Ei aivan kuuhun näy...

...meidän muuri, mutta minulle näkyy, suoraan sydämeen! Voi että voi ihminen olla ylpeä omien - ja Herra Miehen - kättensä töistä.

Tässä sitä tärytetään härpättimellä muurinpohjia. Huomatkaa: itse. Olen muka niin polleaa tyttöä, niin polleaa tyttöä. Kone ja kaikki. Terveisiä vaan Cramolle ja kiitos koneen lainasta!




Siinä se on, valmiina. Teki mieli nostella talosta joka ainoa Kivi-tuikku (niitä on aikas paljon...) muurille riviin ja sytyttää tuli jokaiseen tuikkuun. Muurijuhlat!! Ulkona vain tuuli sen verran railakkaasti, että bileet siirtyivät toiseen kertaan. Joskus minä vielä teen sen... Haaveilin jo siitäkin, että tuohon pitää talvella tehdä jäälyhtyjä. Voisi olla aika kivan näköistä!



Muurin takaa alkaa sitten tulevaisuudessa meidän mansikkamaa. Nyt loppuunpalvelleet taimet ovat noiden marjapensaiden takana. Mansikoille varaan mukavasti tilaa, mutta tarkoitus on tuohon mullikon tilalle asemoida myös muutamia lavakauluksia ja tehdä niistä hyvät kohopenkit sipulille, valkosipulille, porkkanalle, yrteille, salaatille... Olen niin älyttömän onnellinen: kohta voin aloittaa ihan oikeasti ruuan kasvatuksen!

Olen arponut mielessäni, kannattaisiko lavakaulukset maalata tai ennemminkin petsata ihan tummiksi, jotta ne keväällä lämpenisivät hieman nopeammin. Samoin ajattelisin, että ne voisivat tummina sointua meidän väreihin (jep, olen joskus vähän pilkunviilaaja näissä asioissa, kuten olen ehkä aiemminkin kirjoittanut...). Meillä kun on talossa musta katto. En vaan osaa ihan mielikuvitella sitä, miltä tummat puureunukset kohopenkeissä näyttäisivät. (Ihme juttu sinänsä, sillä tuon muurin minä kyllä näin sieluni silmin aivan vaivattomasti.)

Taisin vissiin aiemminkin harmitella sitä, etten tiedä nykyisten - kohta entisten - mansikantaimien lajiketta. Olen tykännyt saamistamme mansikoista aivan mahdottomasti. Hieman hapokkaita, tiiviitä, jopa "kuivia" marjoja, hienon punaisia, herkullisen makuisia. Tuon perusteella en mitenkään voi löytää samaa lajiketta jatkossa. Eivätkä puskamme ole tehneet rönsyn rönsyä, että jälkeläisiäkään saisi talteen.

Vadelmia tulee nykyisen mansikkamaan tilalle, kesä- ja syksylajikkeita, ja ehkä vielä pari raparperin tainta. Vain pari, ei sen enempää, kun ei meillä ihan määrättömiä määriä varsia edes kuluisi. Voikohan vadelmien viereen laittaa kasvamaan perunaa? Siihen jäisi kyllä tilaa. Vai käykö niin, että perunanvarsien lomasta alkaa kohta kurkistella vadelman versoja?

Kompostikehikotkin ajattelin rakennella joskus vielä pihan perälle. Nyt puutarhakomposteina palvelee - ihan ansiokkaasti kylläkin - pari metallista lehtikompostikehikkoa. Hyvää multaa kahden vuoden kierrolla sieltäkin tulee, mutta metalliverkkojen lomaan rikat pääsevät kasvamaan aivan valtavan kätevästi, ja niitä on pirskatin ikävä kiskoa kompostimassan seasta pois!

Haaveena on kolmen kehikon puinen rivitalo, jossa laitimmaisessa säilötään oksanpätkiä ja syksyn lehtiä sekaisin, keskimmäiseen kerätään se "tämän vuoden massa" muhimaaan (jonka sekaan on talikolla näppärä heitellä viereisestä lokerosta oksia ja lehtiä) ja toisessa laidassa on se "viimevuotinen" kypsymässä mullaksi. Keväällä "viimevuotinen" siivilöidään suurimmista oksanpätkistä, jos niitä vielä on, ja ihana muheva multa otetaan hyötykäyttöön. Oksat takaisin toiseen päätyyn seosainekehikkoon, ja "tämänvuotinen" nostellaan "viimevuotisen" kotiin sen tyhjennyttyä. Näin "tämänvuotinen" kämppä on taas tyhjillään, valmiina ottamaan vastaan kaikki se, mitä minä sinne keksinkin pihalta kaivella.

