Se on ohi taas tältä vuodelta.

Viimeiset omenat hautuvat parhaillaan uunissa, porkkanakakun uumenissa. Puissa ei ole enää ainuttakaan pallukkaa. Se on ohi nyt.

Kahdesta ämpärillisestä olen viikon aikana tehnyt seitsemän rasiallista omenasosetta, kahdeksan tölkkiä omenahilloa sekä tuon piirakan. Toivottavasti joku syö niitä talven aikana (kakku taitaa tosin mennä viikonloppuna parempiin suihin). Mainittakoon teille, jotka ette tiedä tai muista, että minulla on kolmen hengen perhe. Meillä on kaksi pakastinta, ja toisen jääkaapin hankintaa suunnitellaan. Kolmen hengen perheelle. Joista yksi on lähes maaninen säilöjä.

Omenamintun blogista sain idean keitellä aroniamehua glögin tapaan. Omissa pensaissa oli vain ämpärinpeitto marjoja, mutta naapurin pensaissa seisoin paikallani jonkin aikaa ja sain siitä ämpärin kukkuroilleen. Kaatelin sitten peukalonpään kokoiset pallukat mehumaijaan sokerin kera, ja laitoin harsopussukkaan kanelitangon, vaniljatangon, muutaman neilikankukan ja pienen palan tähtianista ja pudotin pussukan mehustimen mehuosaan. Tuli aika hyvää mehua, vaikka itse sanonkin. En tokikaan kerää ansioita ideasta, vaan luovutan tunnustuksen Omenamintun ohella Rimpsukaisalle, joka oli Omenamintun aronia-omenakiisselipostaukseen kommentoinut. Kitooos, molemmille.

Muuten olenkin huiskinut päiväkodin, työpaikan ja kodin väliä. Lauantaina päästin sentään itseni ostoksille hetkeksi, ja Tuusulan Kodin Terrasta kaappasin mukaan etukuistille kivannäköisen valaisimen. Sehän piti tietenkin itse konkoilla asentamaankin. Minä itte (intopii, 4 vuotta.)!

Otin avuksi uuden ihastuksemme, tuolin, josta saa mainiot keittiötikkaat. (Eikös ole soma kapine?)

Valaisimessa ei tietenkään - ei tosin katossakaan, edellisen valaisimen uumenissa - ollut modernia pistokeliitäntää, vaan ihan vanhanaikaisen sokeripalan kanssa sai askarrella (-pas...rella; Studio Julmahuvi tulee mieleen aina, kun tuota sanaa käytän) varsin huolella. Ja toki valaisimesta piti ruuvata irti kattokiinnikeosakin, jotta edes auttavasti pääsi käsiksi siihen saaplarin sokeripalaan.

Ei se katto korkealla ole, mutta riittävän korkealla kuitenkin siihen, että välillä piti vaihtaa asentoa. Herra Mies oli kaverina ojentelemassa isoa ristipäämeisseliä, pientä tasapäämeisseliä, ottamassa ruuveja ja kiinnikkeitä ja hehkulamppuja vastaan ja antamassa uutta lampukasta käteen.

Olipa luojan siunaus, että ukkokulta vieressä seisoi: nousin paremmin nähdäkseni tuolle ylimmälle askelmalle... ja koko komeus petti alta. Siihen EI olisi saanut nousta seisomaan. Keikahdin komeassa kaaressa - onneksi kutakuinkin siippani käsivarsille. Vasen jalkaterä löi tosi kipeästi johonkin, sillä seurauksella, että pottuvarvas meni melko lailla sinimustaksi. Samoin jalkaterän ulkosyrjä. Oikean jalan polvitaipeeseen tuli oman käteni kokoinen mustelma, ja oikeaan olkavarteenkin muutama pieni sininen viiva kenkähyllyn laitaan kopsahtamisen seurauksena. Vaanko minäitte piti saada asentaa.

Muistanpa jatkossa.

