Jokohan se olisi tältä vuodelta ohi?

Eilen tuli SELLAINEN tunne. Että nyt puutarhakauden voisi sanoa olevan paketissa. Olen oikeastaan vähän pöllämystynyt, sillä tunne tuli yhtäkkiä ja oli aika selkeä. Osa minusta hannasi kovasti vastaan miettien, jos kuitenkin vielä kunnostaisi maan lavakaulusten alueelta, jotta ensi keväänä olisi lyhyempi matka viljelyn aloittamiseen.

Olisihan se hyvä, että kaikki tuollainen olisi valmiiksi tehtynä. Se kanttaaminenkin jäi minulta kesken, tein vain 2/3 pihasta. Mieli palaa kyllä ulos, ja fyysisen rasituksen kaipuu vaivaa (muutamakin ystävättäreni sanoisi: "Miksipä et lähtisi uimaan, pyöräilemään tai sauvakävelylle?" Ja olisivat ihan oikeassa kysyessään. Samaa kysyn minäkin: miksi en? En osaa vastata. Minusta liikunta liikunnan vuoksi vaan on tylsää.), mutta ehkä sitä voisi jo tässä vaiheessa vuotta antaa periksi, antaa pihankin levätä.

Kaikki suojausta vaativat kasvitkin olen muka havuttanut, Eucalyptus gunniita lukuunottamatta. Sille heittelen hallaharson moninkertaisena päälle, ja toivon, että se selviää talven maassa. Metallinen kartionmuotoinen köynnöstuki sillä on jo ympärillään, harsoa odottamassa.

Black lace -mustaseljan suojaksi eivät riittäneet edes kaikki pihan lehdet. Ehkä minä olisin viisas, jos hakisin jostakin oikeaa pakkaspeitettä, ja levittäisin sen seljalleni talviturkiksi. Josko hän sitten jaksaisi kukkia ensi kesänä? Ne vaaleanpunaiset, sitruunalta tuoksuvat kukkatertut, joista sain nauttia ostokesänä, ovat jääneet hyvin voimakkaina mieleeni. Jos vielä joskus uudestaan...?

Voisinhan minä jo hellittää. Puutarhaan liittyvää työtä kun kuitenkin on: olen nimittäin luvannut - jep, minä! - tehdä ystävättäreni pihaan ehdotuksen siitä, miten he voisivat sen uudistaa. Ehei, minulla on kaikkea muuta kuin puutarhasuunnittelun koulutus, siis todellakin kaikkea muuta. Ei se silti estänyt minua ideoimasta. Pihasta voisi tulla hieman itämaisen tyylinen, heille se sopisi, ja onneksi myös pihan olemassa oleviin elementteihin. Siellä on ihana hopeakuusi, ihanasti sammaloitunut nurmikko, paaaaljon kiviä sekä veistoksellisia omena- ja kriikunapuita. Olen aika tohkeissani siitä, että näkemykseni ja ensifiilikseni pihasta otettiin niin hyvin vastaan; he todella kiinnostuivat ehdotuksestani. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että laadin konkreettisen ehdotuksen paperille ja... no, sitten nähdään. Toteutus on heidän vallassaan. Hauskaa silti, kun uskalsivat pyytää kommentteja.

Ja toki pitäisi suunnitella ensi kesäksi myös omaa hyötypihaa. Eikä vain ensi kesäksi, vaan myös seuraaviksi: aion yrittää toteuttaa mielekästä viljelykiertoa vaatimattomissa lavakauluksissani. Katsotaan sitten, miten osaan suunnitella sen. Apua kyllä löytyy, sekä kirjoista että erityisesti Gardeners´ Worldista, jossa jokaisesta lehdestä iso osa on omistettu hyötyviljelylle. Sinne - Britanniaan - sitä pitäisi ihmisen päästä viljelyoppiin. Puutarhaoppiin muutenkin. Tai edes ihailemaan heidän vuosisatojen takaa kasvanutta puutarhaperinnettään. Oih ja voih! Olen tallentanut levylle kaikki Suomen television ystävällisesti esittämät Alan Titchmarshin ohjelmat, ja osaan ne kohta ulkoa. Siellä sitä on, taitoa ja historiaan nojaavaa osaamista.

On harmi, että Suomesta puuttuu mielestäni oikea puutarhakulttuuri. Kyllähän täällä harrastetaan, sekä koristekasveja että hyötykasveja, viljelypalstoja ja siirtolapuutarhoja, mutta ehkä meillä vieläkin vallitsee sellainen raatajat rahanalaiset -mentaliteetti. Maasta otetaan ruoka silloin, kun on pakko - kas, siksipä laman tai taantuman aikana viljelyspalstojen kysyntä kohisten nousee - mutta... no, en tiedä. Ehkä perustan arvioni vain omakohtaiseen kokemukseeni siitä, että kohtalaisen laajassa tuttavapiirissäni olen ainoa puutarhaharrasteluun syvästi hurahtanut. Ja tässä tuttavapiirini käsittää ne ihmiset, jotka tunnen muutoin kuin puutarhaharrastelun myötä.

