Pihalta löytyi kultaa!

En ollut pitkään aikaan käynyt ajatuksen kanssa katsomassa japaninruusukvitteniäni, mutta tänään kävin. Voi mikä yllätys: vanha rouva oli puskenut noin monta hienoa hedelmää! Kertaakaan näinä neljänä kesänä, jotka tässä olemme asuneet, ei ole tullut tuonkaan vertaa kvitteneitä. Viime vuonna taisi tulla kolme, toissa vuonna kuusi ja eka vuonna ehkä yksi (jonka kuusi siementä laitoin purkkiin. Yksi niistä jopa iti, ja kasvatin siitä Eka Vekaralle nimikkopensaan toisaalle tontillamme). Tuikuista on hyvä saada mittakaava hedelmille ja niiden määrälle, eli tuo on ihan lavastettu kuva...

Kvitteni on mielestäni ihan ihmeellisessä paikassa, pyöräkatoksen takana, aivan sen seinää vasten litistyneenä. Siellä sitä ei oikeastaan edes näe kukaan, pihamme ohi kävelevät ja pyöräilevät korkeintaan. Autostakin katsottuna se jää aidan taakse piiloon. Joku viisaus kai siinäkin on istuttajalla kuitenkin ollut...?

Koska Rouva jaksoi ystävällisesti noin hienosti hedelmöidä, minäpä aion jaksaa tehdä noista jotakin. Olen nimittäin tosi utelias tietämään, miltä kvittenihillo tai -hyytelö maistuu. Vaikka menisi nykertäessä koko ilta, yhden pikkupurkillisen hilloa asetan tavoitteekseni tälle illalle. Ja siemeniä multaan, jos vaikka joku itäisi.



Kaunis pensas, tykkään tosi kovasti.

Aamukampa harvenee.

Ei sille mitään mahda: puutarhatöiden kausi lähestyy loppuaan. Istuin äsken kuistilla (palelemassa; järkyttävän kova tuuli suoraan itäkoillisesta!) ja katselin etupihaa. Itku meinasi tulla. On niin haikeaa tietää, että joutuu taas jättämään rakastamansa harrastuksen melkein puoleksi vuodeksi.

Totta kai tässä saa vielä jotakin touhuta. Maa odottaa haravointia, vielä on kukkasipuleita istuttamatta (ne OmaPihan tulpsut muun muassa, kun haluaisin niiden kaveriksi jättipussillisen kevätkurjenmiekkoja ja / tai lumikelloja, ja vielä isot pussit eivät ole tulleet kaupoissa vastaan), ja arimpien kasvien talvisuojaustakin täytyy alkaa rakennella.

Keskustelin eilen puutarhamyymälässä mustaseljani kukkimisesta, ja toden totta: se kukkii kuulemma edellisen vuoden versoilla. Niillä, jotka tähän mennessä ovat aina paleltuneet ja jotka olen keväällä joutunut leikkaamaan kokonaan pois. Se siis ainakin täytyy suojata, puutarhan työntekijän ja aiempaan viestiin ystävältäni tulleen kommentin ohjeiden mukaisesti: kanaverkkoa, kuivia lehtiä ja katto pään päälle. Selja vaan on vähän hankalan mallinen, kun se harottaa oikealle ja vasemmalle. Saa olla verkko leveällä!

Syrikkä on toinen potentiaalisesti suojattava pensas. Ja joitakin herkkähipiäisimpiä perennojakin voisin peitellä: jalokellot, jotkut heucherat... olikohan vielä muita?

Tämän kasvukauden yksi ilonaihe on ollut tuo tuossa vieressä. Tästä alkaa tulevana keväänä meidän perheen hyötypuutarha. Potageriksi sitä tähtään, eli toivon mukaan saan tulevina vuosina luoduksi sekä hyödyllistä että esteettistä.

Olen ihan tyytyväinen luotettuani omaan intuitiooni noiden lavakaulusten väristä. Minusta niistä tuli oikein hyvät, ja meillä oli lisäksi Eka Vekaran kanssa huiman kivaa, kun niitä yhdessä hioimme ja maalasimme. Päädyin ostamaan valtticolor akvaa ja sävyttämään sen niin mustaksi kuin kartalta löytyi, olikohan sävy joku hiili tai noki tai vastaava. (Tarkistaa: ei kun piki. Hah. Niin tietysti.). Laitan vielä muovit kehikoiden sisäpinnalle, jotta puu ei sieltäkään ihan hetkättelyssä ala lahota, ja sitten vaan multaa ja kompostia sisään.