Huomiseksi on luvattu aivan fantastisen hienoa säätä. Yritän epätoivoisesti keksiä keinoa olla kahdessa paikassa yhtä aikaa: siellä, missä minun pitää palkkani ansaita, ja siellä, missä minun oikeasti tekisi mieleni olla. Ei kenelläkään sattuisi olemaan kloonauslaitetta nurkissa pölyttymässä...? Ajatelkaa, jos syyskuun viimeisenä päivänä olisi 20 astetta lämmintä. Ooh... Täytyy jollakin konstilla kirmata töistä niin aikaisin kuin suinkin kehtaan, ja painella suorinta tietä pihalle. Josko minä vihdoin viimein saisin istutetuksi nekin kasvit, jotka kesälomamatkalla ostin. Ja kukkasipulitkin saisivat mukavan alun juurtumiselleen, jos pääsisivät maahan lämpimänä päivänä. Vieläköhän viimeisistä raparperinvarsista voisi keittää mehua, vai tulisiko siitä tikkujuomaa?

Sadonkorjuu alkaa joka tapauksessa vedellä viimeisiään. Yrtit lienee hyvä hetki nostaa nyt kuivumaan, ja ehkä tomaateista saisi muutaman punaposken talteen. Perunat on kaikki nostettu, sipulit on nostettu (valkosipuleita ei tullut), salaatinloput ja kurkunvarret nosteltu kompostiin. Kiitos, maa, tästä vuodesta!

Mitähän sitä ensi vuonna laittaisi kasvamaan...?

Tuu kattoon!! Täällä on aurinko!!!

Kerrankin aurinko paistoi risukasaan, ja vielä viikonloppuna. Toisaalta harmi, sillä nyt sen risukasan taas näki, aivan liian selvästi.

Auringonpaiste oli muuten pieni ihme: aamupäivällä satoi vettä aika rankasti. Jossain vaiheessa puuskahdin isoon ääneen jotenkin näin: "Voi hyvänen aika tuota sadetta. Eikö se aurinko voisi nyt kuitenkin välillä paistaa!" Ja siitä meni ehkä viisi minuuttia, kun taivas alkoi näyttää harmaan sijasta heleän siniseltä. "Kiitos!", hönkäisin hämmästyksestä.

Ja ulos, heti paikalla. En ollut tehnyt pihakierrosta aikapäiviin. Oli ihanaa nähdä, että vielä sieltä löytyi väriäkin.

Vuosi sitten, juuri lumentuloa edeltävänä marraskuun päivänä istuttamani keltakirjokanukka on tällä hetkellä aika mainion värinen. Monen lehden kärki onkin yhtäkkiä violetinpunainen. Rakastan jännittäviä ruskavärejä; ne tuovat niin valtavasti energiaa harmauden keskelle.

Laikkukirjokanukkakin pihalta löytyy. Se komeilee olohuoneen ikkunan edessä ja rakentuu pikkuhiljaa näköesteeksi naapurin mummon puolelle. Kanukan vieressä kukkii kesällä upean punainen kärhö, jonka haluaisin kietoutuvan tulevaisuudessa kanukan oksille.

Ja näin syksyisin kanukan värejä täydentää alla kukkiva maksaruoho.

Me likes!

Koristeomenapuuta pitkin olen viime vuonna laittanut 'Nelly Moserin' kasvamaan. Tänä vuonna älysin lannoittaa ja kastella sitä reippaasti, ja se palkitsi ahkeroimiseni jo aika monella kukalla. Odotan sitä aikaa, kun omenapuu on täynnä vaaleanpunaraidallisia kukkia yhtä aikaa koristeomenapalluroiden kanssa.

Saan ehkä vielä jonkun vuoden odottaa...

Tämä on se kuollut lumikärhö. Eikö ole suloinen!

Köynnös on kasvanut kasvamaan lähdettyään niin komeasti, etten yhtään epäile sen suoriutuvan ensi vuodestakin nyt, kun se kerran on hengissä.

Jonakin vuonna saamme toivottavasti kuistin kaiteelle elävän verhon.

Puoli- tai 3/4 -kuolleen terijoensalavan oksille laitoin kasvamaan imukärhivilliviinin. Se venähti huikeasti pituutta kesän aikana, ja ehkä tämäkin on melkoinen näky parin vuoden päästä, kunhan viini on kunnolla valloittanut salavan oksiston. Sitä odotellessa...

Tämä kaunotar on meksikonhanhikki, Potentilla thurberi 'Monarch´s velvet'. Kukka on todellisuudessa vähän toisen värinen, en oikein ymmärräkään, miksi tuo tuossa on ruskehtava. Reaalielämässä väri on sellainen samettisen karmiininpunainen. Aivan ihastuttava takana kasvavaa kirjavalehtistä kellopeippiä vasten!