Onneksi olen löytänyt harrastelun myötä kanssahöyrähtäneitä. Heitä kaikkia onkin jo ikävä: pitäisikö ehdottaa pidettäväksi etelän penttiläisten pikkujoulut vielä viime metreillä ennen uuden siemenkasvatuskauden alkua?

Mustaherukkamehun loppua kohottaen nostan maljan kuluneelle kasvatus- ja satovuodelle ja yritän ajatella, että kohta sen voi aloittaa taas uudestaan.

Mieti, mitä haluat. Voit saada sen. Osa 3

Jälleen kerran tuo tuli todistetuksi (syyskuun teksteissä todisteltiin osat 1 ja 2).

Vein Herra Miehen aamulla töihin Helsinkiin, kun bussiaikataulut ja aamun menot eivät olleet synkassa. Jo lähtiessä pohdin, kävisinkö paluumatkalla Plantagenin kautta katsomassa, mitä siellä on tarjolla. Vielä oikeaa risteystä kotimatkalla lähestyessäni arvoin, käännynkö vai enkö käänny. En sitten kääntynyt, en tiedä, miksi.

"Omasta" rampista ulos ajaessani sain yhtäkkiä päähäni palata takaisin päätielle ja tehdäkin se mutka Kodin Terraan Tuusulassa. Sinne minulla ei ollut kertakaikkiaan mitään asiaa, mutta niin vain ajoin pihaan saakka. Haahuilin hetken aikaa lehtihyllyjen ja joulukoristeiden luona varsin päämäärättömän näköisenä, ja pikkuhiljaa valuin kohti puutarhahuonekaluja, lyhtyjä, köynnöstukia ja vesimittareita. Olin siellä paikkeilla vissiin liian lähellä ovisensoria, sillä liukuovet kasvipuolelle avautuivat yhtäkkiä, ja mitään sen tarkemmin ajattelematta lompsin ovista läpi.

Kattotelineistä roikkui jo suloisia havupalloja, hyllyillä oli kanervia ja muita ulkokasveiksi ajateltuja, talveksi unten maille kääntyviä / kääntyneitä perennoja myytiin puoleen hintaan, samoin kaikkia puita ja pensaita. Haahuilin pensashyllyjen välissä (ei niin mitään asiaa sinnekään), kun silmiini osui kyltti "keltakirjokanukka".

Höh! 8-o Siinä niitä oli. Alle kahdeksan euron hinnalla, josta siis vielä puolet sai pois. Mitäs sitä ihminen muuta voi tehdä kuin ostaa tarjolla olevista parhaimman näköisen puolimetrisen pensaan 8. päivänä marraskuuta. Hohhoijaa... Äly hoi!

Linnunruokapötkylät ja taas uusi vesimittari (pakkasen hajottaman tilalle) kärryihin lisäksi, ja kassalle. Kassalla vasta huomasin, että pensaassa kiinni oleva tuotelipare oli valkoinen molemmilta puolilta. No, siinä naisissa sitten yritimme lennossa hinnoitella kanukkaa "Olisko ollut 7,50 tai 7,90", mistä kassa sitten valitsi ystävällisesti edullisemman hinnan ja näpytteli sen puolikkaana kassaan. Sen jälkeen hän löi vielä tuotteen koodin sisään, minkä tuloksena kassajärjestelmä puolitti vielä hinnan siitä 3.75:stä.

Näin siis tänään: sain hankintalistalle (kevääksi!!) laittamani pensaan jo muutaman päivän kuluttua siitä, kun olin valinnut sen tulevaksi takapihan somistajaksi, ja sain sen käytännössä "kaupanpäällisiksi", kuten kassakin itse totesi. Eikä harmittanut yhtään :-)

Paitsi sitten kotona. Pensaan paikalla oli nimittäin edelleen sen tontin vasemman sivun focal point: kompostorituotteen jälkikompostikehikko. Ja nyt tulee rumaa tekstiä, jonka heikkohermoisimmat puristipuutarhurit ohittanevat. Otin talikon ja kottikärryt, latasin ne täyteen aikansa muhinutta massaa, ja vein multaa kukkapenkkeihin maanparannusaineeksi (sijoitteln möhnän sen kummemmin maahan sekoittamatta kasvien väleihin, ihan kylmän viileästi, sään mukaan). Tämäkin siis tänä kahdeksantena päivänä marraskuuta, jona aurinko paistoi ja maa oli koko päivän kuurassa.