Kooltaan kaulukset ovat mallia FIN eli 1200 x 1000. Eiköhän viidessä kehikossa muutama pottu ja porkkana kasvateta. Ja vähän muutakin. Sitä valkosipulia <3 <3<3!Tulevan kevään istutusten suunnittelu onkin se, joka pitänee minut hengissä sitten, kun tämä kausi loppuu (ja lähestyvät jouluvalmistelut, joita RAKASTAN).

Kun tuskailen kauden päättymisen kanssa, ahkerimmat siemenkylväjät muistuttavat minua aina siitä, että voihan sen kauden aloittaa jo heti tammikuussa, kun kylmäpäisimpiä ja pisimpään itäviä siemeniä saa jo alkaa ripotella multaan. Tottahan se. En vain itse ole niitä ahkerimpia kylväjiä. Tähän saakka olen purkittanut vain omaan tarpeeseen, osaksi siksi, että kouliminen ei ole suosikkipuuhiani, ja osaksi siksi, että niille koulituille taimille ei ole tarpeeksi tilaa ja valoa tässä huushollissa. Kun Miehelle ja Vekarallekin pitää jättää vähän temmellyspaikkoja... Toisaalta viimekeväinen Mäntsälän taimivaihto ja -myynti oli niin hauskaa, että saatan tänä vuonna kylvää vähän enemmän ihan siitä ilosta, että kasvattamani taimet ilahduttavat sitten tulevia ostajiaan.

Pitäisiköhän puutöissä (tai miksei kotonakin) rakennella kasviobeliskin ja hillohyllyn jälkeen / ohella etukuistin ikkunoiden eteen ripustettavat taimihyllyt? Lautaa, ehkä reunalistat, reiät lautojen kulmiin, niistä ketjut läpi, ja koko komeus roikkumaan kattoon kiinnitettyihin koukkuihin. Sitten olisi tilaa laajentaa siemenharrastusta. Onhan minulla se kerrostalo (kuva vasemmalla), mutta jos tässä oikein tosissaan ryhtyy siemenöimään, tuo ei riitä mihinkään.

No, tuumataan. Täytyyhän minun jotakin tehdä, jotta minulla on tänne jotakin kirjoitettavaa :-)

Tai sitten alan pikkuhiljaa siirtyä joulujuttujen kirjoittamiseen...

Mieti, mitä haluat. Voit saada sen. Osa 2

Harvemmin sitä ihminen postilaatikollaan - ulkona, kadulla, naapureiden näkysällä, töistäpaluun aikaan - nauraa ääneen. Tänään piti sekin tehdä.

Olin nimittäin tyystin unohtanut tilanneeni Oma Piha -lehdestä (terveisiä vain toimittajalle ja todellakin maailman parhaan puutarhakirjan kirjoittajalle!) kestotilaajan lahjan, 50 kpl kääpiötulppaaneita. Sellaisia pieniä, jotka voi peukalolla painauttaa maahan, ilman mittavia kaivuutöitä.

Posti toi ne tänään. Vieläkin naurattaa! Että pitää saada juuri se, mitä ajatuksissaan ääneen toivoo. Toimisikohan kaava myös 7,2 miljoonan euron lottovoiton kohdalla?

Oma Piha on muuten varmaan niitä harvoja lehtiä, jotka tarjoavat etuja vakituisille tilaajilleen. Suomessa kun yleensä saa roinaa silloin, kun tulee uudeksi lukijaksi, mutta kestotilaajat - tai tilaajat ylipäätään - jäävät ihan mopen asemaan. Tästä(kin) tälle lehdelle siis pisteitä! (Vakituiselle postinkantajallemme ei varmasti ole "harrastuneisuuteni" jäänyt epäselväksi, hän kun ystävällisesti kantaa meille myös Viherpihan, Kotipuutarhan ja Gardeners´ Worldin. Ja näkee minut päivästä toiseen pihalla joku puutarhatyökalu kädessäni.).

