan... onneksi joki on joki vain nimeltään.

Ja onneksi koulu on juuri EV:lle passeli. Monessa suhteessa. Eli ei ole syytä varsinaiseen huoleen tai murheeseen. Tämä on vain tätä äitihaikeutta...

Ja onneksi sinne on vielä kuitenkin aikaa. Sitä ennen ehtii tapahtua hurumykky asioita, kuten se, että TAMMIKUU LOPPUU. Ylihuomenna on helmikuu, tiedättekös. Vaikka talvinen sää kiristää otetta - ja hermoja - siitä huolimatta helmikuu vaihtuu. Ja valo alkaa maalata maisemaa yhä laveammalla pensselillä. Tänään sain ensimmäistä kertaa ajaa töistä kotiin valoisassa ihan koko matkan. Vasta kotinurkalla alkoi näyttää sinen hämärältä.

Jokohan sitä ensi viikonloppuna kylväisi ensimmäiset siemenet? Minä kun en chilejä, paprikoita tai orvokkeja kylvä, saatoin himmailla vielä tämän tammikuun. Kohta alkaa kuitenkin rytinä. Joskohan tällä kertaa kaukaa viisaasti mikrottaisin kaiken taimimullan, etten ainakaan yhtään aarretta enää taimipoltteelle menettäisi. Sanoinko jo, että se viime kesänä kasvuun lähtenyt ainokainen pionivauvakin nyykähti? Arvannette, että himppasen harmitti se menetys.

Jos taimipoltteen saisin mikrossa torjutuksi, toinen polte saa kyllä roihuta nyt isolla liekillä. Vaikka en tiedä kyllä, pitäisikö tämä onni sananlaskuun uskoen kätkeä. Olen sin-nik-kään vä-sy-tys-työn päätteeksi saanut Herra Miehen lämpiämään pienelle pintaremontille. Emme tokikaan ole vaihtamassa kotia, vaan tekemässä tähän pientä kasvojenkohotusta. Johan tässä on viisi vuotta seiniä omiksi sanottu, joten eikös se ole aika vähän liftata sieltä ja tuftata täältä? Kävin jo maalikaupassa värimalleja hakemassa, ja tasoitetapetin käyttövinkkejä niin ikään. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että kohta pitäisi katsoa kalenterista työhönryhtymispäivää! Viikolla sen on oltava, perjantaina; viikonloppu on liian lyhyt ryhtymiseen. Tapetointi perjantaina, 24 tunnin kuivumisaika väliin ja lauantaina sitten pinoteksia pintaan. Johan alkaa vadelmanpunainen makuuhuone saada valoa! (No kattokaapako huone oli aiemmin "kirjasto", ja siellä ne seinät toimivat oikein hyvin...)

Väistämättähän tässä vähän riehaantuu: valo lisääntyy ulkona, ja kohta sisälläkin. Tilulii, tilulii, tilulii, sanoi entinenkin poliitikko.

Häikäisevää helmikuun alkua!

Talviurheilua

Nyt on kunnolla talvi. Tuntuu ihan ihmeelliseltä, kun vielä uudenvuodenaattona maa oli käytännössä täysin musta.

Saman tien on saatu maistaa monenlaista talviurheilua. Lumentyöntely on jo saanut hartialihakset vonkumaan ja polvet mustelmille (tottahan siellä lumen alla jäätä on).

Tänään on käyty luistelemassa (lapsi luistelee, äiti nojailee mailaan kentän laidalla ja seurustelee toisen äidin kanssa), aiemmin viikolla on hiihdetty. Minä olen lisäksi kokeillut ihan uutta urheilulajia, kun olen ajanut työkaverin auton, minulle vieraan merkin, Jyväskylästä kotiin pahanmoisessa talvisäässä. Ei olleet aurat vedelleet ohituskaistoja, ei teitä suolanneet. Ja tietä kutsutaan Suomen valtakunnan päätieksi... Oli menoa, mutta hengissä ja ehjinä selvittiin. Ja autokin osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi.