Kaikkea en hennonnut kehikosta tyhjentää pois, vaan kun sain kehikon liikkumaan ja siirtymään uuteen paikkaansa muiden kompostikehikoiden viereen - nyt minulla on Oikea Kompostialue - haarukoin lopun massan kottikärryjen avulla kehikkoon takaisin.

Kompostikehikon paikan vieressä kasvava se pihlaja, joka ei marjo, oli reppana kasvattanut juuria kompostimassan sisään, vähän niinkuin "ylöspäin". Hienoja pieniä juuria törrötti ylimalkaisen alueensiivouksen jälkeen surkean näköisinä maasta ylös kuin nälkäiset kädet. Koitin peitellä ne loppukompostilla takaisin edes auttavasti vaakasuoraan, ja ryhdyin sitten varsinaisiin kaivuuhommiin.

Aikani heiluin ja touhusin, sillä maa oli yllättävän savista (tai siis ainahan se on savista, mutta jotenkin olin ajatellut sen olevan juuri tuossa kohdassa jo hieman muhevampaa, mutta ei). Lopulta sain kuin sainkin uutta aarrettani varten sievän kuopan, johon kastelukannulla lorottelin ensin haaleaa vettä ilman pensasta ja sitten haaleaa vettä pensaan tököttäessä jo paikoillaan. "Grow SO well", sanoin Alan T:tä mukaillen, ja olin ihan huippuonnellinen!

Joulu(n)kalenteri

En ole ihan varma, mistä se sai alkunsa, mutta tänään olen miettinyt kalenteri kädessä joulu(kuu)n aikatauluja. Taisi lähteä liikkeelle Eka Vekaran kanssa käydystä keskustelusta siitä, kumman kahdesta tänä vuonna markkinoille tuotetusta Lego-kalenterista hän haluaa, "tavallisen" vai ritarikalenterin. Että voi olla vaikeaa päättää: "Voinks mä saada molemmat?" No et!


Muistin (kerrankin ajoissa!), että meillä on säkkikankainen seinälle ripustettava oikein soma joulukalenteri pienine, joka päivälle omine taskuineen, ja siitä se ajatus sitten lähti. Rupesin kalenteri (se tavallinen) kädessä miettimään, mitä kivoja yhteispuuhia - tavaroiden sijasta - joulukalenterin taskuihin voisi lapuilla piilottaa. Ystävättäreni (terveisiä!) on jo useiden vuosien ajan toteuttanut tätä konseptia, järjestäen lapsilleen milloin minkäkinlaista pientä ohjelmaa joulukuun päiville, ja minusta se on aina kuulostanut hienolta, ja mieleenjäävältä.


Niinpä Eka Vekara pääsee joulukuussa kokemaan mm. seuraavaa: uimahalliretki äidin kanssa iltana, jolloin iskällä on iltameno. Hevisaurus-konsertti (korvausta sairauden vuoksi missatulle aiemmalle konsertille). Leffailta kotona. Leivontaa (äiti leipoo myyjäisiin jokavuotiset poropiirakat, joten E.V. voisi vetäistä samalla jotakin "omaa" tai avustaa myyjäispiiraiden leivonnassa). Osallistuminen mainittuihin myyjäisiin myös asiakkaana. Tuomaan markkinoilla käynti ja iltaruoka Helsingissä (luvassa on sen jälkeen pitkät nokoset autossa ja myyyyöhään venyvä yöunille meno, mutta viis siitä). Joulukuusen hakureissu joulunalusviikolla. Lippuaskartelua (tarvitaan Suomen ja Thaimaan lippuja 5.-6.12.) Jouluruokien valmistelua.


Oli yllättävän vaivatonta keksiä tapahtumia, oma kalenteri nimittäin oli jo varsin täynnä kaikenlaista. Ensin mietin, ettei tapahtumia tarvitse niin mahdottomasti olla, mutta äkkiä oivalsin aktiviteettien tulevan enemmän kuin tarpeeseen. Muuten joulukuu on meille aikuisille yhtä "eikösejoulupukkijokohtatulesaanksmäsenjääkiekkopelin (saa) voinkomäkoristellakuusta (rakas, sitä ei ole vielä) mikseimeillävieläolekaikkiakoristeitaesillä" -keskustelua. Tästä voi tulla uuuh-vuttava vuoden viimeinen kuukausi... paitsi ettei nyt tule, kun E.V.:lla on runsaasti muuta miettimistä :-) Toki niihin taskuihin kätketään myös muutama aarrekartta, jonka avulla hän löytää jonkun pienen paketin jostakin, mutta ajattelen ja toivon, että isompana hän muistaa yhdessä tehdyt asiat paremmin kuin tavarat.