Lukijat saavat kyllä tilata postimaksun hinnalla vaikka mitä ihanuuksia esim. GW:sta, mutta toki ne lähetykset on rajattu "for UK addresses only". Jostakin pitäisi saada salainen brittiagentti näihin hommiin avuksi. Pitäisikö soittaa MI5:een (vai MI6:ko se oli)?

Ja eikun peukaloimaan perennapenkkejä! Kääpiötulppaaneille.

Käyköhän kenellekään muulle näin?

Ostin, tilasin ja sain kukkasipuleita. Ostosipulit valitsin vain yhteen paikkaan, ja laitoin ne maahan hyvässä järjestyksessä (jopa suunnittelin niiden paikat värin ja korkeuden mukaan). Oli ilo huomata, että jokaisessa pussissa oli mukana tulppaanin kuvalla varustettu merkkauslappu. Ettei tule tehtyä kaivauksia väärästä kohdasta, jos joskus tuohon alla olevaan pieneen istutusalueeseen on tarvista kajota. Olen kuitenkin aika tyytyväinen olemassaoleviin kasvivalintoihin. Tiarellan vasemmalle puolelle olen vielä saanut ripsialpin, johon toivon mukaan tuossa paikassa tulee punertavat lehdet.











Tuosta pitäisi keväällä sitten kasvaa punavioletteja ja valkoisia tulppaaneja, niitä, joista kerroin aiemmin.

Lisäsipulit tilasin turkulaisesta puutarhamyymälästä. En tiedä, miksi ne juuri piti tilata ja maksaa postimaksut, kun samoja sipuleita olisi takuulla saanut ilman postimaksua lähimyymälöistäkin. Kai se on sen puutarhajoulun tuntu, kun paketti saapuu ja sen saa avata. Hm. Ehkä ensi syksynä osaan tehdä hintavertailuja vieläkin järkevämmin, nyt vertailin vain postimyyntikuvastojen hintoja.

Sieltä tuli joka tapauksessa hyväkuntoista ja isosipulista tavaraa. Thalia-narsisseja ja tulpsuja. Nekin joko vaaleanpunaiseen tai punaviolettiin sävytettyinä, elleivät olleet valkoisia. Olin mielessäni päättänyt niidenkin paikat valmiiksi, mutta niin minä vaan taas harrikirvesniemeilin (suuttuisikohan Harri itse, jos tietäisi, että hänen pää kallellaan -hiihtämisestään on tullut minulle puutarhailutermi? Toivottavasti ei...) pihalla pussukat kädessä ja ihmettelin.

Ensinnäkin totesin, että 90 sipulia on aivan liian vähän. Ne näyttävät kukkiessaan lopulta todennäköisesti ihan hassuilta, pompahtaessaan esiin jostakin ihmeellisestä kohdasta, kun muu kukkapenkki vielä uinuu ruususen unta tai on korkeintaan kymmensenttisellä kasvulla. Olisi pitänyt ostaa vielä enemmän.

Toisekseen totesin, että niitä on ihan liikaa. On nimittäin melkoinen urakka kaivaa ne kaikki maahan, perennojen juuria varoen ja silti tähdäten riittävän syvälle, jotta ne eivät palellu. Neljä tuntia minulla meni, kun laitoin nuo ja ne viisikymmentä laukansipulia paikoilleen. Toki siihen harrikirvesniemeilyynkin kului aikaa, ja tein myös muita hommia, kuten pesin niistä varjohiipoista mullat pois (hahhaa, siellä oli kuin olikin pari pientä kotiloa purkinpohjaan kääriytyneenä. Good riddance! Viemäriin vaan.) ja istutin ne koristeomenapuun lähettyville, ja kitkin ihmeellisesti penkkeihin ilmestyneitä rikkaruohoja 8-o

Näissä sipuleissa ei sitten ollut yhdessäkään pussissa merkkauslappua. Koska arvelin muistavani kaikkien paikat ja koska totesin, etten takuulla muista, sijoitin kuvalla varustetun pussin siihen kohtaan, mihin sisällön istutin, ja otin siitä valokuvan. Ihan oma ex tempore -keksintö, mutta olin salaa vähän ylpeä siitä.