EV on lisännyt tänään kaksi uutta urheilulajia omaan repertuaariinsa: päivällä testattiin uutta "lumilautaa" (Stigan pirullisen liukasta liukujaa), joka antoi innokkaalle nuorelle miehelle kyytiä pienenkin lumikasan päältä mitä melkoisella vauhdilla. Pakko oli hämmästellä pojan intoa, taitoa ja luiden kestävyyttä. Ei olisi meikäläisen laji!

Toinen on vähän yllättävämpi: saunasta hankeen kahlaamaan. Ja hirveästi nauraen ja huutaen saunaan. Ja sama uudestaan. Joka EV:n tuntee ja / tai tietää, ymmärtää tämän ironian... Minä en menisi suurin surminkaan. Edes astelemaan lumiseen maahan paljain jaloin, saati kierimään sinne. Henki salpautuu ja meinaa tulla ahdistus pelkästä ajatuksesta.

Minun vaarallisin talviurheilulajini on mennä kiertelemään Tuusulan Kodin Terran siemenhyllyjen väliin ja yrittää olla ostamatta mitään.

Kuten näkyy, homma meni mahalaskuksi (no kattokaapako siellä oli aivan mahtava valikoima siemeniä!!). Kasvukauden lähestymistä kanssani odottavat nyt Pioniunikko 'Lilac Pompom', aitoelämänlanka 'Star of Yelta' ja keisarinelämänlanka (I. nil) 'Split Second', koristehirssi (Panicum elegans) 'Frosted Explosion' sekä ilman suomenkielistä nimeäkin minut hurmannut, havaijilaiseksi googlattu Chloris barbata 'Telly masts'. Hirssin saa kylvää jo helmikuussa!

On kyllä aika hienoa ajatella, että päivät ovat pidentyneet lähes tunnilla jo, ellei enemmällä, ja tammikuu, tuo kuukausista julmin, on reilusti paremmalla puolellaan. Loppukuukin menee todennäköisesti hujahtamalla, sen verran vauhdikkaita työpäiviä on edessä. Kymmenen päivän päästä on helmikuu, hallelujaa! Sitä ennen saa vielä jännittää presidentin vaalin tuloksia. Tulee mielenkiintoinen ilta.

Talvitunnelmia.

Tänne meidän perällekin on tullut talven tunnelmaa. Laseissa on lumitähtiä ja katoilla on valkoinen untuvakerros.

Maanantaina oli täysikuu komeimmillaan.

 'Aquarius' -värimintuilla oli talvihatut.

Harmaapihtaan kiedotut ulkovalot loistavat aivan ihanasti. Puu vain on kasvanut niin paljon, että valot riittävät nykyisellään vain sen puoliväliin... Onneksi oltiin kaukaa viisaita ja ostettiin jatkettavat valot.

Sää muuttui niin rapeaksi, että puiden oksatkin saivat oikein kunnon kuorrutuksen.

Haavan oksat kaulailevat toisiaan iltaruskossa... puukin voi olla näin romanttinen <3

 ...samoin amaryllis. Varsinainen tuleen tuijottaja.

Jotakin keväistäkin on näiden seinien sisällä. Enkä tarkoita pelkästään siemenkuvastoja! Hempeän vaaleanpunaiset tulppaanit pääsivät "rikkomaan" joulun ja talven virtaa. Kyllä tästä vielä kevät tulee, vaikka juuri nyt ei siltä tunnukaan.

Talvesta puheenollen: kävimme kuin kävimmekin hiihtämässä. Ihan samanlaista reissua siitä ei tullut kuin suunnittelin: lähtö viivästyi pahan kerran ja eväsretki latistui koivikossa pujotteluksi. Toisaalta hyvä niin: pelloilla oli vielä multakokkareet selvästi näkyvissä, eli sinne ei oikeasti ollut asiaa.