Omaan kalenteriini sain samassa hötäkässä kerrankin merkityksi myös Naisten joulumessut Wanhassa satamassa. Ei ole yksi eikä viisi kertaa, kun olen aikonut käydä siellä, mutta työkiireiden vuoksi olen lopulta aina jättänyt menemättä. Kotona olemisessa on aika monta hyvää puolta: nyt varmasti menen messuille!


Tärkeä, perinteinen joulumeno on onneksi jo ensi viikon perjantaina: silloin suuntaan Erittäin Olennaisessa Seurassa Stockan joulupuotiin. Jo kuinkahan monen vuoden ajan olen kahden ystävättäreni kanssa käynyt katsastamassa pääkaupunkiseudun hehkeimmän tingeltangel-putiikin, aloittaen reissun närkästyksellä siitä, ettei Stockan kahviloissa ole vielä siinä vaiheessa koskaan tarjoiltu glögiä 8-o Puutteen nostattaman ryhmäpaheksunnan, ja lopulta muuhun herkutteluun keskittymisen jälkeen olemme vaeltaneet hyllyjen välissä parin tunnin ajan, tehden useita järjettömiä, täysin tunteeseen perustuvia, ja harvoja järkeviä ostoksia, ja lopulta raahautuneet kotiin kädet kassien painosta venyen.


Pari vuotta on mennyt 2/3 -kokoonpanolla ryhmän yhden jäsenen ulko(ma)istettua itsensä, ja niin menee tänäkin vuonna. Yhtään se ei silti vähennä iltapuhteen hohdokkutta. Joka ikinen kerta puodista on tarttunut mukaan jotakin ihanaa juuri tätä joulua varten, enkä epäile, etteikö samoin kävisi myös ensi perjantaina. Siitä huolimatta, että pörröiset valkoiset pallot on jo hankittu.


Siinä on jouluperinteitä kerrakseen. Jotakin vanhaa, jotakin uutta. Lainattu ja sininen kuuluivat aikaan n. 20 vuotta sitten, joten jääköön ne muistojen joukkoon, kun eivät jouluun - meillä - osuneet muutenkaan.


Nyt unille, koska neljän ja puolen tunnin päästä (oho) pitää nousta.

Oklahoma!

Jäin suoraan ulos, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Aamussa oli jokin erityinen kutina, ja luotin siihen tunteeseen. Tänään on puutarhapäivä!

Aloitin aika varovasti: kannoin ovipielessä töröttäneestä "kerrostalosta" kylmäkäsittelyssä olevat siemenkylvöt yhteen lavakauluksista. Tuumasin, että siellä saavat vettä ja lunta ja muutakin itselleen sopivaa kyytiä (kunhan fasaanit jättäisivät ne rauhaan!). Ja myönnettäköön, ettei kerrostalokaan mikään focal point ole, vaikka se kyllä tämänhetkisten katseenkiinnittäjien linjaa jatkaakin. Korjaan sen kuitenkin sisätiloihin talveksi. Nottei ruostu.

Sen jälkeen menin puuvajaan noutamaan rakastettuni, kanttausraudan, sekä kottikärryt. Nyhdin kaikki rikkaruohot takapihan omenapuiden alla olevasta mulloksesta. Kyllä ne taas näyttävätkin eri siisteiltä. Sen jälkeen alkoi kanttausrauta heilua. Kävin läpi tontin vasemman laidan kaikki istutusalueet (naapurinrouvakin tuli kuikistelemaan aidan taakse: "Mä tulin oikeen kattoon, että mitäs sää nyt siellä touhuat.") sekä eteläreunan ison penkin. Pyörähdin vielä vaaleanvioletin syreeninkin tyven ympäri, kunnes hyytymys valtasi kehon. Armoa, antibiootit!

Sää parani paranemistaan, ja kyllä: 5. päivänä marraskuuta armon vuonna 2010 aurinko lämmitti sitä kohti kääntyneet kasvot. Mittarissa on viisi astetta lämmintä, ei juuri tuule, ja pehmeä, kostea multa siistiytyy kanttausraudalla pelkin käsivoimin. Mitä ei yleensä KOSKAAN tapahdu. Oh, what a beautiful morning!

Vaikka raudanheilutus hyytyi yhdentoista jälkeen, se kelpasi kuitenkin vielä hyvin "entivanhaisen kunnan työmiehen työkaluksi", eli pitämään minut pystyssä sillä aikaa, kun tuijotin ja mietin. Pohdinnan kohteeksi valikoitui kaksi pihan vasemmalla sivustalla olevaa kohdetta: tuleva lipputangon paikka (nykyinen epämääräinen kivikasa, jonka alla on kymmenkunta multasäkkiä auki revittynä, tukahduttamassa kasvillisuutta) sekä pihan sen puolen "focal point" eli pihakiveys-highwayn päässä näkyvä talouskompostorin jälkikompostikehikko.