Kellopeipin takana kasvaa syyskimikkiä. Näin pitkälle se yleensä ehtii kukkimisensa kanssa. Ihania pieniä valkoisia kukkia olen nähnyt tässä vain kerran; muulloin talvi on tullut ja palelluttanut kukkavarret. Harmi, sillä häikäisevän valkoiset kukat tuota kukkavartta vasten ovat aivan fantastisen upeat.

Tänä vuonna tulee kvitteniä. Ennätyssato tähän mennessä! Vieläkään se ei tarkoita kuin ehkä viidesosaa ämpäristä, mutta silti: se on viidesosa ämpäristä, kaksi litraa!!

Taidan saada toisenkin purkin hilloa tänä syksynä. Ja ehkä likööriäkin... Aaah...

Tähän olen ihan äärettömän ihastunut, ja lankean todella mielelläni polvilleni tämän viereen: kirjavalehtinen kaukasianmaksaruoho.

Helmipihlaja jaksoi tehdä muutaman helmen punaisten lehtiensä lomaan. Että mä tykkään tästäkin!!







Pihakierros ei tänään sitten kuitenkaan tuottanut tuota suurempaa tulosta. Piti siivota rikkaruohoja ja kantata kukkapenkkejä, ajattelin haravoida saarnen lehdet (puussa ei ole enää yhtään ainoaa keltaista väripilkkua) ja raivata kasvimaata. Eipä siitä sitten mitään tullut. Sen sijaan keräsin hiekkalaatikolta kaikki hiekkalelut ja huuhtelin ne märästä hiekasta puhtaaksi. En oikein nähnyt mieltä hiekan varastointiin autotallissa.

Kun olin saanut kiireisimmät puuhat alta pois - kuten miehen ja lapsen ruokkimisen - lähdin ihan ex tempore (Sailan kanssa käydyn puhelinkeskustelun innoittamana, pakko myöntää) käymään Muhevaisessa ja Pirilän kukkatalossa.

Muhevaisesta olisin voinut ostaa vaikka mitä, mutta ehdin sinne vähän liian myöhään haahuilemaan. Puolessa tunnissa en saanut päätetyksi, mitä haluan.

Pirilässä(kin) oli paljon kaikkea kivaa -50 %. Sorruin sitten noihin. Takana on toinen keltakirjokanukka, näkösuojaksi toiseen päähän tonttia. Vasemmalla on riskiostos samettisumakki 'Tiger eyes' ja oikealla kääpiömanteli, josta olen haaveillut since forever. Muttako sai halavala.

Sumakki pitää yrittää saada pysymään hengissä talven yli vaikka millä ilveellä, sen verran ihastuin tuohon nimenomaiseen yksilöön. Sen ja kirjokanukan jo istutinkin, mutta mantelin kanssa kävi köpelösti: paikka, johon sitä ajattelin, ei ollutkaan hyvä, ja päädyin rontostelemaan ympäri tonttia pikkupensas ruukkuineen kädessäni.

Ei auta muuta kuin tehdä väyryset ja nukkua yön yli. Jospa se paikka siinä valaistuisi.

Aikamoinen saalis ihmiseltä, jonka ei pitänyt ostaa enää yhtään mitään pihalleen. (Olisin ostanut pilvikirsikankin, mutta olivat kehvelit niin pitkiä, ettei yksikään olisi mahtunut meidän autoon. Ehkä minä vielä keksin keinon kuljettaa puu kotiin...)

Mistä näitä lukijoita oikein tulee?

Vasta heinäkuussa tuli 20 täyteen, nyt teitä on jo 24. Ihmeellistä...! Mitenkähän tänne kaikki oikein löytävätkin?

Tervetuloa, kaikki uudet.

Jos saat pojan, muuta Australiaan.

Muuta saman tien Australiaan, miettimättä ja suunnittelematta. Muuten käy näin:

Poika haluaa oppia hiihtämään ja luistelemaan heti. Siis Heti. Ja sitten hankitaan sukset, sauvat, monot (no, jos on tarpeeksi pieni hiihtäjä, talvikengät riittävät ensialkuun). Luistimet, maila, kypärä. Ja kymmenen kiekkoa, jotka ensimmäisenä talvena läimitään lumihankiin. Kaikki. Siinä lomassa, kun opetellaan luistelemaan mailaan nojaten.