Talousjätekompostori meillä on sitten erikseen, ja sekin massa jälkikompostoidaan omassa kehikossaan. Jaa-a, mullahan pitäisi olla neljän asunnon rivitalo, kompostorin jälkituote kun voisi muuttaa omakotitalostaan lähemmäs kavereitaan.

Huomenna on hyvä päivä. Saan tilata lavakaulukset ja pääsen vihdoin kunnon hommiin puutyökurssilla.

Ihmeellinen on muuten ihmisen mieli. Siitä lähtien, kun päätin tehdä köynnöstuen ensimmäisenä työnäni, olen nähnyt sen vitivalkoiseksi maalattuna. Ja koko ajan olen miettinyt pääni puhki, mihin ihmeeseen sen OIKEASTI sijoitan tällä plantaasilla, koska - ja tässä tulee se hulluin osuus - en ole ollenkaan tykännyt siitä, että minulla töröttäisi jossakin iso, valkoinen köynnöstuki kuin puinen eiffelintorni keskellä kaikkea.

Vaan kun hoksasin, että a) en maalaakaan tukea peittävällä maalilla, vaan ehkä petsaan sen tai vetelen jollakin kuultomaalilla ja b) sijoitan sen hyötypuolelle, keskelle koristeeksi, ja laitan vaikka hernettä tai tuoksuhernettä tai ruusunätkelmää tai ruusupapua tai vaikka krassia siihen kasvamaan, tuen rakentaminen tuntui oitis tosi mielekkäältä.

Päivän opetus: älä juutu omiin ajatuksiisi.

Onnenkantamoinen viime metreillä!

Ihan muissa asioissa menin ketjuohjattuun rauta-, sisustus- ja puutarhamyymälään (ns. kodin tavaratalo). Menin sisään puutarhapuolelta ja päätin pyörähtää, vaikka koko kesänä en ole sieltä juuri mitään löytänyt. Siellä oli edelleen isoja, vähän kummallisenkin värisiä heucheroita (edullisesti kokoonsa nähden, se täytyy myöntää), joita olen kovasti antanut itseni ajatella. En silti vieläkään lämmennyt ostopäätökseen saakka, en tiedä, miksi. Ehkä minulla on juuri sen näköisiä tarpeeksi, enkä näe mieltä ostaa yhtä samannäköistä lajiketta lisää vain siksi, että sillä on eri nimi.

Mutta eipä aikaakaan niin voi ihastus! Kapeaan purppura-vaaleanpuna-valkoiseen penkkiin olin haikaillut tohtori Flemingin (pioni) ja valkoalpin väliin jotain valkokirjavalehtistä korkeaa. Siinä oli enää oikeastaan ainoa kolo koko penkissä, ja kun muuallakin oli valkoisenkirjavia lehtiä (kuunliljaa olisikohan 'Mediovariegata', heucheraa 'Dale´s strain´, maksaruoho 'Frosty morn'ia), jotain piti löytää. Suunnittelin jo viiruhelpin istuttamista siihen, mutta se ei vaan jotenkin tuntunut oikealta. Tattada-daa: koristekastikka 'Overdam' keinahteli yhdellä hyllyllä. Kuului vain se kuuluisa "klick" ja tämä tyttö oli myyty. Samoin kastikka. Ei mitään väliä sillä, että kasvin sanotaan laajenevan jopa metriseksi. Mietin sitä sitten, kun se uhkaa pionia, tai meinaa karata naapurin puolelle yhdessä valkoalpin kanssa. Kanttausrauta on tätäkin varten. Ihana onnenpotku vielä tässä vaiheessa puutarhakautta! Olin yhtä hymyä.

Samalla vauhdilla sorruin myös "koriantereihin", eli pikkutöyhtöangervoihin. Minkähän lehtien kaltaisia nämä Aruncus aethusifoliukset oikeasti ovat... (Katsoo Googlesta... Aethusa cynapium on suomennettu hukanputkeksi ja toden totta, lehdet ovat hyvin samanlaiset). Näin töyhtiksiä eilen oikein ihastuttavissa ruskan väreissä puutarhatuttavan luona Vihdin lähellä, enkä voinut vastustaa kaupassa kiusausta. Mukaan lähtivät niin että tärähti, ja päätyivät täydentämään talonkulmapenkkiä vaaleanpunakukkaiseksi mainitun jalosukuisen serkkunsa lähettyville. Olin katsonut kasveja monta kertaa "sillä silmällä", joten eivät nekään mikään ihan inspiraatio-ostos olleet.