Lipputangon paikan haluaisin kivetä, ja vaikka muuten en erityisesti kannata esittäviä kuvia tai kuvioita kiveyksessä, siinä jostakin ihmeen syystä näen joka kerta kompassin muodon. Se voisi olla ihan kauhea toteutettuna, mutta... en usko. Minusta siitä voisi tulla hieno. Onneksi sitä on aikaa vielä miettiä, kun aluetta ei ole vielä edes kaivettu puhtaaksi nurmikosta ja muusta rojusta, saati että siihen olisi tehty pohjatöitä tai kiveyssuunnitelmaa, valettu jalkaa lipputangolle tai ostettu itse tankoa. Jonakin vuonna siinä kuitenkin liehuu isännän viiri ja juhlapäivinä siniristilippu.

Kompostikehikon paikkahan vaihtuu heti ensi keväänä, kun muutenkin uusin kompostialueen (=rakennan ITSE ne kompostikehikot, joista olen monta vuotta haaveillut... hehheh). Kehikon vasemmalla puolella on pieni, huomaamaton portti ulos tontilta, ja oikealla puolella kasvaa se pihlaja, joka ei osaa marjoa. Kun kehikko siirtyy, paikalle jää reilu kahden metrin aukko. Nyt olin keksivinäni seuraavaa: portti saa jonkinlaisen köynnöskehikon tai kaariportin somisteekseen, ja siihen laitan kasvamaan kärhön tai kaksi. Lisäksi aukkoon pitäisi saada joku pihlajaa matalampi pensas. Havuakin pohdin, mutta yksikään mieleen juolahtanut havukasvi ei vastannut tarvettani saada siitä kohdasta oikeasti jotakin, johon katse kannattaa pysäyttää. Siispä lehtipensas.

Se ei voi olla kovin leveäkasvuinen, tai sitten sen täytyy sietää leikkausta. Sen pitää olla KORKEINTAAN kolmemetrinen, ei mielellään niinkään korkea. Siinä pitää olla joku juju läpi vuoden, jos suinkin mahdollista, jotta se olisi se "tojooing"-silmiensieppaaja. Kukat olisivat ehdoton bonus, mutta toisaalta pihan sillä puolella kukkii jo kaksi koristeomenapuuta ja yksi syreeni.

Aloin selata puita ja pensaita käsittelevää kirjaa alusta. A: Sirotuomipihlaja? Voisi olla. B: Syrikkä? Ihana, ja syyskukinta on ilman muuta bonusta, mutta se on liian epävarma talvehtija. Cornuksiin asti pääsin, kun sykähti: C. alba 'Gouchaultii', keltakirjokanukka. Ei olisi liian korkea. Olisi ihanan värikäs (kuvauksessa mainittiin lehdissä vivahtavan jopa roosaa), myös talvella kaunis punertavine oksineen. Kirjavalehtisenä, keltaiseen vivahtavana kiinnittänee huomiota kaukaakin. Kestää taatusti leikkausta, jos meinaa rynniä liian lähelle porttia. Kukkii myöhemmin kuin muut pihan puut tai pensaat, ja on sen verran vahvalla itseluottamuksella varustettu, ettei varmasti hermostuisi, jos lähellä kasvavat kärhöt lainaisivat sen oksia kasvutuekseen. (Voisikohan siihen itseensä jopa laittaa jonkun kasvamaan?) Viihtyisi meidän savimaassa, ja tykkäisi aurinkoisesta paikastaan.

Voisiko se olla näin helppoa? No, jos jouluvalmistelut sujuvat kuin itsestään, ehkä tämänkin oli nyt tarkoitus loksahtaa kohdalleen jo C:ssä.

Melkein jo lähdin juoksemaan kohti autoa, mutta siinä vaiheessa onneksi kuitenkin tuijotin kalenteria enkä säätä. Ehkä pensas EI ehtisi enää juurtua... Merkitsen kuitenkin henkiseen kalenteriin huhtikuulle: osta keltakirjokanukka. Oh, what a beautiful day!

Pihlaja ja tuleva kanukka tarvitsevat varmaankin, jos siihen suinkin mahtuu ilman, että kulkeminen estyy, vielä sen kuuluisan kolmannen pyörän eteensä. Aurinkoiseen paikkaan pensaiden eteen löytynee puolimetrinen, rehevä perenna ensi kesänä.

Isompi haaste onkin sitten se portti, ja köynnöstuki / kaariportti sen yhteyteen. Tekisi mieleni rakentaa uusi porttikin (huomatkaa valtava puutyötaitajan itseluottamus), joku sellainen nätti, ja valkoinen. Että sitäkin viitsisi katsella ja korostaa. Ettei muuten ehostuvassa paikassa portti pilaa kokonaisuutta.

No, se on ehkä vasta ensi kesän murhe. Harjoittelen näitä puutöitä siihen saakka muilla hommilla.