Seuraavana talvena ostetaan uudet sukset ja sauvat. Monot, koska tuli hankituksi sukset, joissa on kunnon siteet. Isommat luistimet, koska jalka kasvoi. Pidempi jääkiekkomaila. Lisää kiekkoja.

Seuraavan vuoden loppukesällä poika päättää jo haluta jääkiekkokouluun. Ei se jääkiekko niin kiinnosta, mutta kun kaveritkin menevät. Jääkiekkokoulussa äiti hallissa palellessaan - ulkona sattuu olemaan lähes 20 astetta lämmintä - näkee toiset lapset, kuulee sivukorvalla juttuja. Tajuaa, että tähän puuhaan eivät enää luistimet, maila ja kypärä enää riitäkään. Sulkee korvansa ja toisen silmänsä - toisella tarkkailee poikaa jäällä - ja aprikoi, pystyykö lykkäämään suurinta osaa ostoksista siihen saakka kunnes poika toteaa, ettei halua enää jatkaa kiekkokoulussa.

Viimevuotiset luistimet ovat jääneet pieneksi puolessa vuodessa, sillä jalka on kasvanut samaa tahtia pojan kanssa. Ellei nopeammin. Kun poika tulee nurkan takaa, ensimmäisenä näkyvät jalkaterät. Muutaman sekunnin ajan näkyy pelkkiä jalkateriä, kunnes se laiha ja pitkä lapsi tulee lopulta näkyviin.

Lähdetään syyskuussa ostamaan uusia luistimia, kun ensimmäinen kiekkokoulukeikka on päättynyt "äiti, luistimet puristaa tosi paljon" -kommentteihin. Ajetaan yhteen kauppaan. Syyskuussa ei vielä ole luistimia myytävänä. Paitsi sitä mallia, joka puristaa, myös leveydestä.

Jääkiekkohanskojakaan kaupassa ei ole.

Mennään seuraavaan kauppaan. Löydetään yhdet sopivat hanskat, jotka maksavat enemmän kuin äiti oli budjetoinut. Onneksi mummu sponsoroi. Ostetaan jääkiekkohanskat. (Voi sitä onnellista pojannaamaa!!) Jääkiekkoluistimia ei osteta, sillä punaisessakin hintalapussa on kolme numeroa pilkun vasemmalla puolella eikä ensimmäinen ole ykkönen.

Mennään autoon ja ajetaan kymmeniä kilometrejä seuraavaan kauppaan. Todetaan, että tässä kaupassa myydään hieman toisenlaisia jääkiekkohanskoja puolet halvemmalla. Todetaan myös, että tässä kaupassa on luistimia, mutta ne ovat edelleen kuljetuslaatikoissaan, kuten olivat viikko sitten. Etsitään myyjä ja sovitaan, että asiakas saa ihan itse aukoa isoja ruskeita pahvilaatikoita ja etsiä lapselleen sopivia luistimia, sillä "kyllä nämä kaikki koneella ovat, eli voidaan kyllä myydä, jos löydät sopivat." Voi kiitos. Kiitos!!