Siellä ne siis kaikki kasvustaan haaveilevat, mullan uumenissa. Enkä aio ostaa lisää. Paitsi korkeintaan niitä pikkusipuleita (kurjenmiekkoja, lumikelloja tai vastaavia), jotka voi peukalolla painauttaa maahan ilman mittavia kaivuutöitä. Oi, niitä voisikin kyllä vielä...

Joka kerta, kun sipulikukkakausi alkaa, päätän ihan varmasti, etten osta niitä ollenkaan. Sitten kuitenkin ostan. Ensin suunnittelen paikat ja värit, ja teen sen jälkeen ostokset. Sitten kuitenkin emmin paikkojen kanssa, ja saatan laittaa ne ihan muualle kuin suunnittelin. Ja harmittelen niitä tyhjiksi jääneitä, alkuperäisiä kohtia. Odotan innolla sipulien saapumista (kun tilaan ne postimyynnistä sen sijaan, että hakisin ne kaupasta) ja sitten tuijotan niitä kauhuissani: nuo pitäisi kaikki kaivaa maahan! Uupuneena konttaan istutusoperaation jälkeen sisälle ja päätän, että se sai sitten tältä syksyltä olla siinä. Ja sitten mietin, mitä ihan pientä voisin kuitenkin vielä ostaa.

Älytöntä. Ja silti niin ihanaa...

Ei ole omena kauas puusta pudonnut.

Tämän omenan Eeva varmasti tarjoili Aatamille paratiisissa, en nimittäin yhtään ihmettele, että herra söi sen. Punaposki on pudonnut siitä meidän pihan puusta, joka kohta varmaan kaatuu talon päälle takapihalla, kun se on niin kätevästi sinne päin kallellaan, mutta joka tekee "to die for" -omenoita! Näitä söisin kilokaupalla, jos pystyisin.

Kilokaupalla niitä kyllä onkin. Samoin niiden kavereita. Jokainen puu pudottaa nyt hedelmiään siihen malliin, etten ehdi kyytiin. Joka syksy minulla on sama ongelma. Säilön vain pudokkaita, sillä jos vielä poimisin kypsiä omenoita suoraan puusta, olisin aivan helisemässä.

Alku on aina kiva: oi, nyt niitä alkaa kypsyä! Teen pikkuhiljaa hilloa, sosetta, chutney´a. Herra Mies leipoo piirakkaa. Olo on kuin parhaallakin perheenemännällä. Kuumennan tölkkejä, keitän kansia, lueskelen reseptejä ja ideoin.

Ja sitten kaikki alkaa pikkuhiljaa mennä pahasti pieleen. Yhtenä iltana en jaksakaan / ehdikään kuoria tai edes pilkkoa omenoita kattilaan. Seuraavana päivänä eilisten omenoiden kaverit ovat huomanneet, että hemmetti, eka ja veka ja jamppa ja sussu ovat pudonneet! Ja sitten ne hyppäävät perässä. Illalla minulla on etukuistin korissa kahden päivän omenat. Keitän niistä osan. Kolmantena päivänä kaverinkaveritkin keksivät kuminauhattoman benji-hypyn ilot, ja kopsahtelevat maahan kuin pesäpallot. Etukuistin kori on jo täynnä, haen isomman korin avuksi. Ja alan hädissäni mehustaa. Mehustan täyden maijallisen, ja saan ehkä litran verran mehua. Omenanjämät soseutan jälkisoseeksi pakastimeen (on muuten sinänsä "ekologista", sillä jätettä ei jää juuri nimeksikään, vain muutama kara ja siemenkota. Kuoristakin suurin osa pehmenee soseen mukaan; enhän tietenkään kuori omenoita mehustimeen, vaan ainoastaan lohkon.)

Omenamehua ja -sosetta alkaa kertyä. Ihmettelen, kuka tämän kaiken juo ja syö. Eka Vekaran aamupuuroon sosetta onneksi uppoaa aika iloisesti, mutta omenamehua ei ole kovasti tullut juoduksi. Haa, mutta saapa siitä varmaan kivaa glögiä joulun aikaan. (Painaa idean mieleen.)