Meille aikuisille lähikoivikko ei juuri jännitystä tarjonnut, mutta EV hiihteli aivan superansiokkaasti pitkät pätkät. Ryhtyipä ihan oma-aloitteisesti yrittämään luisteluhiihtoakin, mitä me, pertsa-vanhemmat, katselimme ihan hoomoilasina. Saattepa nähdä: hänestä tulee vielä Suomen hiihtomaajoukkueen salainen ase. Tämä siis tietysti sillä varauksella, että taito kehittyy joskus innon kanssa samalle tasolle ;-)

Juhlakauden epilogi

Räiskyvää uutta vuotta 2012 kaikille!

Raketit ovat jo muisto vain, vuoden vaihtumisesta on viikko kulunut ja nyt aletaan lopetella talven intensiivisintä juhlakautta.

Vuosi vaihtui mukavissa merkeissä kahden ystäväperheen seurassa herkutellen ja skoolaten. Raketit ammuimme taivahan tuuliin keskimääräisesti lapsiystävälliseen kellonaikaan n. yhdeksältä illalla. Pienimmät vähän hyydähtelivät jo siihen aikaan, vanhin olisi tikittänyt vielä vaikka miten pitkään. Keskimääräisesti siis OK.

Nyt joulun merkit alkavat vähitellen hiipua... Viimeinen hyasintti sinnittelee osaksi valkoisena, kaksi kaveria on antanut periksi aikoja sitten. Sipulit ovat muhkeassa kunnossa, joten niitä täytyy yrittää ruokkia kevääseen saakka jollakin mukavalla.

Olen sitkeästi työntänyt sipulit ulos keväällä jo muutaman vuoden ajan, mutta yhtään yli kolmesenttistä vihreää en ole siitä kohdasta nähnyt nousevaksi. Minä olen kuitenkin uskossa vahva :-D

Isoin taistelu alkaa olla taisteltu. Enää muutama marmeladikuula jäljellä. Jälleen selvisin voittajana tästä herkkuhyökkäyksestä: sain syödyksi kaiken!!

Eka Vekara teki tosin itselleen uuden aluevaltauksen ja ihastui hänkin äidin herkkuihin. Eli muutama on mennyt lapsenkin suuhun.

Herra Miehen veljen perheen vanhin tytär, 13 vee, intoutui tänä jouluna aivan huikeisiin piparkakkutaloprojekteihin. Tämän verran meidän talostamme on enää jäljellä.

Kuusi alkaa olla sitä mieltä, että tää olis nyt juhlittu tää kausi. Neulaset tarttuvat uskomattoman tiukasti villahuopaan kiinni: pitää melkein yksitellen nyppiä irti.

Näin jossakin mainoksen vetoketjulla varustetusta joulukuusen hupusta, jonka saattoi kietaista joulun tässä vaiheessa kuusen päälle, vetää vetoketjun kiinni ja kantaa vihreitä piikkejä ravistavan puun kantokahvasta siististi ulos. Jäin pohtimaan, noinkohan palttoon alaosakin on umpinainen, vai varisevatko kaikki neulaset puusta hupun kiinnitysvaiheessa lattialle..

Viimeiset kiusaukset? Eipä todellakaan!! TÄTÄ meillä riittää seuraavaan juhannukseen saakka. Missään vaiheessa jouluostoksia tehdessäni minulle ei välähtänyt mieleen, että ei ehkä kannata ostaa kovin montaa suklaarasiaa, sillä niitä saattaa tulla lahjaksi.


Huomenna pakkaan joulun taas laatikoihin ja vien sen autotalliin odottamaan yhdentoista kuukauden päässä koittavaa seuraavaa paljastustilaisuutta. Siihen saakka keskityn muuhun.

Kävimme nimittäin muutaman muun ihmisen kera huonekalukaupoissa eilen. Ajoimme Vantaalle kauppakeskittymään, ja aloitimme aakkosjärjestyksessä ensimmäisestä, eli A:sta. Siellä oli ihana joulukoristeale heti muutaman metrin päässä ovelta. Vauhti tyssäsi saman tien siihen: oi, tässä ihania näitä, ja katso tätäkin... NÄIN halvalla! No ihan pakko on ostaa ensi jouluksi. Mukaan tarttui myös joulupaperia, ihan kaiken varalta.