Kulmapenkissä temmelsin muutenkin. Sain Vihdinseudulta mukaan upean palan vihreälehtistä kuunliljaa (whatever her name is), ja lahjasta inspiroituneena pyöräytin kuusaman alla olleet kuunliljat uuteen järjestykseen, täydennettynä uudella tulokkaalla. Kuivassa maassa olivat raukat kaikki. Ei ole tietenkään juuri satanutkaan, mutta kaipa se kuusamakin oman osansa kosteudesta haluaa... toivottavasti silti hostatkin jaksavat juuriaan vettä kohti punnertaa.

Kanssani eiliselle paluumatkalle illan hämärässä lähti myös kouransilmällinen pallaksenpionin siemeniä. Kun vielä edellisessä isossa puutarhatapaamisessa olin saanut muutaman emännän itse risteyttämän pionin pallukoita ja sitä edellisessä turkinpionivauvan, painelin jo hyvää vauhtia kirjastoon etsimään Rea Peltolan ja Vesa Koivun Pionit -kirjaa, josta Vihdinseudun puutarhaystävä kertoi löytyvän aivan idiootillekin käyvät pionien kylvöohjeet. Pakkohan se kirja on jostakin siis saada, mutta ei löytynyt meidän kirjastosta. Äh.

Iltapäivä toi ihan toisenlaista puuhaa. Posti nimittäin kiikutti laatikkoon syksyn ensimmäisen siemenketjukirjeen. Yhteenkään ei pitänyt osallistumani, siemeniä kun on ennestäänkin paljon ja lite till. Tämän ketjun käynnisti kuitenkin tuo pioneja risteyttänyt puutarhailija, ja olin hänen pihallaan käynyt ihanuuksien äärellä huokailemassa, joten pakko oli nimi listaan laittaa. Onneksi paketti saapui viikonlopuksi: pystyn rauhassa katsomaan pussukat läpi, valitsemaan suosikkini ja saan vielä aikaa peruuttaakin valintani ennen kuin varistan muutaman siemenen pussista A omaan talteeni. Ja onneksi olin osallistujalistan alkupäässä ja pystyn näin välttämään loppupään houkutukset, kun pahvikotelo on täynnä kaikkea ihanaa... Kai tässä onneksi hieman viisastuu sitä mukaa kuin harrastukselle kertyy ikää. Kaikkea ei tarvitse saada, jokaista ihanalta näyttävää ei tarvita meidän pihalle eikä kaikki kasva meillä.

Toivottavasti kuitenkin ne pionit. Menin nimittäin mukaan pionien siemenketjukirjeeseenkin...

Joitakin lajeja näköjään a) ihmisellä pitää olla tai b) ihmiselle vaan kertyy. Kuunliljoja ja keijunkukkia minulla on jonkin verran omasta tahdostani, pioneita minulle on vain ilmestynyt. Toki joitakin olen ostanutkin, mutta enemmän on kuitenkin niitä, joita olen noin vain jostain saanut (sen siitä saa, kun pyörii kaikenmaailman keskustelupalstoilla). Hullumminkin voisi ihmisen käydä kuin se, että sillä on useita pioneita.

Vielä on(ko?) kesää jäljellä...

Edelleen minä sinnikkäästi yritän tehdä kaikenlaista värkkyytä pihalla. Talonkulmapenkkiin pyysin jopa ideoita penttikollegoilta, siihen kun tarvitaan jotakin matalahkoa, kompaktia, aurinkoa koko päivän sietävää ei-keltaista tai oranssia, ei-vuorenkilpeä. Sain hyviä ideoita! Neilikkaa, kurjenpolvea, poimulehteä... kaikkia noita löytyy lisäksi toisesta kohdasta pihaa, eli voisi vain siirtää räpsäyttää. Päätöksen tekeminen onkin hankalampaa. Pitää taas seistä harrikirvesniemenä pihalla.

Tänään vain en ehtinyt, olin liian tohkeissani alkavan puutyökurssin (siitä toisessa blogissa, tervetuloa tutustumaan) vuoksi. Oli jännittävää, innostavaa ja kivaa! Vaikka päätinkin tehdä siilille oharit ja ottaa ensimmäiseksi työkseni köynnöstuen. Simo parka... toivottavasti se pysyy hereillä siihen saakka, että obeliski on valmis ja maltan ryhtyä pesäntekoon.