Löydetään luistimet, kokoa 35. Avataan laatikko, nauhoitetaan luistin. Testataan jalkaa pohjallisen päälle. Kokeillaan luistinta jalkaan. Nauhoitetaan toinenkin. Kokeillaan.
Äiti: "Seisoisitko kulta vähän aikaa niillä luistimilla? Jätä ne 20 telkkariruutua nyt unholaan siinä vieressä, vaikka sieltä tulee suosikkipiirrettyä joka ruudun täydeltä." "Koukistelepa vähän polvia, ja heiluttele jalkoja. Miltä ne tuntuu?"
Tuleva NHL-tähti: "Nilkasta puristaa. Tuohon sattuu." (Näyttää kohtaa vasemman jalan sisäsyrjästä.)
Ä: "Miten varpaat, onko tarpeeksi tilaa?"
TNHLT: "Mmm...joo..."
Ä: "Älä kulta nyt kato niitä kahtakymmentä telkkaria, keskity vähän aikaa tähän hommaan. Onko varpailla tarpeeksi tilaa?"
TNHLT: "Joo-o!! Mutta nilkkaan sattuu."
Äiti hakee toiset luistimet. Nauhoittaa. Kiroaa hintaa, joka on yli kolmekymppiä äskeisiä enemmän. Työntää luistimet lapsen jalkaan. Hiki valuu pitkin selkää ja nenänvartta.
Ä: "No miltä nämä tuntuu? Onko paremmat? Sattuuko vielä nilkkaan?"
TNHLT: "Joo, on nää paremmat. Ei satu."
Ä: "Oikeestiko?"
TNHLT: "Joo, on nää hyvät."
...
Luistimia otetaan pois, mitataan pohjallisten kanssa. Kolmevitoset alkavat sittenkin vaikuttaa vähän turhan sopivilta. Etsitään kolmekutosia. Kuusivuotiaalle pojalle. Numeron 36 luistimia. Kokeillaan jalkaa pohjallisten päälle. Pujotetaan pohjalliset paikoilleen. Nauhoitetaan luistimet jälleen kerran. Todetaan, että pätevöidytään samalla urheiluvälinemyyjäksi / hyllyttäjäksi.

Ä: "Kokeile kulta vielä näitä jalkaan, jooko? Että ei enää tarttis mennä liian pienillä luistimilla sinne jääkiekkokouluun."
TNHLT: "Äääh, emmä jaksa enää!! Nää (ne yli kolmekymppiä toisia kalliimmat) on ihan hyvät jo. Otetaan nää."
...

Kokeillaan edullisempia luistimia, kokoa 36. Kokeillaan niitä kalliimpia ketaleita kokoa 36. Löydetään lopulta myyjä, jolta kysytään neuvoa kokoasiassa. Päädytään siihen, että koko 36 on parempi kuin 35. (Taivastellaan hiljaa itsekseen.)

TNHLT: "Nämä punaraidalliset ei purista nilkasta, nää toiset puristaa. Tästä kohdasta." (Näyttää taas jalan sisäsyrjää.)

Lopulta äiti antaa periksi: päättää ostaa ne kalliimmat luistimet, koska poika joka tapauksessa luistelee talvella, kestipä kiekkokouluinnostus kolmea kertaa pidemmälle tai ei. Luistimet otetaan pois jalasta ja pakataan - äiti pakkaa - kaikki sovitetut hokkarit takaisin laatikoihin. Sillä aikaa TNHLT on jostakin luojan armollisesta syystä nostanut vasemman jalkansa oikean polven päälle ja käärinyt sukkaansa sen verran alas, että jalan sisäsyrjä näkyy. Samoin näkyy pieni puhjennut rakko.

Äiti, joka kaikkeen kykenee, löytää laukustaan jostakin lasten messuilta ajalta miekka ja kilpi peräisin olevan lastenlaastaripaketin, peittelee rakon keltaisella laastarilla ja viimeiset voimanrippeet keräten vääntää halvemmat luistimet - kokoa 36 - vielä kerran lapsen jalkaan.
Ä: "Vieläkö sattuu nilkkaan...?"
TNHLT: "Ei kyllä enää satu. Ehkä se oli se rakko."

HALLELUJAA!!!!!

Vielä viisi järjestelyyn tarvittavaa minuuttia ja äiti kävelee niin rauhallisesti kuin kykenee, luistinlaatikon kahvaa yhdessä ja pojan kättä toisessa kädessä puristaen, hikipisara otsalta valuen ja toinen selkärankaa pitkin alaspäin syöksyen, kohti kassajonoa. Maksaa onnen täyttymystä hehkuen ne halvemmat luistimet ja ajaa lapsen ja ostosten kanssa kotiin.

Tähän kaikkeen kului aikaa neljä tuntia, litroittain hikeä, kohtalainen määrä bensaa ja hiilijalanjälkeä, rekka-autolasteittain hermosäikeitä ja joitakin nenäliinoja (flunssa on tuottoisimmillaan).

Jos saat pojan, muuta Australiaan heti. Siellä tarvitset vain uimahousut, uimalasit ja pyyhkeen.

Voi, miten aika kuluu.

Taas on vierähtänyt aikaa siitä, kun olin täällä. Nyt nautiskelen ja luen sekä teidän kommenttejanne että ihania blogitekstejä, joita muut ovat jaksaneet iloksemme kirjoittaa.