Minulle on kertynyt muutamakin säilöntäresepti sellaiseen herttaisen näköiseen kirjaan, jonka aikanaan juuri tätä varten ostin. Lisäksi hyllyssä on pari-kolme kirjaa, joissa aihetta käsitellään. Minulla on siis jo ihan käyttökelpoinen kokoelma ohjeita mm. omenan säilömiseksi. Vaan löydäpä riittävästi ohjeita, joissa HYÖDYNTÄÄ tätä kaikkea säilöttyä. Hillojen kulutus ei ole kovin mittavaa, minä kun en ole niin hirveän perso makealle itse enkä niinmuodoin muista hemmotella herrojanikaan lätyillä tai pannarilla, haasteellisemmista leivonnaisista puhumattakaan. Paahtoleivän päälle sentään välillä muistan hilloa livauttaa, mutta kun yleensä syön aamulla vain ruisleipää! Ehkä minun pitäisi alkaa paistaa lättyjä. Tai tarjota hilloa jäätelöannosten kera, mikä sekin tekisi miehille kauppansa, vaikka itse en sitäkään lajia juuri harrasta.

Chutneyt ovat käteviä, niitä kun tavataan nauttia pääruokien kera. Pidän kovasti niiden happamanmakeasta mausta, ja vaihtelevien mausteiden tuomista aromeista. Ja ruokaa minä kyllä syön (¨) Kaapissa on tällä hetkellä raparperichutney´a, jota keittelin alkukesästä, ja nyt tein vielä omenachutney´a. Aiemmin keitin sitä jo ison annoksen, josta kuitenkin unohdin sipulin pois, ja tänä aamuna tein toisen lastin, johon sitten muistin jo itkien pilkkoa sipulitkin.

Tässä meillä sitten on toivottavasti ensi kesän uusi runsaudensarvi. Mansikat, tervetuloa.

Odotan valtavan jännittyneenä, ehtivätkö nuo pikkutaimet asettua aloilleen, jotta selviävät talvesta, ja tuottavatko jo ensi kesänä marjoja. Taas tarvittaisiin sitä Ellin taikasauvaa: haluaisin kurkistaa kevääseen 2011! Näen taimet kuitenkin mielessäni tuuheina ja valkokukkaisina, vasemmanpuolimmaiset laskeutumassa somasti vielä tuossa kuvassa mustan muovin peitossa olevalle kivimuurille. Säilöntään näistä en uskalla edes toivoa saavani satoa, mutta jos suun saisi makeaksi aina ohi kulkiessaan, en voisi paremmasta edes haaveilla.

Ja jos nuo lähtevät kasvuun, saan ensi vuonna vapauttaa vanhat taimet mansikoiden taivaaseen. Vielä jätin ne maahan, jotta minulla olisi kevääksi varaosia, mikäli tuosta rivistöstä joku nyykähtää. Voisin tietysti olla kaukaa viisas ja kitkeä vielä tänä syksynä rikkaruohot vanhasta maasta (kyllä, toki, niitä on siellä taas, vaikka sen kuusi tuntia joskus niitä kitkinkin. Minulla ei, harmi kyllä, ole vihreää laserkatsetta, joka kertalaakista tuhoaa rikan luita ja ytimiä myöten.) ja sen ympäriltä, jotta ensi vuonna, kun pihalla on muutakin tekemistä, ei tarvitsisi enää siihen niin voimallisesti ryhtyä.

Rikkaruohojen kompostointi asettaa vain tähän aikaan vuodesta ikävän haasteen. Sataa niin, ettei niitä millään voi "jättää kuivumaan aurinkoon", jotta ne voisi kompostoida kotipihan kehikossa. Ne on pakko nostella suoraan säkkeihin ja kuljettaa läheiselle kompostimateriaalin kaatopaikalle. Se tuntuu joka kerta yhtä pahalta. Minun tulevaa multaani kuskaan pois!

Sen verran taputan kuitenkin itseäni olalle, että enimmäkseen minä vien sinne kaatopaikalle vain muumiotautisia omenoita. Tässä ja nyt jään kylläkin miettimään, että mitenkähän mittava sienitauti siellä kaatopaikalla sitten alkaa muhia, mutta toivon kotipaikan kompostinhoitajien hallitsevan hommansa niin, että itiöt kuumenevat hengiltä.