Seuraavaksi I. Jo autolle parkkipaikkaa etsiessä kävi aivan selväksi, että emme olisi käytävillä ihan itseksemme. Ai kamalaa sitä tungosta, varsinkin lihapullajonossa. Muutkin olivat huomanneet edullisen tarjouksen... emme vain voineet enää perääntyäkään, sillä EV kiljui (lähes kirjaimellisesti...) armotonta nälkää. Onneksi hän on mies, joka rauhoittuu sen siliän tien, kun saa ruokaa massuun. Sinnikkäästi hän sitten jaksoikin pienen pehmohiirulaisen mukaansa nostettuaan kierrellä käytävillä kanssamme monen tunnin ajan.

Äiti sai huimat onnistumisen elämykset: takkahuoneesta on jonankin päivänä tulossa työhuone, ja nyt näyttää siltä, ettei se päivä enää ole äärettömän kaukana. Urhea Herra Mies kantoi auton takakonttiin sekä työpöydän (jota kampauspöytänä kylläkin myytiin, mutta joka mielestäni on aivan täydellinen myös työpöytänä) että samaan sarjaan kuuluvan pikkulipaston, jonka uumeniin on hyvä upottaa kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa. Ja joka oli ylen ystävällisesti hinnoiteltu 50 % normaalia edullisemmaksi.

Ei se alennus kyllä ostoskuitin loppusummaa juuri kivuttomaksi hilannut. Että pitää ihmisen "tarvita" kaikenlaista siitäkin paikasta. Kyllä ruotsalainen mies voi joskus olla melkoisen nerokas kauppias.

Vielä, uupumusta uhmaten, käytin perheen miesväkeä kolmannessakin huonekaluliikkeessä koeistumassa pientä ja sievää vuodesohvaa ennen kuin kaarsimme - tässä vaiheessa kaikilla jo uudelleen nälkä suolissa mouruten - loppiaisen hämärissä kotiin. Sohva jäi toistaiseksi kauppaan, mutta kyllä sekin tänne vielä ilmestyy.

Minulle vuodesta 2012 on toivottavasti tulossa uudistumisen vuosi. Ainakin yritän pitää sitä teemana arjessani. Olen jo vähän aloittanut: liikunta pitää mieltä virkeämpänä (mitä nyt taas perinteinen liikunnanlisäämisilmiö, eli inha flunssa, yrittää pitää minut sohvannurkassa), varovaiset muutokset ruokavaliossa tuntuvat kehossa hyvältä, ja koti saa vähitellen uutta ilmettä. Odotan vuotta innolla!

Ihme kyllä: ajatukset ovat toistaiseksi aivan muualla kuin varsinaisessa asiassa eli puutarhassa. Posti on kantanut jo yhden siemenluettelon ja kaksi puutarhalehteä, jotka kaikki olen läpi lukenut. Silti ajatus puutarhasta tuntuu jostakin syystä tällä hetkellä vain työläältä. Ehkä olen suorittanut sitä viime vuosina liikaa ja nautiskelu on jäänyt vähemmälle. Jospa tänä vuonna uudistaisin myös suhtautumiseni pieneen paratiisiini: ehkäpä annan tekemisen jäädä taustalle ja keskityn tulevana kesänä nautiskeluun ja katseluun.

Hehheh, uskokoon ken haluaa. Kyllä ne fiskarsit pitää jossakin vaiheessa terottaa ja laittaa kanttausrauta heilumaan. Tänään vielä kuitenkin heiluteltiin kolaa ja lumilapiota: aarteeni saivat lopultakin lunta suojakseen. Huomisesta on ennusteiden mukaan tulossa aurinkoinen pakkaspäivä, joten meidän perhe lähteneee talven ensimmäiselle hiihtoretkelle kuumaa kaakaota sisältävine termospulloineen, eväsleipineen - ja omenoineen, joita EV erityisesti ehdotti pakattavaksi reppuun.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!