Nyt on niin hyvä mieli kuin vain ihmisellä, joka on kontannut hiekka-aavikolla ja lopulta päässyt keitaalle. Sain tehdä puutarhatöitä, tuli siistiä jälkeä, ja keksin jotakin, mitä odottaa (liian pitkän aikaa!!) ensi keväästä.

Joulun värit: sametin punainen sekä helmen ja lumen valkoinen

Jos kovin moni muu asia ei tunnukaan tällä hetkellä menevän putkeen, jostakin syystä olen osunut kultasuoneen päätettyäni oman joulumme väreiksi punaisen ja valkoisen. Tähän saakka olen löytänyt kaiken sen, mitä olen tuntenut tarvitsevani, ja tänään onnistumisen riemu jatkui edelleen.


Löysin jostakin joulukirjasta tai -lehdestä idean, jossa tehtiin perinteisellä pahvirengaskonstilla lankatupsuja vitivalkoisesta mohairlangasta, ja saatiin lopputulokseksi ihanan pörröisiä joulukuusenpalloja ilman häivääkään perinteisen tupsun ulkomuodosta. Ne jäivät jotenkin mieleen, ja ajattelin tehdä sellaisia vielä ennen joulua.


Tänäänpä kävin ruokakaupassa (puhun mielummin ruokakaupasta kuin hypermarketista, sillä jälkimmäinen kuulostaa siltä kuin eläisin Avaruusasema Alfalla. Hah, kuinka moni muistaa sen?). Leipähyllyjen välissä täysin viattomana hampurilaissämpylöitä etsiessäni (sunnuntai-illaksi on luvassa kotitekoista "roskaruokaa") taivaallinen valo osui etäämpää silmiini. Tuolla, oi, tuolla! Voimatta vastustaa kävelin valoa kohti. Käteni kohottautui kohti valon lähdettä ja - voi - kosketin NIITÄ. Nostin NIITÄ ostoskärryyni. Viisi kappaletta.


Helmen hohtoa, pörröisyyttä, valkoisuutta. Voi ihme. Miten voi olla, että minulla käy joulukoristelun suhteen nyt näin hyvä tuuri?


Eivätkö ole suloisia? Nyt puuttuu enää, uskallanko sanoa ääneenkään, samettiset, punaiset pallot. No, NE voin todellakin tehdä itsekin.

Tänään tuli Viherpiha. Siinä oli jo jouluteema, oli lehden viimeinen numero tälle vuodelle (huokaus!). Olin pudottaa silmäni, kun luin heidän joulukoristelusivujaan: punaista ja valkoista. Samaa värimaailmaa oli tarjolla myyntiin jo tulleessa joulun teemalehdessäkin. Mikä ihme joulutrendien haistelija minä oikein olen, minulle on nimittäin ennenkin käynyt näin. Olen hyvissä ajoin liikkeellä oman jouluväritykseni suhteen, ja sitten sitä samaa tulee joka tuutista. Ehkä värit ovat jotenkin esillä jo syksyn aikana, ja minä vain alitajuisesti menen mukaan piiloviesteihin, tai jotain? Toisaalta, ei tietenkään tarvitse olla mikään oraakkeli ennustaakseen jouluksi punaisen värin tulvaa, eikä valkoinenkaan nyt suoranainen yllätys ole, mutta katsokaa nyt ihmeessä: eihän ihan hetkeen ole ollut puna-valkoruudullista, punaista pohjaa valkoisin pilkuin, puna-valkoraidallista. Taivas, minun täytyy olla Joulumeedio!!

No niin. Päätän lähetyksen Jouluhörhölästä tältä illalta tähän ja lähden näkemään ihan vaikka mustavalkoisia unia (mitä en muuten näe, vaan ihan technicolor-versioita, jostakin ihmeen syystä).

Voi mitä menin tekemään!

Puutarhakeskustelupalstalla pantiin pystyyn pioninsiemenketju. Ja minä pöljä menin mukaan.

Rakastan pioneja. Ne ovat niin täydellisiä kukkiessaan, niiden lehdet ovat kauniin muotoiset ja eri lajeilla vaihtelevan vihreät. Niitä on matalia ja korkeita, ne kukkivat eri aikoina ja punaisen eri sävyt tulevat varmaan kutakuinkin kaikki katetuiksi. Ja sitten niitä on myös erisävyisiä valkoisia, joitakin keltaisia, persikanväristä, lohenpunaista...

Pionit ovat minulle kuin puutarhan Graalin malja. Kun pitelee käsissään yhtä ainoaa kukkaa ja nuuhkaisee (jos se nimenomainen kukka sattuu olemaan tuoksuvaista lajia), tuntee, että voisi elää ikuisesti.