Muumiotaudin kanssa yritämme olla hyvin tarkkana ja olemme ottaneet sen "vakavasti". Poistamme puiden lähettyviltä kaikki sairaat omenat sitä mukaa kuin niitä havaitsemme (NÄMÄ omenat kerätään jo suoraan puistakin) ja hippulat vinkuen viemme ne kauas pois. Haravoimme myös joka syksy omenapuiden lehtiä hanakasti, emmekä kompostoi niitäkään omalla pihalla. Ehkä se on hätävarjelun liioittelua, mutta jos kerran sanotaan, että itiöt voivat talvehtia myös lehtien joukossa, emme halua tarkoituksella jättää niille mitään elinmahdollisuuksia. Aina tautia jonkin verran puissamme on, ei siitä näköjään näillä keinoin kokonaan eroon pääse, mutta tehdään nyt ainakin jotain.

Jaaha, lähtisikö tästä taas omenasoseen keittelyyn.

Ite se on kaikki tehtävä.

Ei tullu Elli. Ehkä sillä oli suuret korvat tukossa, tai muuta häikkää, mutta itse piti omat virheet -taas - korjata. Onneksi oli ulkoiluun sopiva sää.

Mansikkamuovit pois. Jumanskega, mikä määrä etanoita. Luojan kiitos, ei kuitenkaan kotiloita. Muurin ja mullan välissä jumissa oleva muovinretale jäi niille paikoilleen, kiepautin sen vaan kiltisti muutoin takaisin muurin päälle. Ja eikun levittämään mansikkakangasta. On se onni, että ihmisellä on kaikenlaisia puutarhan hifistelyvälineitä, kuten kanttausrauta. Sillä minä jyrskytin mansikkakankaan(kin) reunan sinne muurin ja mullan väliin. Pysyi!

Levitin ostomullat harjun päälle, ja sain kuin sainkin suurimmat kolot ja kuopat tasoitetuksi. Harju alkoi näyttää jo siltä, miltä alunperin kuvittelinkin. Jopa niin, että nostin mansikkakankaan lopulta sen peitoksi. Voilà la mansikkamaa!

Ajattelin ensin, että alue on niin iso, etteivät saadut mansikantaimet voi mitenkään riittää koko matkalle, mutta kun levitin taimet tasaisin välein kankaalle (onneksi siinä on hienot parkkiruudut valmiina!), lahjakasvit asettuivat kattamaan melkein koko alueen. Niin minä sitten rouskutin puukolla viillot joka neljänteen ruutuun pitkittäin ja poikittain, ja niiden väliin tyhjäksi jäävän alueen keskimmäiseen ruutuun vielä yhdet. Näin sain kutakuinkin neliön alueelle viisi tainta. Luoteispääty jäi vähän taimista vajaaksi, joten sinne nostelin "tärkeimmät aarteet", eli ne omasta vanhasta mansikkamaasta löydetyt rönsyt. Niin se vain tuli täyteen, melkein kahdeksan metriä pitkä ja metrin leveä punaisten marjojen alue.

Kas, kuvaapa minulla ei olekaan tarjoiltavaksi. Yritän muistaa ottaa sen huomenna. Tai sitten ensi keväänä, kun kaikki lähtevät hienosti kasvamaan ;-)

Asiasta aivan toiseen: purin tänään boikottiani Muhevaista kohtaan. Lehdessä menivät onnettomat mainostamaan, että kympillä saa useamman perennantaimen, ja pakko sinne oli rynnistää katsomaan, mitä olisi tarjolla. Pionien edessä pyörin pitkään, mutta jätin - vielä - ostamatta. Päivänliljoja... en ostanut. Heiniä... en ostanut. En, en, en tuotakaan. Enkä tätä. Olin jo lähdössä pois, kun silmäni tarttui kylttiin, jossa luki "Epimedium" ja jotain lisää. Oi ja voi, valkovarjohiippaa! Otin heti ne sallitut kolme ja leijailin onnen siivin kassalle. Myymäläpäällikkörouva siinä sitten kysymään, että etkös kuitenkin ottaisi neljä? Minä hieman häkellyin hänen myyntiponnistuksistaan, enkä osannut kysyä muuta kuin "Jaa, miksi?" Onneksi kysyin, koska sillä kympin rahalla saikin neljä tainta. Palasin viivana hakemaan sen viimeisenkin hiipan (niitä tosiaan oli enää neljä jäljellä) ja ensi kesän herkät valkoiset kukat silmissäni vilisten kannoin aarteeni autoon. Pesen sitten mullat pois, jotta mahdolliset kotilonmunat huuhtoutuvat viemäriin.