Omaan pieneen talvipesään voisin kyllä käpertyä itsekin ja elää pelkästään jumalten nektarilla. Tein nimittäin sitä Latte di vecchiaa. Olen aina ollut heikkona sitruslikööreihin, mutta tämä... tämä oli autuus. Tämä oli taivas maan päällä. Tämä OLI nektaria.

Latte di vecchia

1 sitruuna
2,5 dl kirkasta alkoholia (väh. 38 %)

Kuori sitruunasta keltainen osa ja laita suikaleet alkoholiin pariksi päiväksi.

1 vaniljatanko
1/2 litraa täysmaitoa
2 dl sokeria

Keitä maitoa, sokeria ja vaniljatankoa miedolla lämmöllä n. 5 minuuttia. Jäähdytä. Poista vaniljatanko. Siivilöi sitruunankuoret alkoholista ja kaada se maidon sekaan. Pullota ja säilytä jääkaapissa niin kauan kuin pystyt. Säilyy 3-6 kk ellet ehdi nauttia kaikkea ennen sitä.

Jos Kleopatra kylpi maidossa, minä kylpisin ilomielin tuossa. Olisi säilöntäainettakin. Lisäksi tuoksuisin sitruunaisen raikkaalle. Ei pöntömpää!

Tähänkin olen ihan tyytyväinen. Tuore syysistutukseni.



Kulta(?)sypressit ovat palvelleet jo kesäistutuksissa, samoin hopealehdet. Muut tulivat ilahduttamaan pihaa vasta nyt. Tuija 'Smaragd', valkoista ja purppuranpunaista syysasteria, erivärisiä minisyklaameja, koristekaalia ja valkoista kanervaa, yhteensä viiteen ruukkuun sijoiteltuna.

Noille teki tilaa mm. syyssyrikkä 'Black knight', jonka toivorikkaasti istutin maahan, pyöräkatoksen suojiin pahimmilta tuulilta. Olisin hyvin mielissäni, jos hän suostuisi asettumaan taloksi pihaamme.

Kesän suuret ihastukseni, tyräkki 'Poutapilvet', jätin nekin vielä kottikärryihin odottamaan, en nimittäin mitenkään raaski vieläkään heittää niitä pois. En usko niiden selviävän meidän talvesta, varsinkaan, kun plantaasilla ei ole kasvihuonetta, mutta meinaan ne jonnekin vielä istuttaa ja laittaa vällyt päälle talveksi. Kaikkea pitää kokeilla.

Tähtisilmät, orvokit, hopeaputoukset ja riippaverbenat ovat sen sijaan jo ilahduttamassa kompostin pikkukavereita. Tehkää hyvät mullat!

Onko kukaan nähnyt mun mopoa?

Se karkasi joku aika sitten, kun selasin - taas - kukkasipulikuvastoja. Piti pyytää Herra Miestä asettamaan budjetti hankinnoille, jotta saisin sen mopon pysymään aisoissa, mutta halavatun peli ehti karata käsistä ennen kuin Mies ehti sanoa euroakaan.

Onneksi se karkasi vain haaveissa. Todellinen minä sai kuin saikin tikistetyksi ostoksensa budjettiin. Hurraa! Ja tein vielä sikälikin viisaasti, että oikein kovasti vundeerasin istutusten paikkoja, notta en laittaisi mitään mihinkään, minkä huomenna (=keväällä) kaivan taas mullinmallin.

Pyöräkatoksen sivulle tulee siis valkoista ja punaviolettia (aiempia hankintoja). Aidanvieruspenkkiin tilasin orkideanarsisseja ja valkoisia, vaaleanpunaisia / pinkkejä ja purppuranvärisiä tulppaaneja. Yritin kovasti tuijottaa keltaisia, oransseja ja punaisia kevääntuojia, mutta ei ne vaan minun pihaani tule, ei sitten mitenkään. Ihaniahan ne olisivat, juu, mutta kun talo on niin keltainen , niin keltainen, että, kaikki lämpimät värisävyt hannaavat pahasti vastaan.