Kesä alkaa näköjään olla ihan oikeasti takana. Illat ovat viileitä, aamut ovat viileitä ja sumuisia. Kyllä ihmisellä pitäisi olla käytössään kaksi aika-avaruutta! Vaikka nautin siitä, että käyn töissä, nyt huomaan, miten paljon muuta tärkeää minulta jää tekemättä ja kokematta. Sumuisten aamujen maisemat työmatkalla ovat sellaisia, että melkein joka mutkassa (niitä on runsaasti matkalla moottoritielle) avautuu ihana, kumpuileva maalaismaisema, jonka syksyiset sävyt salpaavat hengen. Yhdessä kohdassa on niin häikäisevän punainen vaahteranlatva, että voisin pysähtyä vain ihailemaan sitä. Toisesta paikasta näkyy vieläkin smaragdinvihreää nurmea valumassa polveilevaa maanpintaa pitkin, ja tien toisella puolella on mahtava tilkkutäkki ruskeaa, keltaista ja oranssia. Kaikkea tekisi mieli kuvata! (Missähän se muuten sanotaan, että työmatkat pitää ajaa pysähtymättä ja viivyttelemättä ja suoraa päätä pisteestä A pisteeseen B? Ehkä tieliikennelaissa, jossa toivottavasti kielletään auton pysäyttely kapean, mäkisen ja mutkaisen tien reunaan, jossa ei ole pientareita, ainoastaan työmatkaliikennettä.)

Mitäs tässä välissä sitten on tapahtunut? Kamera on yllättävän hyvä päiväkirja; onneksi otan kuvia edes jostakin.

Kuten vaatimattomista (verrattuna muutamaan muuhun blogistiin...) kukkasipulihankinnoistani. Tuossa todellakin on kaikki tähän mennessä. Valkoista idänsinililjaa, kahta eri väriä pikarililjaa, joita rakastan, mutta nuo jostakin syystä ovat ensimmäiseni. Vaaleanpunaista kevättähteä, 'Don Quichotte' -tulppaneja sekä sydämeni nurinpäin kääntänyttä viinilaukkaa. En uskalla ostaa enempää siksi, että pelkään uupuvani istutushommissa. Kyllähän noita pieniä painelee peukalolla maahan, mutta isompien kaivuu perennojen joukkoon onkin vähän viheliäisempää hommaa. Kumman pitäisi olla ensin, munien vai kanojen, kukkasipulien vai perennojen? Äh.

Mitäs muuta oli? Suomi-Ruotsi -maaottelu Eka Vekaran, hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa. Lauantaina piti mennä, mutta ostin vahingossa netin kautta liput perjantaiksi. Kuusivuotiaat olivat urheita kannustajia loppuun saakka, vaikka haukotukset meinasivat kiskoa alaleuan irti muusta päästä. Meidän pikkumies sippasi autoon, kaveri sinnitteli silmät avoimina kotiin saakka.

Hyvin siellä muuten kävi. Ainakin vielä perjantaina näytti tältä. Näin lähes täti-ihmisen silmin saatoin läheltä todeta, että Suomella on Todella Edustavia seiväshyppääjiä tällä hetkellä. Taidoissakaan ei kai kotimaan tasoa ajatellen ole moittimista, mutta kyllä sitä kisaamista mielellään katseli monesta muustakin syystä. Sattumoisin lähin suorituspaikka oli juuri seiväs. Kiitos, kohtalo.

Aikamoisen viivyttelyn jälkeen sain hankituksi etukuistin parvekelaatikoihin syyskukat. Orvokeista suoraan näihin... Ehkä siinä olisi välillä voinut vielä olla jotakin, mutta en vain saanut laitetuksi. Laatikotkin piti vaihtaa, kun edelliset olivat jostakin syystä siipeensäsaaneen näköisiä.

Nuo pärjäävät nyt sitten oman aikansa. Talveksi en kyllä laita enää mitään, vaikka yleensä on ollut kanervia ja havuja.

Tai ehkä laitan.