Hyvästä halustani huolimatta en ehtinyt istuttaa niitä vielä tänään, ns. hyvän sään aikana. Huomenna on sitten mukavaa kaivella kuoppia, kun tulee vettä kuin esterin päivänä. Tulppaaninsipulit sain sentään maahan pyöräkatoksen sivulle. Niille vesisade tulee ihan tarpeeseen, kun en ehtinyt multaa sen kummemmin kastella.

Viikonloppuna laitoin muuten alulle yhden jännittävimmistä siemenkylvöistä tähän saakka. Laatikkoon oli kertynyt siemeniä kahdesta eri pionista. Toinen tarkemmin määrittelemätön, vaaleanvihreälehtinen emokasvi kasvaa puutarhaystävän pihalla Porvoon suunnalla, ja hän siellä visiteeratessani tuikkasi käteeni viisi siementä tuosta aarteestaan, joka on itse risteytynyt pihallansa. Toiset siemenet rapisivat rasiaan Vihdissä päin, ja siellä emona on pallaksenpioni.

Opiskelin siemenkasvatusta Rea Peltolan ja Vesa Koivun Pionit-kirjasta ja päätin "nostaa kylvöt lämpimän huoneen kirjahyllyyn". Tarjotin kylvölevyineen pääsi kylläkin saunan lauteille, missä meillä on ennenkin synnytetty (kasveja). Nyt arvon, kannattaako ne pitää sisällä koko talven ajan vai olisiko syytä hetken kuluttua altistaa ne luonnon kylmäkäsittelylle ja kiikuttaa koko komeus ulos talveksi. Koska tiedän, että muutamat lukijoista puhuvat "pionia", pyydän mitä nöyrimmin apua ja ohjeistusta. Mitä teen? Olisin niin mielelläni jonakin vuonna ylpeä itse kasvatettujen pionien omistaja (ja ylimääräisten pois jakaja, mikäli pallaksenpionin 19 siemenestä itää useampi kuin yksi).

Mieti, mitä haluat. Voit saada sen.

Minä tässä sitä mansikkamaata. Laittelimme Herra Miehen ja Eka Vekaran kanssa männäiltana muurin taakse kaikkea sälää, mitä suinkin löysimme. Sinne meni nurmireunanauhaa estämään mullan valumista muurinkoloihin (en halua kasvattaa SIELLÄ mitään), vanhat kiuaskivet - muka salaojiksi, hajanaisia soraläjiä - niistäkin piti päästä eroon - sekä jättisäkillisen pohjanpeitto puoliksi maatuneita haavan ja koivun lehtiä.

Ja sitten hain puuvajasta mansikkamuovit. Jep. Muovit. Olin jotenkin ihmeellisesti ajatellut ostaneeni sitä tukevaa mustaa, vihreäraidallista "kangasta", jota mansikoiden alla usein näkee, mutta minullapa olikin kaksi pussillista pirun pitkää, rei´itettyä jätesäkkimuovia. Voi että korpesi! No, hätäpäissäni kuitenkin päätin, että maahan vaan. Laitoimme toisen muovilipareen pitkän sivun muurin takaosan yläreunaa vasten ja taittelimme muovilla muurin piiloon. Sitten lappamaan lapioilla multaa muurin reunaa kohti ja tiivistämään samalla mansikkamuovia (voi että korpesi!) napakasti paikoilleen. Teimme käsillä olevasta mullasta ihan kohtuullisen kokoisen harjun muurin kanssa samansuuntaisesti, taputtelimme sen mitenkuten ja vedimme muovin päälle. Ensimmäinen lipare peitti 2/3 harjusta, joten avasimme sen toisenkin kirotun paketin (voi että korpesi!) ja levitimme senkin maahan.

Ja voi sitä virheiden määrää.