Mutta sitten on tämä raadollisempi vaihe. Pionien kasvatus siemenestä. En osaa. Ei onnistu. Eikä riitä kärsivällisyys. Siitä huolimatta minulla on ulkona luonnon kylmäkäsittelyssä jo vissiin kolmea eri variaatiota. Eikä mitään käsitystä siitä, mihin niitä laittaisin, JOS niistä edes joku sattuisi itämään.

Arvatkaas, mitä tein sen ketjukirjeen tultua tähän osoitteeseen? Otin ruusupionia. Otin kaukasianpionia. Otin pionia, jota siementen kerääjä veikkasi vuokkopioniksi. Otin pallaksenpionia, jota ennestäänkin oli mullassa, siltä varalta, että olisi eri väristä. Ja otin jotakin, jota kutsuttiin "Voipaalan pioniksi", vaikka edes Rea Peltolan kirja ei sitä tuntenut. Google nimittäin tarjosi haulla ihania yksinkertaisia, lähes läpikuultavia valkoisia kukkia nähtäväkseni.

Ja tietenkin jokaista piti ottaa pari siltä varalta, että se yksi ei itäisikään. Tänään on marraskuun kolmas päivä ja minulla on reilusti toistakymmentä pioninsiementä polttelemassa käsissäni. Voi rähmä...

Ehkä seuraava puukäsityöni hillohyllyn jälkeen on jokin rakennelma, jossa voisin säilyttää kaikki kylmäkäsittelyssä olevat kylvökseni. Mikähän se edes olisi...? Kai ne olisi parasta maahan kaivaa ruukkuineen päivineen.

Miksi, oi miksi ryhdyn tällaiseen, vaikka tiedän, etten pysty enkä kykene? Hukkaan menevät hienot siemenet, jotka toisten käsittelyssä kasvaisivat ihaniksi, pysäyttävän upeasti kukkiviksi kasveiksi. Huoks.

Kesä(työt) jatkuu vieläkin!

Perjantaina harmaassa säässä oli aukkoja. Väijyin niitä sisältä kuin kissa lintuja. Nyt paistaa! Eikä paistakaan. Eiku paistaa! Äh, ei. Siivosin Eka Vekaran huonetta - on se ihme, miten valtavasti "tärkeitä askartelutöitä" viisivuotias voi säilöä joka ikiseen pussiin, nyssykkään, laatikkoon ja lokeroon. Ja kun hänellä on muutenkin varsin huomattava lelu-, peli- ja kirjakokoelma joko meidän höyrähtämisemme ajalta tai sen jälkeisiltä vuosilta, jolloin vain sukulaiset ovat jatkaneet lapsen varustamista tarpeellisilla tavaroilla, pelkkä huoneen järjestäminen vei ihan älyttömästi aikaa.

Olin koko ajan hälytysvalmiudessa singahtamaan pihalle, mikäli sää paranisi, mutta niin vain oli ovela säidenhaltija (vai -haltia? Siis onko se joku, joka hallitsee säitä vai sääsatuolento, joka taikasauvaa - hehheh - heilauttamalla vaihtelee kelejä?), että pilviin tuli isompi aukko vasta, kun koko huone oli järjestyksessä. Imurinvarteen en sentään ihan ehtinyt, kun armo kävi ja aurinko alkoi paistaa.

AH!!

Oli aika lämmin, linnut lauloivat ja auri mollotti melkein siniseltä taivaalta. Se on kyllä ihme aine tuo aurinko. Sen voimalla ihminen tikittää melko mahdottomiakin asioita. Minäkin aloitin varovasti tyhjentämällä viisi kaukalollista kompostimassaa biolanin vatsasta jälkikompostikehikkoon, mutta sitten päässä niksahti. Lähdin autotalliin testaamaan, saisinko trimmerin käyntiin. Yleensä se ei todellakaan meikäläisen nykimisellä inahda, mutta sää meni ilmeisesti senkin ytimiin ja se hyrähti käyntiin. Ällistys!

Huristelin sillä yhden nurmialueen reunan mennessäni, mutta todellinen kohteeni oli takapihan takareuna, viidakko, jota jossain kutsutaan kauniisti luonnontilaiseksi alueeksi. Grrrr.... sinne!! Silmät tulta leiskuen lähestyin yli puolimetrisiä rikkaruohokasvustoja partneri päristen. Kadotkaa ikiajoiksi, te hönkäyksen voimalla sikiävät inhokit!