Onhan mulla toki yksi keltainen ja oranssi penkkikin, mutta se on tuolla kaukana nurkassa, jossa se pysyy aisoissa. Eikä siellä mitään perinteistä keltaista edes ole. Kultatyräkki on sapenkeltainen, kallionauhus Desdemona... mitenkähän sen oranssinsävyä voisi kuvata... apua, taiteilijaserkku, apua! Määritä väri! Sitten siellä on vaaleankeltaisena toivottavasti ensi kesänä kukkivaa tunturiunikkoa, aprikoosinvärinen japaninruusukvitteni, vanhaan roosaan tai malvaan vähän taittuva heuchera 'Pinot noir', samaa värimaailmaa oleva sara 'Toffee twist', sekä kylläkin vielä toistaiseksi väriltään täysi ylläri, 'Pizzicato'-unikot (kyllä, ne todellakin lähtivät kasvuun, kun pääsivät maahan!). Ei siis mitään perinteistä lämmintä keltaista, ei appelsiinin oranssia. Miltä näyttänee ensi vuonna, mennessä näkkee.

Ei sinne ainakaan keltaisia tulppaaneja - tai narsisseja - tule. Ainoat keltaiset, narsissit, ovat portinpielen penkissä. Ne ovat talon perintökasveja, jotka siirsin sini-valko-vihreä-violetti (pitänee alkaa kutsua sitä s3v-penkiksi) penkistä pois. Kukkivat jo viime kesänä jonkin verran, mutta eivät aivan niin hienosti, kuin vanhalla paikallaan. Ehkä jo ensi kesänä? Samassa kasassa niiden kanssa on pääsiäisistutuksista maahan tuikattuja helmililjoja sekä perunanarsisseja (miksi lie niillä niin epämääräisen epämiellyttävä kutsumanimi? Todellisuutta vastaava tasetti olisi paljon somempi, ja loisi mielleyhtymän johonkin kauniiseen, kuten ne kerrattuina ja hemaisevasti tuoksuvina oikeasti ovatkin).

Ai kamalaa, kohta minulta OIKEASTI loppuu tekeminen tuolla ulkona. Vieläköhän tuota uskaltaisi harventaa omenapuita? Isoa jasmikettakin aioin ensin leikata, mutta päätin antaa sen suhteen periksi: siitä ei tule puumaista pensasta, vaikka kuinka harventaisin. Se on tänä kesänä kasvattanut harvennettujen oksiensa peitoksi sellaiset säärikarvat, ettei ole nähty konsaan. Ei siis ole mikään pihajasmike, vaan lienee ennemminkin loistojasmike, 'Tähtisilmä' olletikin. Roikkukoon sitten, vaikka en siitä ihan hirveästi tykkääkään sellaisena. Kesäkuun kukinta kompensoi harmitusta kyllä hieman: silloin voisin muuttaa vaikka pensaaseen asumaan. Valkoinen kukkavaahto ja huumaavan ihana tuoksu tekevät yksinkertaisesti onnelliseksi.

Olkoon ja kasvakoon jasmike. Heilutan saksia, sahaa ja sekatöörejä sitten muualla. Nyt kuitenkin lähden näkemään unia tulppaanilaaksoista...

Joko saa aloittaa, joko saa aloittaa?

Arvasin, että näin kävisi, mutta yritin uskotella itselleni, ettei kuitenkaan.

Kukkasipulit polttelevat sormiani, vaikka ne ovat pusseissaan isommassa pussissa, kuistilla, viileässä hämärässä. Sieltä ne kuitenkin kuiskivat seireenien lailla: "Haluamme maahan, täytyy päästä multaan, elämämme tarkoitus on kasvaa ja kukkia..." Käyn kurkkaamassa pussiin aina välillä - aivan kuin ne sieltä jotenkin mystisesti katoaisivat, jos en vahdi niitä - ja haaveilen siitä, miltä pyöräkatoksen sivusta näyttää huhti-touko-kesäkuussa, milloin ne sitten alkavatkin kukintansa.

Ensi viikoksi on, uskomatonta kyllä, luvattu vielä lämmintä. Ei siis mitenkään päin vielä sopiva keli kukkasipuleiden kaivuuseen. Päinvastoin: perennoja voi vielä tarvittaessa justeerata paikasta toiseen, vaikka niin jo olin sitä mieltä, että kaikki on tehty. Ja tuijat, nekin voi siirtää, samoin sen jasmikkeen, josta aiemmin mainitsin. Syyskukat pitäisi vaihtaa piharuukkuihin ja ainakin syrikkä istuttaa maahan. Olisi vaan kuntoa.

Olen nimittäin taas vaihteeksi flunssassa. En tajua, miten tämä kesä onkin mennyt näin tautisesti. Taitaa olla kolmas pöpö toukokuun lopusta lukien. Minullako muka huono kunto???? Näää-äh. Tämän taudin ekstrabonus on rintalastaa korventava viheliäinen närästys. Viime yönä jopa heräsin, kahteen otteeseen, siihen, että ylävatsassa poltti aivan mahdottomasti. Mää tuun vanahaksi...