1. Jos et ole tyytyväinen siihen muoviin, ÄLÄ LAITA SITÄ MAAHAN, vaikka olisit maksanut siitä rahaa.
2. Jos et ole tyytyväinen siihen muoviin, mutta laitat sen kuitenkin maahan, älä ainakaan laita sen reunaa tukevasti muurin ja multaharjun väliin, sillä sitä on vaikeaa saada sieltä pois.
3. Jos kasaat multaharjun ja vedät sen päälle muovin, tee se hemmetin harju kunnolla äläkä jätä siihen kuoppia ja paakkuja. Kun seuraavana päivänä kuitenkin sataa, saat raivarin nähdessäsi ne lätäköt, joita muoviin jää.
4. Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, vedät maahan kaksi pitkää muovisuikaletta, laita nyt ihmeessä ne ainakin niin päin, että päällimmäinen on myötätuuleen (siis avoin reuna poispäin siitä, mistä pihalle yleensä tuulee). Jos laitat ne toisin päin (ei tarvinne arvata, miten me teimme), päällimmäisen muovin reuna on rutussa keskeltä ennen kuin ehdit aivastaa toisen kerran. Sinne kun tuulee alle.
5. Jos et ole tyytyväinen siihen muoviin ja päädyt lopulta kuitenkin ostamaan sitä oikeaa mansikkakangasta, sinun on toooosi vaikeaa saada sitä sinne mullan ja muurin väliin samalla tavalla kuin sitä muovia, sillä se väli on jo lapioitu umpeen sillä mullalla ja siinä raossa on se muovi, johon et ole tyytyväinen.

Päivän opetus: vaikka kuinka olisit innoissasi, tee kerralla kunnolla, ellet halua tehdä samaa asiaa moneen kertaan.

Ja sitten siihen, että pitää miettiä mitä haluaa. Minä ajattelin - salaa - miten mukavaa olisi hankkia sitten aikanaan vaikka useita eri mansikkalajikkeita ja niiden perusteella kokeilla, mistä sitten lopulta tykkäämme ja mitä haluamme lisää. Kosmos kuuli, ja rakkaan puutarhaystäväni äänellä vastasi huutoon. Saimme todellakin pyytämättä ja yllättäen, kuten ajattelevaisen ystäväni tapoihin kuuluu, aivan valtavan määrän mansikantaimia, sillä hän siippoineen oli siivonnut oman maansa ja perkannut sieltä kaikki rönsyt pois.

Nyt meillä odottaa maahan pääsyä ei yksi - se oma, sillä sieltäkin löytyi kuin löytyikin pari pientä taimenalkua, jotka voin siirtää uuteen paikkaan - vaan ehkä 4-5 tuntematonta mansikkalajiketta. Tai saaduista taimista olemme ehkä hieman kärryllä: siellä on ainakin Polkaa, Kaunotarta, Koronaa ja ... jotain tuttua lajiketta vielä. Mutta mikä on mikäkin? God only knows.

Ostin sitten sitä mansikkakangasta. Ja lisää multaa. Paikatakseni virheet. Voi että korpesi. Onneksi sentään sitä näennäisesti vähätyppisintä multaa sai halavalla.

Nyt korpeaa vielä enemmän. Ne multasäkit ovat nimittäin vieläkin auton takakontissa. Siippa potee raivoisaa hammas- / leukasärkyä ja minä reväytin pohjelihakseni otettuani pari - siis todellakin vain pari - juoksuaskelta kaupasta autoa kohden. Kuin salaman iskusta (siltä se myös tuntui!) ymmärsin kaikkia niitä sadan ja kahdensadan metrin juoksijoita, jotka hirveästi irvistäen pitelevät jalkaansa juuri, kun ovat ohittamassa pahimman kilpailijansa olympialaisten finaalissa. #¤%¤&¤%/%&(%&*** että kävi kipeää!

Mansikkamaa on edelleen kuin muovitettu pottupelto, mansikantaimet lilluvat pihalla juuret (näillä keleillä kohta jääkylmässä) vedessä ja kukaan ei hoida asiaa eteenpäin. Elliii, ota taikasauvasi ja tule apuun!! Nyt jos koskaan sinua tarvittaisiin.