Niinä hetkinä, kun ihmisellä on enemmän intoa kuin järkeä, ja kun lisäksi aurinko vielä paistaa päätä pehmeäksi, sitä tekee tyhmyyksiä erilaisilla mittakaavoilla. Tämä nyt oli pienen mittakaavan tyhmyys, mutta eipä ollut hirveästi järkeä lähteä perustrimmerillä yrittämään syysmärkien roikaleiden kimppuun, oli sää mikä tahansa. Huonostihan siinä kävi. Lupiinien varret kietoutuivat trimmerin varren ympärille kuin lämmin kaulahuivi, kone korisi hetken aikaa tuskissaan ja sammua lopsahti sitten. Kiskoin kasvit irti, mutta niin onnekas en ollut, että olisin saanut päristimen uudelleenkin käymään. Nyin pari vaatimatonta yritystä, mutta sitten nostin sen tyynen rauhallisesti takakuistin kaidetta vasten pystyyn lepäämään.

Sieltä se sitten ivallisesti irvistellen katseli, kun minä pienessä nuhassani ja ilman oikean käden toimivaa etusormea hain talikon (rakkaani!) ja lapion ja rupesin hommiin. Ensin nyhdin kaiken irtilähtevän käsin - vasemmalla kädellä, kirjaimellisesti, kun yllättäen nyhtämisotteeseen tarvitaan etusormea - ja sen jälkeen en enää ajatellut mitään. Talikon piikit maahan, varsi alas ja riuska käännös. Talikon piikit maahan, varsi alas ja riuska käännös. Käännettävä ala ei ollut isokaan, mutta vähän tautisessa kunnossa se kyllä tuntui! Vaan ei haitannut. Hymyilin niin, että keskemmällä kesää hampaiden väliin olisi takuulla itikat lentäneet, puuskutin, hikoilin ja käänsin. Ihanaa!! Vihdoinkin taas pihahommissa!

Pari tuntia siinä vierähti, vaikka maa oli kerrankin pehmeää kuin pullataikina. Enpä muista, milloin meidän janttasavea olisi ollut yhtä helppoa työstää. Ajattelin jossakin vaiheessa, että tämä tuntuu huomenna luissa ja ytimissä, mutta enpä erityisesti piitannut siitä. Oli niin fantastista olla ulkona. Mietin ainoastaan, että kumarassa nilkuttavanakin olisin edelleen ihan uskottava pirunsarvissani ja atrain kädessä niissä Halloween-juhlissa, jonne olimme lauantaina menossa. Pienimmät saattaisivat ehkä pelätä, mutta jos juhlat heidän kodissaan järjestetään, vanhemmat olivat varmasti varautuneet lapsia pelottaviin vieraisiin....?

Kroppa huusi ja nautti, mutta aivot kävivät totaalista tyhjäkäyntiä. "Tässä minä käytännössä vasemmalla kädellä maata kääntelen. Yhdellä kädellä siis. Single-handedly. Käännän maata yhdellä kädellä, olenko siis yksikätinen rosvo?" Kun aloin nauraa ääneen noin tyhmälle jutulleni, totesin, että oli ehkä aika lopettaa siihen.

Kaiken kääntämäni moskan pinosin isoksi kasaksi kompostikehikoiden viereen, tarkoituksenani peittää se muovilla ja toivoa, että kuolema jollakin ihmeen kaupalla korjaisi ne siitä huolimatta, että ne menivät kasaan ihan tuoreeltaan. Kävi vain niin vitsikkäästi, että ainoa riittävän iso muovi oli entisiltä asukkailta puuvajaan jäänyt taivaansininen jättikokoinen trampoliinin suojamuovi (tai sellaiseksi sen oletan). Nyt meillä on takapihalla mahtavan sininen pieni mäki. Focal pointit vaan paranee: talon toiselta sivulta näkyy biolan-massan jälkikompostikehikko ja toiselle sivulle rakensin barbieille laskettelurinteen. Waau...

Eikä se sininen muovi takuulla ole edes tarpeeksi paksu, etteikö se päästäisi valoa niille kerppolan rikkaruohoille. Mitenkähän minä ne sinne nitistäisin? Pitää vissiin latoa kahden seuraavan kuukauden Hesarit pikkuhiljaa sinne muovin alle, eivätköhän lupiinit siihen nyykähdä. Tai sitten annan periksi ja kiikutan koko pa...sselin kasan läheiselle biojätekaatopaikalle. Siirretään rikkaruoho-ongelma toisaalle. (Tuo vain tuntuu niin epäkorrektilta. Ja sääli olisi kuljettaa pienenpienellä mahdollisuudella muhivaa kompostimultamateriaalia pois pihasta.)

Seuraavan päivän Halloweeneista tuli lääkegeelin ja venyttelyn voimalla lopulta ihan suoraselkäiset kekkerit. Eivätkä pikkuisetkaan itkeneet, vaikka meitä oli kyllä paikalla melkoinen kokoelma kummallisen näköisiä ja eri kokoisia ihmisiä, joilla on tuttu ääni.

Vieläköhän sitä ensi viikolla voisi kantata istutusalueet kevättä varten valmiiksi...?