Saa nähdä, miten tuon mainitun syrikän kanssa käy. Sanovat, ettei se näillä vyöhykkeillä talvehdi, mutta aion kuitenkin ottaa riskin. Se on hurjan viehättävä pensas ylipäätään, ja tuolla 'Black Knightilla' on lisäksi huikean tumman sinivioletit kukat, sellaiset sametinvioletit. Iiihanat... Niitä mielelläni vaalisin ensi vuonnakin pihassani, mutta saa nähdä. Miten pensaita suojataan talven pahimmilta kylmiltä? Kietaistaan viltti ympärille?? Tekisi mieli suojata 'Black lace' -mustaseljanikin, se kun palelluttaa versonsa joka iesuksen talvi, eikä vissiin kuki kuin edellisen vuoden versoilla, eli mulla ei koskaan. Ja ne kukat siinä kuitenkin ovat se pièce de résistance, vaikka pensas on kuinka upea ilmankin. Näin muuten tässä männäpäivänä tuossa ihan lähellä olevassa pihassa Black lacen, joka oli ainakin kaksi ja puoli metriä korkea. Puhutin sitä pihaan juuri ajavalle rouvalle, joka kertoi sen olevan naapurinsa kasvi. Sanoi myös, että se kasvattaa ne versot joka vuosi, naapuri kun leikkaa (joutuu leikkaamaan?) sen matalaksi vuosittain. Hohhoijaa, minun seljani yltää korkeintaan minua rintaan.



Tuossa se onkin, juuri ja juuri harmaata naapurin aitaa vasten erottuvana. Voisi kai siihen jonkun vällyn yrittää heittää päälle sitten, kun maa on jäätynyt, tai tehdä sille teltan aitaa hyväksi käyttäen. Haluaisin niin kovasti nähdä vielä sen kukkivan!

Mopo pärähti käyntiin.

Vielä se ei karannut, mutta aika hilikulla oli. Onneksi oli vähän bensaa.

Kävin nimittäin puutarhamyymälöissä etsiskelemässä syysistutuksiin sopivia kasveja. Samalla hiplasin sipulipusseja. Tiedättehän: niitä, joissa on nätit värikuvat, iso hinta ja muutama sipuli sisällä. Ympärilläni alkoi leijailla sama pumpulimainen muusta maailmasta irrallaan oleva, pastellisävyissä väreilevä saippuakupla kuin postimyyntikuvastoja selatessa. Tuo, voi miten kaunis! Ooh, entä tuo! Ja tuo! Onpa UPEA väri, ja sopisi niin hyvin yhteen tämän kanssa. Häälyin hyllyjen edessä edestakaisin kuin koditon haamu ja yritin päättää, mitä ottaisin (ei tietenkään pitäisi ottaa mitään, kun en tiedä, mihin sipulit aion istuttaa). Siniviolettia? Tummaa, melkein mustaa purppuraa? Häikäisevän valkoista? Tuossakin on aivan mahtava vaaleanpunainen sekoitus. Voi itku.

Ensimmäisestä kaupasta ostin kuitenkin vain ne syysistutusten kasvit. Mutta sitten pöhkö menin toiseen, siinä vieressä.

Ja plop, pulpahdin sisään samaan kuplaan... Miten voikin niin hentoinen pallo imaista minut sisälleen niin kovin tehokkaasti, ja miten hankalaa sieltä on päästä pois. Alkoi uusi häälyntä, tuotako, vaiko tuota ja tätä? Jos viisi ostaisi, saisi edullisimman "ilmaiseksi". Viisi neljän hinnalla? No sehän jo kannattaa!

Joskus muinoin markkinoinnin guru Timo Rope sanoi kaiken ostamisen perustuvan tykkäämiseen, vaikka ostoksen pystyy perustelemaan itselleen järkiperustein. Jep, oikeasssa oli. Järkiperustelu: keksin paikan, mihin tulppaaneita voi ainakin istuttaa. Pyöräkatoksen päädyssä oleva pieni kukkapenkki on mielestäni niin valmis kuin se vain voi olla, eikä tarkoitukseni ole siinä olevia kasveja siirrellä mihinkään. Niinollen niiden (heucheraa, tiarellaa, ja kahta erilaista kuunliljaa) väleihin voi vallan mainiosti kairata muutaman kymmenen sipulia. Ecco: ostoskoriin päätyy valkoisen, punavioletin, punavioletti-valkoisen ja lisäksi punavioletin tulppaanin sipuleita. Muistinko mainita valkoiset? Entä punavioletit? Oi voi. Mutta ajatelkaa nyt, miten hienoilta värit näyttävät keltaista seinää vasten!