Isot mustat kesäkukkaruukut etupihalla ovat edelleen kesäkukkamoodissa, vaikka lobelioista ja muista kukkivista - poutapilveä lukuunottamatta - on jo aika jättänyt kauan sitten. Oikein harmittaa, miten sitä muuttuu aikaansaamattomaksi (vai ajattomaksi, noin ajanpuutemielessä), vaikka puutarhamyymälä on muutaman kymmenen metrin päässä joka ikinen arkipäivä. Kiire työpöydän ääreen, kiire päiväkotiin. Siinä välissä ei ehdi ostoksia tehdä. Ehkä minä maanantaina tempaisen, tämän päivän kun köhin ja yskin ja niistän kotona, pystyssä olen troppien voimalla. Mies sanoi, että haukahtelen. Kyllähän minä vähän siltä kuulostan. HAU.

Voi, miten aika kuluu. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten minulta pyyhkäisi jalat alta nuori (kamalan nuori!) mies. 16.9.1991 keittelin sille ilta(yö)teetä vuokrakaksiossa Rovaniemellä. Tänään juotiin aamukahvia tämän kodin keittiön pöydän ääressä. Yhtä ihana se on kuin silloinkin. Nyt siinä vain on enemmän rakastettavaa kuin siinä kukkakepissä muinoin (xxx, kulta!).

EVVK

Tätä minä aina jaksan äimistellä: miten voi ihmiselle, jolle puutarha on henki ja elämä, tulla täydellinen stoppi. Ei vaan vois vähempää kiinnostaa. Sielläpähän rehottakoon, rikkaruohot ja muut. Kasvakoon kaikenlaiset rumat siemenkotatörröttäjät, kaatukoon lakoon sateessa - sitä on riittänyt - kaikki hentoiset varret.

Yksikään puutarhamyymälä ei ole nähnyt minua sitten heinäkuun. Taimivaihdot ovat jääneet väliin. Yhtään tilausta ei yksikään postimyyntitaimisto ole täältä saanut. No, tilasin minä ne siniset laukat Oma Pihasta, ja Multasormesta hain viinilaukkaa (Alllium atropurpureum), tulppaani 'Don Quichottea' - kyllä, se todella kirjoitetaan noin - ja kirjopikarililjan sipuleita.

Tänään, kun odottelin Sailaa visiitille, sain lopultakin raahattua luuni pihalle tekemään edes jotain. Kanttasin kukkapenkkien reunoja ja kiskoin maahumalaa, voikukkaa, ohdakkeita ja muuta sontaa - pardon my French - niiden kasvien lomasta, jotka olen joskus itse istuttanut.

Iski masennus ja tuli itku: miten voi olla, että mikään ei näytä kauniilta! Olen tehnyt monta vuotta hommia, ja kaikki on vaan isoa sekamelskaa. Kasvit eivät pääse esille, lehdet sotkeutuvat toisiinsa, puiden oksat peittävät näkyvyyden ja kaikki on vain niin... epäjärjestyksessä.

No, kanttausrauta on kyllä hyvä. Sillä sentään saa jonkinlaista tolkkua istutusalueisiin. Mutta muu on yhtä massaa. YHTÄÄN kasvia en tälle pihalle hanki ennen kuin tässä on joku roti. Mrrr!!!

Omenapuihin - koristeversioihin ja niihin syötäviin myös - saatiin sentään kahden naisen voimin jotain järjestystä. Yhdestä on vissiin tulossa isona / aikuisena sateenvarjo, toisesta ehkä ihan oikea puu eikä villahousut päässä törröttävä pensas, jossa on runko (tuosta kuvauksesta ei ehkä pääse jyvälle siitä, miltä pari omenapuuta pihallamme näyttää, mutta kuvitelkaapa jättimäinen, oikein angorakarvainen vihreä tikkari).

Karsiminen jatkuu. Tässä lienee syytä vielä tarttua oksasaksiin ja tehdä "pieni" siivousleikkaus jasmikkeelle. Se on kaunis, kun se kukkii, mutta nyt se on ihan järkyttävän ruma. Oksia siellä ja oksia täällä, uutta ja vanhaa hirveässä solmussa. Osa tunkisi keittiöön ellei ikkuna olisi välissä. Tikapuut katolle jäävät oksien varjoon, ja pensas on oikea hiirien kiipeilypuu välikatolle, mistä joskus kuuluu ikävää rapinaa...

Ilmeisesti puutarhanhoito ei voi aina olla pelkkää nautintoa. Joskus sitä on vain suoritettava.

Jälleen huomenna.