Hahhahhaa, ostinhan minä ensimmäisestäkin kaupasta. Kaksi 25 kappaleen pussia laukkoja, valkoisia ja violetteja. Voi elämän - ja kukkasipulien - kevät. Ajatus on istuttaa ne sini-violetti-valko-vihreään penkkiin, pulpahtelemaan esiin muiden kasvien lomasta kuin isot tikkarit (juu-u, juuri niinkuin Alan T. opettaa). Osasitteko jo yhteenlaskun? Minulla on viisikymmentä laukansipulia. 50, fifty. Femtio. Cinquanta. Cinquante. Fünfzig. Onhan se penkki seitsemän metriä leveä ja olisiko pari metriä syvä, mutta silti. Hei hei, mopo! Hyvää matkaa saippuakuplamaahan.

Nyt en osta kyllä enää ikinä mitään.

Paitsi ehkä huomenna.

Näkö himmeni.

Ei auta kuin elää vaarallisesti ja kirjoittaa, vaikka ihan tarkasti en saa selvää lopputuloksesta...

Lukulaseista - jep, minulla on sellaiset - irtosi sanka. Aikani sitä teippailtuani kävin optikolla, ja he pystyivät kuin pystyivätkin tilaamaan melkein viisi vuotta vanhoihin kehyksiin uudet sangat maailmalta. Kävi vain niin, että jossakin korjailuinnossani tuikkasin sankoihin myös liimaa kiinnipitimiksi (no ei, ei toiminut) ja nyt sitä liimaa yritetään kaivella pois sieltä saranasta... Eli jouduin jättämään lasit optikkoliikkeeseen. Ja nyt olen kuin sumussa, kun näissä käyttölaseissakaan ei ole lukunäköosuus ihan kohdallaan. Ihan käsikopelolla tässä ei tarvitse edetä, mutta kiusallisesti niska takakenossa kuitenkin. Onneksi kymmensormijärjestelmä on vielä selkärangassa, ettei tarvitse kirjaimiakin etsiä.

Omenoita sen sijaan pitää etsiä, melkein suurennuslasin kanssa. Kun lupasin tehdä omistakin omenoista jotain, en tajunnut, että tänä vuonna suurin osa niistä täyttäisi sopivasti vain vauvan rukkasen. Hirveä homma saada kasaan edes auttavasti sen verran omenoita, että niistä viitsii alkaa tehdä jotakin!

Tänään hellalla porisee ihan perinteinen omenasose, mutta eilen kokeilin taas yhtä uutta reseptiä, ja luojan kiitos, että kokeilin. Tuli aivan jumalaisen hyvää marmeladia (jotakuta saan kiittää taas ohjeesta, ei ole oma):

Lime-omenamarmeladi

1 kg omenoita
3 limettiä
2 dl vettä
500 g ( n. 6 dl) sokeria
2 dl kuivaa valkoviiniä (joko hymyilyttää...?)
2 tl kardemummaa
1 1/2 dl calvadosta (no nyt viimeistään!)

Pese limetit huolellisesti ja raasta kuoren vihreä osa. Purista kuorituista limeteistä mehu. Kuumenna vesi, sokeri, kuoret ja mehu. Anna liemen kiehua 15 minuutin ajan.

Kuori ja paloittele omenat liemeen. Lisää viini, kardemumma ja calvados. Anna kiehua hetken kovalla lämmöllä, jotta omenat soseutuvat ja alkoholi haihtuu. Keitä seosta kasaan ilman kantta, jotta marmeladi hyytyy.

Tee hyytymistesti: ota tilkka seosta lautaselle ja anna hieman jäähtyä. Jos seos menee aavistuksen verran ryppyyn, kun työnnät sitä sormella, marmeladi on valmis.

Tölkitä ja yritä olla syömättä heti kaikkea.

Marmeladi tuoksuu ja maistuu siltä, että kuvittelen itseni heti johonkin englantilaiseen teehuoneeseen. Se on hieman hapanta, mutta kuitenkin makeaa. Sunnuntaiaamun paahtoleiville aivan täydellistä, todellinen onnistumisen elämys. Nyt pitäisi viimeistään alkaa juoda teetä kahvin sijasta. No, ei nyt sentään.

Ilokseni sain onnistumisen elämyksiä eilen myös puutarhassa. Aloitin aika mittavat siirtojuoksutukset, kun sää alkaa vihdoin sitäkin puuhaa suosia. On sopivan viileää, eli jaksan kaivaa, siirtää, kaivaa, siirtää, ja toisaalta kasvit saavat kaipaamaansa vettä myös taivaalta.

Talonkulmapenkki on koko ajan ollut vailla uutta järjestystä. En minä välttämättä ole siihen vieläkään täysin tyytyväinen, mutta muutaman hyvän idean sain silti. Sain toukokuussa taimivaihdossa pampaheinän, joka on koko ajan ollut mielestäni sijoitettuna väärään paikkaan. Nyt löysin sille jos ei täydellisen niin ainakin paremman kohdan kulmapenkin takarivistä, pienen lehtokuusaman ja pihan suurimman syyskimikin välistä. Toivottavasti heinä mahtuu siinä näyttäväksi kasvamaan, en nimittäin tiedä, kuinka leveäksi se kasvaa. Korkeus on ainakin aika huikea: röyhyt keinuvat jossakin 175 sentin korkeudella.

Samaisen lehtokuusaman taakse olen kerännyt kuunliljoja, ja miettinyt, mitä sellaista keksisin pensaan eteen, että kuunliljat näkyisivät, mutta maa peittyisi. Olen pitänyt kuusaman "pikkupuun" näköisenä karsimalla siitä 1/3 alaoksistosta kokonaan pois. Pensas on ihan penkin takareunassa, joten en halunnut sen eteenkään aivan matalaa, jotta kasvit ylipäätään näkyisivät jonnekin. Keksin lopulta yhden mahdollisen ratkaisun. Siirsin aukkoon korallikeijunkukkamättäät. Niiden lehtiruusukkeet pysynevät riittävän matalina, niiden lehdillä ei mielestäni ole aivan valtavaa koristearvoa sinällään, ja kukkiessaan ne erottuvat, mutta eivät silloinkaan peitä hostia - välttämättä - kokonaan näkyvistä. Toivottavasti ensi vuonna näen, miten idea toimii. Kärsimättömänä ihmisenä ensi vuoteen odottelu vain ei oikein ajatuksena miellytä...

Samaan penkkiin sain pyytämättä ja yllättäen muutakin punaisena kukkivaa (tämä on justiin se "rakkauven penkki", josta kirjoitin keväämmällä). Puutarhatuttava halusi luopua kunnonkokoisesta köntsästä meksikonhanhikkia, ja otin tietenkin kasvin kiitollisuudella vastaan, kun kuulin sen kukkivan punaisena. Ajattelin ensin, kun en tiennyt, miltä kukka näyttää, että istutan kasvin Thaimaa-penkkiin pyöräkatoksen puolelle aitaa (Thaimaa-penkissä on tietysti vain sinisiä, punaisia ja valkoisia kukkia). Onneksi kuitenkin olin jotenkin viisas ja googlasin ensin. Jösses, miten ihastuttava karmiininpunainen kukka on tällä hanhikilla! Eikä lehtimuodossakaan ole mitään valittamista, mikä on minulle iso arvo sinänsä. Lehtiähän sitä suurin osa kesästä ihaillaan.

No, yhtä kaikki. Istutinkin uuden aarteeni aika näkyvälle paikalle kulmapenkkiin, jotta saan tulevina vuosina ihailla sitä läheltä aina ohi kulkiessani. Ah, aivan sydämestä huikaisi kohdalleni sattumalta osunut iso onni. Terveisiä vain onnen ja Onnin äidille!

Vielä on monta siirtoa tekemättä, mutta mielessä on silti aivan aavistuksenomainen tunne siitä, että tämä kesä alkaa olla kukkasipuleita vaille paketissa. Sipulihankinnat pyörivät jo tiiviisti mielessä: selaan postimyyntikuvastoja muistilaput pöydällä pyörien (onko tätä myynnissä muillakin, minkäkokoisia paketteja, mihin hintaan...) ja teen listaa haaveista ja "pakkosaadoista". Kun lista on suurinpiirtein valmis, käyn vielä kurkkimassa puutarhamyymälöiden tarjonnan ja teen vasta sitten ostopäätökset. Pitää sitä vähän yrittää taloudellinenkin olla!

Semminkin, jos joudunkin ostamaan kokonaan uudet lukulasit. Se harmittaisi, sillä hankin aivan vasta nyt rikki menneisiin kehyksiin uudet linssit. No, murehdin sitä sitten vasta huomenna, nyt lähden taas siirtopuuhiin.